Lauantaina saatiin nauttia ehkä yhdestä tähänastisen talven kauneimmista päivistä, kun aurinko paistoi, maa oli lumesta puhtaan valkoinen ja pakkanen kipusi aamusta lähemmäs kymppiä. Vaikka kyllä nyt näin ikkunasta katsottuna tuolla ulkona on nytkin, lumisateen jäljiltä aivan maagisen kaunista.

Me heräsimme normilauantaista poiketen ihan liian aikaisin herätyskelloon, keiteltiin aamupuurot, pakkauduttiin unisina illalla valmiiksi pakattuun autoon ja suuntasimme auringon pikkuhiljaa noustessa Peuramaan laskettelukeskukseen. Kuten arvata saattaa, aurinkoinen lauantai-talvipäivä houkutteli paikalle myös ”muutaman” muun, mutta onneksi me olimme heti aamusta liikkellä ja pääsimme alta pois juuri pahimpaan ruuhkaan – kotiin lounaalle ja päikkäreille.

Pojat eivät olleet suksilla ollenkaan koko viime talvena ja sitäkin ennen vain muutaman kerran, mutta hienosti olivat kaikki opit jääneet mieleen. Myös Myy pääsi isänsä vanhoille suksille että lumilaudan päälle. Jos alle 2,5 -vuotias pärjää jo noin hyvin, on minunkin aika vihdoin rohkaistua ja lähdettävä jatkossa mukaan mäkeen.

Oman kokemukseni laskettelusta suksilla ja laudalla alkavat olla reippaasti yli 15 vuoden takaa. En silloinkaan ollut mikään eritysen taitava, mutta kyllä sitä tuli aina muutaman kerran talvessa koulun ja kavereiden kanssa rinteessä käytyä. Muistan selvästi viimeisen kerran, olin ehkä 17 tai 18 ja olimme luokkakavereiden kanssa Vuokatissa. Laskin laudalla ja kaatuilin vaan ihan kokoajan ja jo yhden laskun jälkeen voimat olivat loppu ja hermo mennyt, joten painelin suoraapäätä after skihin, enkä sen koommin ole kyseistä hommaa harrastanut (laskemista siis, after skitä kyllä sen jälkeenkin).

Nyt olen naimisissa miehen kanssa jolla on veressä ja varmaan dna:ssakin laskeminen (kun minä haaveilen rantalomasta, hän halajaa lumisille vuorille), enkä halua olla porukasta se ainut joka ei laske, vaan toimii laskettelureissuilla pelkkänä lasten huoltojoukkona. Voipi siis olla että seuraava Peuramaan retki tapahtuu pian uudestaan ja sen jälkeen kuvia on muualtakin kun vain rinteen juurelta.

– räntäsateessa leikkipuistossa vettäpitämätön syystakki päälläni tajusin, että tarvitsen talvitakin (ehdottomasti talven parhaista hankinnoista)
– veli kävi kokkaamassa meille vuoden parhaat hampparit
– lasten luokilla oli yhteensä kolme korona-altistumista, mutta tällä kertaa ei määrättyä karanteenia (pidettiin vähän omaa)
– kaksi koronatestissä käyntiä
– ostin pitkään haaveilemani uuden varsi-imurin
– pähkäiltiin mitä tehdään jouluksi sovitun laskettelureissun kanssa
– vietettiin lasten kanssa joulu rauhallisesti kotosalla
– huomasin, että melkein kaikilla lähialueen naapureilla oli jouluvalot, joten sellaiset hommattiin myös meille (myös Myyn nukkekotiin laitettiin)
– ostin myös soman pienen metsäkuusen kotiin, istutetaan se keväämmällä takaisin ulos

