YHDEKSÄN VUOTTA SITTEN PERUSTIN BLOGIN

6/01/2020

 

Tasan yhdeksän vuotta sitten sää taisi olla aika samanlainen kuin tänään. Muutamaa päivää aiemmin olin huomannut miettineeni, että pitäisikö perustaa blogi. En tiennyt blogeista oikeastaan yhtään mitään, joskus googlaamalla olin johonkin ruotsalaiseen muotiblogiin päätynyt, mutta muuten blogimaailma oli minulle vielä tuntematon.

Facebookissa olin kuitenkin tuohon aikaan aika aktiivinen. Olin siellä ryhmässä jossa oli muita syyskuussa 2009 syntyneiden lapsien äitejä ja lähes päivittäin tuli sinne jotain kirjoiteltua. Välillä tuntui, että asiaa äitiydestä ja ihan vaan siitä omasta kuplasta ja eämästä oli enemmän kun mitä omaan facebookstatukseen mahtui – ja siitä se ajatus sitten varmaankin lähti.

6.1.2011 Kaapo oli päiväunilla ja minä istuin olohuoneessamme olleen työpöydän ääreen ja tein tunnuksen bloggeriin. Blogin nimi piti päättää heti, sillä se tuli myös blogin osoitteeksi. Sitä en ollutkaan vielä yhtään miettinyt, mutta eteenpäin ei päässyt ennen nimeä, joten se piti päättää nopeasti. Tiesin, että blogissa kertoisin ainakin itsestäni ja perhe-elämästämme. Mietin, että millaista se oli nyt. Olin pian puolitoistavuotiaan pojan äiti, asuimme kaupungissa lähellä keskustaa, tapasimme paljon kavereita, teimme joka päivä jotain oli se sitten sitä, että kävimme leikkipuistossa, kahvilassa tai vauvakinossa. Elämä oli tavallista, mutta juuri meidän näköistä, unohtamatta sitä, että olin yksilö, en pelkkä äiti. Mietin, että juuri niistä meidän elämää ilostuttavista asioista ja tekemisistä halusin kertoa. MAMI GO GO (mamma menossa) – se oli varmaan ensimmäinen nimi joka tuli mieleen, joten sillä mentiin.

Kotimaisia blogeja oli jo tuohon aikaan, mutta iso osa niistä käsitteli muotia. Vanhemuudesta kertovia blogejakin toki jo oli, mutta ei vielä kovinkaan montaa. Niiden suosio kuitenkin kasvoi sitäkin suuremmaksi juuri samoihin aikoihin. Olen joskus aiemminkin kutsunut sitä aikaa äitiysblogi-buumiksi ja se oli varmaankin yksi syy, miksi blogistani tuli nopeasti suosittu. Toiseksi syyksi haluan ajatella sen, että oma blogini erottautui tuolloin joukosta. Oli oikeastaan tosi helppoa alkaa tekemään omanlaistaan juttua, kun ei ollut mitään vertailupintaa muihin blogeihin. En tiennyt yhtään mitä olin tekemässä, tein vaan.

Tässä vuosien aikana olen moneen otteeseen kiitellyt (ja toki joskus kironnutkin) tuota yhdeksän vuoden takaista päähänpistoani. Ajattelen, että blogin perustaminen ja sen pikkuhiljainen muuttuminen ammatikseni antoi minulle mahdollisuuden vielä miettiä, että mitä haluan oikeasti isona tehdä. Olen aina tykännyt kirjoittamisesta ja itseni ilmaisemista sillä tavalla, mutta sitä on myös varjostanut dysgrafia eli tietyntyyppinen kirjoitushäiriö, jonka vuoksi vaikkapa kouluaikaan esseitäni kehuttiin kovasti, mutta numerot laskivat kirjoitusvirheiden vuoksi. Olisin peruskoulun jälkeen mielelläni jatkanut vielä enemmän opiskelua kirjoittamisen ja muiden taiteiden parissa, mutta opomme sanoi alentuvasti minulle ysiluokalla, etten tule pärjäämään lukiossa ja minun olisi parasta suunnata opiskelemaan suoraan jotain käytännöllistä ammattia. Niin tein ja vapaa kirjoittaminen jäi melkein kokonaan. 

