Muutimme kuukausi sitten uuteen kotiin. Vaikka alun alkaenkin laatikoita edelliseen kotiin kantaessamme ajattelimme kysessä olevan välikainen ratkaisu oli siitä vanhasta irti päästäminen vaikeaa. Vanha kotimme oli puolisoni kanssa ensimmäinen yhteinen kotimme jonne myös nuorinmaisemme syntyi ja isommat pojat todella kasvoivat isoiksi noiden viiden vuoden asumisemme aikana.
Puolet vanhassa asuessani haikailin muualle, mutta viimeisen vuoden ajan aloin tuntemaan, että ehkei tämän tarvitsisikaan olla väliakaista. Mitä lähemmäksi poismuutto kävi, sitä enemmän aloin arvostamaan nykyistä. Muutokset ovat minulle aina vaikeita ja aikaa vaativia.
Uusi kotimme on kuitenkin ihana. Sain vihdoin haaveilemani saippuoidun tammisen kalanruotoparketin. Tässäkään asunnossa emme tuskin tule asumaan kolmea vuotta pidempää, mutta edellisestä oppineena, otan tästä silti kaiken irti. Vaikka esimerkiksi seiniä emme rupea nyt maalailemaan värikkäiksi ja oman näköisiksemme, niin muuten elän hetkessä, enkä jää liikaa miettimään väliaikaisuutta, kuten edellisessä. Ja kun eihän sitä ikinä tiedä mitä tulevan pitää tai mihin ratkaisuihin vaikka kahden vuoden asuminen jälkeen päädytäänkään.
Muuton yhteydessä myyntiin meni muutama isompi huonekalu, kuten ihana ruokapöytämme ja iso kulmasohva. Tuunausta vaativa isompi ruokapöytä saapuu meille onneksi ensi viikolla, mutta muuten olemme vielä sohvaa vailla. Hieman keskeneräinen fiilis on siis edelleen uudessa olohuoneessamme, mutta ehkä nyt kesäkelien muuttuessa syksyisemmiksi intoa riittää puuhata jälleen kotona, eikä vain luuhata rannalla. Toivottavasti myös kodin laittamisen myötä into postailla enemmän tänne blogiin kasvaa, jos vain aikaa päivätöiden ohella riittää.
Heippa hei siis vanha koti, voi mitä muistoja sinusta jäikään! Uudesta kodista haikeana katselen mieletöntä ilta-arinkoa joka sinut valaisee ja hymyillen muistellessani, miten saatoimmekaan asua viisi vuotta ilman kunnollisia verhoja missään huoneessa 😀 Nyt on säkekaihtimet JA pimennysverhot (eli olo kuin aikuisella).