– maksoin yhdellä istumalla kaikki laskut, vuoden verot ja tein kuukauden kirjanpidon, enkä muista milloin viimeksi olisin tuntenut oloni yhtä huojentuneeksi
– en kokenut tippakaan joulustressiä lahjoista tai ruoista, siivoamiseta vähän kyllä
– siivosin kaksi päivää ja koti pysyikin sen jälkeen siistinä melkein viikon
– maalasin puolet meidän olkkarista, vaihtelin vähän järkkää ja se teki minut onnelliseksi
– meillä oli viimeinen kerta pariterapiaa
– istuin kahtena iltana kavereiden kanssa kylppärin lattialla ja tyhjässä ammeessa juttelemassa
– lapselta hajosi puhelin, koska olin jättänyt auki olevan kynsilakanpoistoaineen hyllylle (ja se kaatui huomaamatta puhelimen päälle)

– haaveilin uimahallin ja salin avautumisesta ja katsoin sohvalla löhöten ennätyspaljon sarjoja
– join noin koko vuoden edestä kokista
– näin vihdoin viimeisillään raskaana olevan kaverin masun
– kävin hammalääkärissä ja siellä paljastui elämäni ensimmäiset rei’ät (byhyy!)
– olin neljä päivää yksin lasten kanssa kotona ja mielenhäiriössä päätin julistaa heille samaan aikaan täysin ruutuvapaan viikon
– järkkäilin vähän kellaria ja haaveilen edelleen viikonlopusta, jolloin voisin siivota sen kunnolla
-olin välillä tosi reipas ja aikaansaava ja välillä taas en
-harjoittelin kokemaan onnistumista ja ylpeyttä saavutuksistani ja useinmiten se onnistuikin ihan ok

Tasan kymmenen vuotta istahdin kotonamme Alppilassa läppärin ääreen ja perustin hetken mielijohteesta blogin. Olin tuolloin 24-vuotias, asuin yhdessä kouluaikaisen poikaystäväni kanssa ja meillä oli reilun vuoden ikäinen Kaapo-poika, jota hoidin kotona.

Kymmenen vuotta myöhemmin olen saanut toisen pojan, eronnut, matkustellut, muuttanut kolme kertaa, bailannut, opiskellut, elänyt monta vuotta sinkkuna, kasvanut ja kehittynyt, mennyt naimisiin ja saanut kolmannen lapsen. Blogista ja sen ympärille liittyvästä muusta sosiaalisesta mediasta ja sen hyödyntämisestä markkinointiin on tullut työni. Silti niin moni asia on lähes ennallaan, ihan kuin tuolloin kymmenenkin vuotta sitten.

Kymmenen vuoden takaisissa postauksissa (eli tammikuussa 2011) jaan arkiruokareseptejä, esittelen omat sen hetken lempparikosmetiikat ja haaveilen siirtymisestä kokonaan luonnonkosmetikkaan, kerron kuinka pyykinpesukoneemme hajosi, kuinka olimme koko perheen kesken luistelemassa ja minulla on heti myös ensimmäinen kaupallinen yhteistyö ruotsalaisen lastenvaatemerkin kanssa.

Vaikka osa alkupään postauksista tai niiden kuvista on vuosia myöhemmin kadonnut blogimuuttojen yhteydessä bittiavaruuteen, on noihin vanhoihin postauksiin aina ihana välillä palata. Olen pitänyt kaikki vanhat postaukset aina julkisena kaikille, vaikka osa postauksista on toki vähän hassujakin. Kuten se, miten olen tehnyt kokonaisen postauksen runsaine kuvineen siitä, kun käyn ensi kertoja aivan fiiliksissä Lidlissä.

Kuitenkin blogi -ja somemaailma on nykyisin myös monella eri tavalla hyvin erilainen kun tuolloin kymmenen vuotta sitten. Minuakin kutsutaan nykyisin bloggaajan sijasta vaikuttajaksi ja omalta osaltani haluan myös ottaa tästä tittelistä vastuun. Haluan edelleen pitää blogini aitona hyvänmielen paikkana, mutta myös ottaa osaa yhteiskunnallisiin ja tärkeisiin aiheisiin. Arkisen hömpän jakaminen on vähentynyt osittain myös tästä syystä. Tuntuu väärältä tai turhalta esitellä lapsen uutta talvihaalaria kun voisin samalla energialla puhua naisiin kohdistuvasta väkivallasta.