Blogin lähes päivittäinen kirjoittaminen on ollut todella hyvää treeniä dysgrafiaan, vaikka virheistä tuskin pääsee ikinä kokonaan eroon. Parasta on kuitenkin ollut ymmärtää, että minä olen juuri hyvä – myös virheineeni. Olen hyvä siinä mitä teen, omalla tavallani. En ehkä ole paras kirjoittaja, mutta olen paras omassa elämässäni. Bloggaamisen myötä olen todella löytänyt kirjoittamisen ilon, mutta myös paljon muuta. Lisäksi olen aina tykännyt valokuvaamisesta ja on ollut ihana huomata, miten siinäkin voi itse treenamalla kehittyä. Olen itse oppinut ja ylpeä siitä. Tein itse itselleni ammatin, jolla elättää perheeni.

Välillä hyvinkin päiväkirjamaiseen tyyliin kirjoittaminen ja asioiden ynnääminen raskalaisin viivoihin on auttanut myös jäsentämään omaa elämää, omia ajatuksia. Jotenkin minusta tuntuu myös hyvältä, että iso osa elämääni näiltä vuosilta on tallennettu myös muualle kun vain omaan päähäni. Mikä hienointa, nämä välillä ihan tavallisita tuntuvat kirjoitukseni ovat antaneet monille lukijoille myös paljon vertaistukea, voimaa, rohkeutta, uusia näkökulmia – ja joskus ihan vain viihdettä.

Kotona työskentely on mahdollistanut sen, ettei lasteni ole tarvinnut olla niin paljon hoidossa, mitä he muuten varmasti olisivat joutuneet olemaan. Olemme voineet reissata vapaasti, sillä blogia voi päivittää mistä vaan, mihin aikaan tahansa. Toki se on ollut ajoittain myös raskasta, kun työlle ei ole selkeitä raameja. Olen vasta viime vuosina alkanut kutsumaan bloggaamista työksi ja edelleen se särähtää korvaani. Ei siksi, etteikö se kunnon työtä olisi, mutta kun se on niin paljon enemmän. Se on elämäntapa, josta monen mutkan kautta aloin saamaan palkkaa. En tee tätä rahan vuoksi, vaan siksi etten pysty olla tekemättä tätä.

Yhdeksän vuoden aikana on tapahtunut paljon, kuten edellisestä vuosikymmenkatsauksestakin voi todeta. On siis vaikea erotella mikä on ollut blogin ansiota ja mikä muuten vain normaalia ihmisenä ja yksilönä kasvamista. Jokatapauksessa viimeiset yhdeksän vuotta ovat antaneet paljon ja iso osa on ollut blogin ansiota. Olen voinut olla rohkeasti minä, olen saanut paljon itseluottamusta, onnistumisia ja epäonnistumisia. Kokemuksia, paikkoja ja ihmisiä. Olen saanut paljon ja olen antanut paljon. Ehkä juuri siksi.

Olen uskaltanut, ollut auki ja haavoittuvainen ja siksi matka onkin ollut niin hieno ja antoisa. Nyt 33 vuotiaana tulevaisuuden suunnitelmat ovat edelleen auki. Mutta tiedän nyt paremmin mitä haluan. Minulla on haaveita ja unelmia, jotka uskon mahdolliseksi. Joita kohti kuljen, tiedostaen, että kaikki voi muuttua – ja muuttukin, tulee paljon sellaista mitä ei voi aavistaa. On ollut hienoa saada jakaa osa tästä taipaleestani teidän kanssanne jo yhdeksän vuoden ajan (miten hullua!). Kiitos teille kaikille vuosien mittaan juttujani lukeneet, tykänneet ja kommentoineet. Olette tämän blogin henki. Jännittävää nähdä mitä vuosi kohti kymmenvuotiasta blogia tuo tullessaan!


KELLARILEIKIT

2/12/2019

Vau miten upeat pari päivää on ollut! Aurinko tekee kyllä ihmeitä ja ohut jääpeite tekee kaikesta niin kaunista! Viime viikon sateessa ja pimeydessä nämä tällaiset ilman tuntuivat kaukaiselta haavelta vaan. Armoton pimeys tuntui tunkeutuneen koleuden tapaan luihin ja ytimiin, eikä ainakaan itseni tehnyt yhtään mieli pistää edes nenänpäätä ulos ovesta.

Niinpä yhtenä aamuna emme lähtenetkään kurahousuissa möllöttämään pimeään ja märkään leikkipuistoon, vaan vedimme vain kengän jalkaan ja läksimme talomme kellariin. Olen joskus lähettänyt isommat lapset sinne kurjalla tai liian kylmällä säällä purkamaan energiaa, kun meno on yltynyt kotona liian villiksi. Naapurin lasten kanssa he ovat useasti käyneet siellä myös leikkimässä Nerfeillä, ammukset löytyvät kellarin lettioilta paremmin kun ulkoa rämeiköstä. Pitipä naapuri kerran lasten synttäritkin hyödyntäen kellarimme pitkiä käytäviä. Miten loistava idea!

Tästä inspiroituneena (ja piti minun hakea varastosta myös jouluvalot) läksimme Myyn kanssa aamulla leikkimään kellariin. Uudessa paikassa huvituksesi riitti ihan vain käytäviä edes takaisin juokseminen ja bonuksena löysimme myös lasten mopon, jolla rullailla ees taas. Emme siis ole mahdollisesti ainuita, jotka tätä kellarissa leikkimistä harrastavat näin talvikuukausina. Lisäksi siellä olin valosaa, vaikkakin valo tulikin loisteputkista. Saa kopsata!

(Mun blogi täyttää kuukauden päästä yhdeksän(!!!!) vuotta ja sen vuoksi päädyin eilen illalla selaamaan blogini ensimmäisiä postauksia. Tästä postauksesta tulee mieleen just ne ensimmäisten kuukausien ja vuosien postaukset blogin perustamisen jälkeen, jotka oltiin kuvattu jollain vanhalla pokkarilla tai kännykän huonolla kameralla, ja joideN aiheet olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan ja arkisuudessaan jotenkin niin hellyyttäviä. Nykyään rima kuvien ja teksien suhteen on itsellä aika korkealla ja sen myötä ei enää aina tule edes ajatelleeksikaan, että joku tällainen asia, kuten kellarissa leikkiminen, voisi olla julkaisemisen arvoinen juttu. Juuri siksi ja näiden vähän tärähtäneiden kuvien myötä tuntuu jotenkin eritysen ihanalta julkaista tämä. Kaapo oli blogin perustamisen aikaan lähes saman ikäinen kun Myy nyt (toi takatukkakin on melkein sama), joten tämä tuntuu myös ikäänkuin paluulta sinne blogin alkuun ja juurille. )


MUSTAN PÄIVÄN PÄÄTÖS

29/11/2019

Tuntuu, että siitä olisi vasta muutama kuukausi, kun kirjoitin Black Fidayhin liittyvän postauksen – mutta se olikin jo tasan vuosi sitten. Se on edelleen hyvin ajankohtainen, ja siksi haluankin kirjoittaa samasta asiasta myös uudestaan. En kuitenkaan viitsi liiaksi toisella samoja asioita, joten käy ihmeessä lukemassa myös viime vuotinen postaus, joka pureutuu etenkin pikamuodin ongelmiin.

Vaikka en tittelistä niin pidä tai itseäni sellaiseksi kutsu, niin bloggaajan ammattini vuoksi olen myös vaikuttaja. Minulla on valta vaikuttaa parhaimmillaan kymmenien tuhansien ihmisten ajattelumalliin, mielipiteeseen tai ostokäyttäytymiseen. Toki siihen liittyy paljon kaikkea muutakin, mutta kuluttamiseen ”kannustaminen” on yksi osa työtäni. Sillä olen osittain yhden naisen mainostoimisto. Se mahdollistaa sen, että voin kustua bloggaamista työkseni, eli saan siitä palkkaa. Samalla minulla on iso vastuu siitä, mitä ja millä tavalla mainostan.