Viime aikoina bloggaaminen onkin ollut paljon tasapainoilua ja miettimistä, paljon paljon etukäteen miettimistä, paljon enemmän kun silloin kymmenen vuotta sitten. Kuitenkin tunnen edelleen olevani yhtä rehellinen ja aito ja tekeväni tätä juttua juuri omalla tavallani ja juuri kuten haluan. Se on tärkeintä.

Muutama vuosi sitten mietin, että kun blogi täyttää kymmenen vuotta, lopetan. Ajattelin, että parempi lopettaa kun on vielä huipulla. Vuosi takaperin mietin myös, että järjestän suuret 10v bileet. Noh, rehellisesti melkein unohdin lopulta tämän koko kymmenvuotispäivän, muistin sen eilen. Enkä todellakaan ole vielä lopettamassa. Ehkä ne bileetkin pidetään vielä.

Vaikka blogi on ollut minulle jo monen monta vuotta työ, on se edelleen kuitenkin pääosin juuri sitä mitä se oli silloin kymmenen vuottakin sitten. Kanava jota kautta saan oman ääneni ja ajatukseni kuuluviin, tapa ilmaista itseäni ja saada omat ajatukseni kasaan. Paikka, johon ihmiset ympäri maan voivat kokoontua saamaan vertaistukea, oivalluksia, suosituksia ja hyvää mieltä.

Kymmeneen vuoteen on mahtunut paljon, mutta oikeasti se on hurahtanut ihan hetkessä ohi. Tästä on tullut osa identiteettiäni, eikä ihme, olenhan ollut bloggaaja lähes 1/3 koko elämästäni. Jännä nähdä millainen koko ala (ja maailma) on taas kymmenen vuoden päästä.

Osa teistä on ollut mukana ihan alusta saakka, osa on vasta äskettäin löytänyt tänne, jotkut ovat lähteneet, osa palannut. Ilman teitä ei olisi koko blogia. Vaikka tämän tekeminen on ollut ajoittain myös raskasta ja inspiraatio ollut kateissa, olen saanut tästä ihan valtavasti ja olen kiitollinen universumille, että jostain sain kipinän aloittaa tällaisen itselleni ihan tuntemattoman jutun, joka on vienyt minut nykyiseen pisteeseen.

Onko teillä jotain toiveita, millainen blogi tai sen aiheet voisivat tulevana vuonna olla? Entä, mitä muistoja teille on viime vuosilta jäänyt mieleen?

(kuvien karsimista en ole oppinut näköjään edes kymmenessä vuodessa)

Mitä mahtavinta vuotta 2021 kaikille! Päätin juuri ennen lasten joululoman alkua, että pidän itsekin samalla pienen loman, lähinnä olosuhteiden pakosta, koska kotona olevat lapset ja työhuoneettomuus on itsessään jo silkka mahdottomuus.

Tuntui helpottavalta tehdä etukäteen päätös, etten edes yritä tehdä mitään töihin liittyvää. Toki ajattelin, että tulen blogia varmasti ainakin muutamasti päivittelemään, mutta lomamoodi vei mennessään ja joulusiivouksen yhteydessä kaapin perukoille laitettu läppäri ikäänkuin unohtui sinne.

Reilu viikon joululööbailun, eli lasten kanssa tohuamisen, telkkarin katselun ja ylettömän syömisen jälkeen ruotuun palaaminen tuntui ihan äärettömän vaikealta. Ulkona oli pimeää ja sateista, kroppa oli siitä kaikesta suklaasta jotenkin ihan tahmeana. Muutamat päivät vietin niin, etten poistunut kotoa ollenkaan ulos.

Sieltä syvyyksistä on ollut tosi vaikea käynnistyä uudestaan. Kaikenlisäksi ruokarytmin lisäksi sekaisin meni unirytmi, joten on vaatinut todellisen ryhtiliikkeen päästä taas vähän kiinni arjesta.

Isommat lapsethan ovat vielä kaksi päivää lomalla ja sitten heilläkin alkaa koulu, joten mitään täyttä arkea ei vielä painetakaan. Silti koin viime sunnuntaina pitkästä aikaa sellainen rintaa puristavan sunnuntai-ahdituksen seuraavana päivänä koittavasta maanantaista. En muista kokeneeni tätä fiilistä vuosikausiin. Syytän tästä(kin) niitä kolmea suklaakonvehtirasiaa, jotka tulin loman aikana tuhonneeksi.

Nyt on kuitenkin jääkaappi täynnä kaikkea vihreää ja teveellistä, aamuisin kello soimassa, kaikki sarjat loppuun katsottu ja hiuksetkin pesty, joten tunnen olevani taas ison harppauksen lähempänä yhteiskunnan hyväksymää henkilöä – ja mikä tärkeintä, tunnen että haluan taas olla siellä. Nyt riitti lorviminen ja lomailu, ainakin hetkeksi.

Onko teillä ollut vaikea palata joulun pyhien jälkeen takaisin arkeen?

Tasan kolmekymmentä vuotta sitten, eli ollessani nelivuotias, vietin vähän erilaista joulua. Muutamaa viikkoa aiemmin olimme olleet äitini ja 14 kuukauden ikäisen pikkuveljeni kanssa kylässä mummilla, kuten niin monta kertaa ennenkin. Isä oli jäänyt kotiin tai oli töissä.

Illalla kotiin ajaessamme automme syöksyi liukuun jäisellä tiellä ja törmäsimme suoraan vastaan tulevaan autoon. Minä istuin takapenkillä, äidin takana, ja veljeni oli etupenkillä turvaistuimessa, selkä menosuuntaan päin. Silloin ei ollut airbägejä. Muistelen, että veljen turvaistuin oli puna-musta. Muistan myös miten hän näytti törmäyksen jälkeen vain nukkuvan rauhallisesti siinä.

Muistan ainakin kahden ambulanssin valot vähän etäämmällä, muistan auton ikkunan taakse ilmestyneen ambulanssimiehen. Minua sattui solisluun kohdalle, johon oli jäänyt turvavyöstä samanlaiset jäljet kun polviin, jos kaatuu pahasti asfaltilla. Muistan että matkustimme äidin kanssa ambulanssissa, minut laitettiin siellä makaamaan paareille ja olin kovin pikkuinen siinä vöissä maatessani.

Sairaalasta muistan sen, että olin siellä äidin kanssa. Minä omassa sängyssä ja äiti omassa. Omassa sängyssäni oli metallinen laita, kuten vauvojen pinnasängyssä ja se oli minusta outoa, koska enhän ollut enää vauva, vaan nukuin kotonakin ihan tavallisessa sängyssä. Muistan saaneeni tarroja, yhden keltaisen, ehkä perhosen, jonka liimasin sängyn kalteriin.

Muistan äidin ruskeassa sairaalan yöpaidassa ja sen, miten hänen rintansa oli aivan keltavihreillä mustelmilla. Muistan että joku kävi meitä katsomassa ja että toisessa autossa oleva kuljettaja kävi myös. Hänellä oli viikset, käsissään ruskea trenssi ja hän raivosi äidille, koska hänen takkinsa oli mennyt pilalle törmäyksen vuoksi nenästään valuvan veren vuoksi.

Muistan että vatsaani tehtiin ultraääni-tutkimus, varmuudeksi, koska turvavyö oli kiskaissut minua niin kovaa ja vatsani oli kai kipeä. Minä olin kunnossa, olkapään nirhaumaa lukuunottamatta ja pääsimme äidin kanssa kotiin seuraavana päivänä. Pikkuveli ei.

Pikkuveli oltiin viety kolarin jälkeen kokonaan eri sairaalaan. Teho-osastolle, koska häneltä murtui törmäyksessä niskanikama. Tällöin lääkäri oli sanonut vanhemmilleni, ettei pikkuveli tulisi enää koskaan liikkumaan tai edes hengittämään itse.

En tiedä kuinka pian onnettomuuden jälkeen kävin ensi kertaa veljen luona. Aika pian kuitenkin. Hän makasi sängyllä pelkissä vaipoissa, ilman peittoa, täynnä erilaisia piuhoja, jotka menivät erilaisiin piippaaviin laitteisiin. Hänen kurkkunsa lävisti hengitysputki, vähän samalainen kun pesukoneessa, ja myös nenästä meni letkut.

Sänky oli kallellaan, pääpuoli alaspäin ja veljen kalloon oli ihon läpi ruuvattu pään ympäri menevä metallinen häkkyrä. Sängyn päädyssä oli valkoinen lelupeili, jossa oli pyöriteltäviä keltaisia ja vaalenpunaisia muovihelmiä. Sen kautta veli näki pää alaspäin olleessaan jalkopäähän, eli meidät. Muistan että näytin hänelle leluja ja kuvia kirjasta ja muistan että hän hymyili. Tai ainakin halusin ajatella niin.

Vietimme paljon aikaa sairaalassa äidin ja isän kanssa, mutta myös mummit olivat hoitamassa minua usein tai olin heidän luonaan. Toinen mummeistani vei minut ostamaan jouluksi mekon. Valitsin punamustan college-mekon, jonka rinnassa oli kuvia korttipakasta.

Jouluna mummin luona oli paljon väkeä, sukulaisia ja ystäviä, äiti oli veljen luona sairaalassa. Sain laittaa ihan oikeat kynttilät kuuseen, puraista piparkakkutalosta piipun ja soittaa tädin kanssa pianoa. Sain värityskirjan ja uudet liidut, isoserkkuni sai koiranpennun, luulen että se oli oikeasti paketoitu laatikkoon.

Pukki tuli helikopterilla ja hänellä oli ihan samanlainen turkis päällä, millainen mumminkin kaapissa oli. Muistan odottaneeni pukkia eteisen nojatuolilla, jonka päällä oli kihara, tummanruskea lampaantalja. Upotin sormeni kiharaan villaan ja pyörittelin niitä jännityksessäni.

Pukki oli käynyt myös pikkuveljen luona sairaalassa ja antanut hänelle lahjaksi Mauri Kunnaksen kirjan. Muistan että olin jälkeenpäin tosi iloinen pikkuveljen puolesta ja oikein ylpeäkin, minulle oli tärkeää, että pukki oli käynyt myös siellä.

Sairaalasta muistan lasiset ovet, joiden pinta oli pientä kohoruudukkoa. Lasin toisella puolen, sairaalan käytävällä olevan joulukuusen valot loistivat jännästi sen läpi. Joissain ovissa oli lasimaalauksia, sarjakuvahahmoja, kuten Mikki Hiiri.

Sairaalan alimmissa kerroksissa oli myös kiva suuri leikkihuone, jossa oli paljon erilaisia leluja ja siellä tein myös jonkinlaisesta uunissa kovetettavasta muovailuvahasta pieniä astioita nukketalooni. Muistan sieltä niin paljon erilaisia yksityiskohtia. Tutustuin leikkipaikalla sairaalassa olevaan tyttöön, joka ei pystynyt liikkumaan, vaan makasi liikuteltavassa sairaalasängyssä. Mutta se ei haitannut leikkejämme yhtään.

Jossain vaiheessa myöhemmin pikkuveli sai hengitysputken pois, sitten pääkehikon ja sen tilalle päätä paikallaan pitävän vaalenruskeanahkaisen kaulurin. Alkuvuodesta hän pääsi pois teho-osastolta, tavalliselle sairaalaosastolle. Siellä hän oppi uudestaan istumaan, syömään, leikkimään ja lopulta kävelemäänkin. Muistan miten katsoin pikkuveljeni perään, kun hän käveli sairaalan käytävää hassuissa isoissa kengissä pienen rollaattorin avulla.

Keväällä veli pääsi takaisin kotiin. Seuraavana jouluna vietimme taas ihan tavallista joulua, koko perhe yhdessä.