Varsinkin viimeisten muutaman vuoden aikana olen havahtunut siihen, että valtaan liittyy myös iso vastuu. Siksi olenkin entistä tarkemmin valikoinut yhteistyökumppanini, vähentänyt fyysisten tavaroiden mainostusta ja pyrkinyt kannustamaan vastuulliseen kuluttamiseen ja kotimaisen suosimiseen. En ole missään mielessä täydellisen kuluttajan esikuva, mutta kokoajan parempi ja mielestäni on silti tärkeää tuoda esille niitä hyviä ja oikeita asioita sekä tapoja siitäkin huolimatta, että olen vasta matkalla sinne.

Viimeisten muutamien vuosien aikana on tuntunut myös hullulta seurata sivusta miten ilmastokriisistä ja ilmastoraporteista huolimatta kulutamme kokoajan vain entistä enemmän. Hesarin atikkelin mukaan suomalaiset tilaavat halpaa krääsää Kiinasta 15 miljoonaa pakettia vuodessa – ja tahti vain kiihtyy. Lisäksi halpiskamaa myyvä Wish kertoo Suomalaisten tilaavan kuukausittain 500 000 kertaa. Halvat hinnat sekoittavat ihmisten päät ja huonolaatuinen tavara päätyy nopeasti roskiin, eikä kukaan halua miettiä niitä ongelmia, jotka liittyvät halvan tavaran tuotantoon.

Black Friday tuntuu olevan kulutuksen huipentuma. Paitsi että enää ei ole pelkkä musta perjantai, vaan koko viikko on nimetty Black Weekiksi, jolloin joka päivä ennen pääpäivää some, sähköposti ja lehdet ovat täynnä toinen toistaan parempia alekoodeja ja tarjouksia. Eikä kaikki toki lopu perjantaihin vaan myös viikonloppuna shoppaillaan Black Weekendinä ja maanantaina pistetään viimeisetkin hilut haisemaan Cyber Mondayn crazyissä aleissa.

Pikkuhiljaa tämä on myös alkanut kääntyä itseään vastaan – ehkä vielä aika pienellä mittakaavalla, mutta joka tapauksessa on ja hyvä niin. Jo viime vuodesta muistan todella monen käyneen Black Fridayn kulutushysteriaa vastaan ja kyseenalaistamaan sen, mutta etenkin tänä vuonna myös entistä useammat yritykset ovat päättäneet olla lähtemättä alesekoiluun mukaan.

Jotkut yritykset ovat ilmoittaneet, etteivät alenna nyt perjantaina mitään tuotteita tai jaa alekoodia, jotkut kivijalat ovat jopa pistäneet ovensa täksi päiväksi kokonaan säppiin. Näinpä sellaisenkin Black Friday kampanjan, jossa kaupasta voi ostaa tänään yhden tuotteen kahden hinnalla, päivän tuotto laitetaan hyväntekeiväisyyteen, mihin myös vastareaktioksi tehty #brightfriday kampanjan perustuu.

Tärkeintä olisikin taistella turhaa ja vastuutonta kuluttamista vastaan joka päivä. Miksi ei Black Fidayn tarjouksia hyödyntäisi jos jokatapauksessa pitää ostaa jotakin uutena, kunhan pitää huolen, ettei klikkaa ostoskoriin mitään ylimääräistä mukaan halvan hinnan vuoksi. Sillä ostelulla vain halvan hinnan (tai ostelusta saatavan huvin) takia on loppujen lopuksi hyvin suuri hintalappu.

Ostamalla vain tarpeeseen, etsimään käytettynä, lainaamaan, suosimalla kotimaisia ja vastuullisesti ja ekologisesti tuotettuja tuotteita on suuri merkitys. Meillä on etenkin halvan pikamuodin vuoksi aivan vääristynyt käsitys tuotteiden todellisista hinnoista, jonka vuoksi myös kaappimme tursuavat turhasta tavarasta. Onneksi tiedän, että te kaikki siellä ruudun takana tiedätte tämän!

Blogiurani aikana on ollut myös hienoa nähdä miten fiksua ja valveutunutta porukkaa siellä on. Välillä on kirpaissut kuulla kritiikkiä omista valinnoista, mutta osittain se on toiminut myös moottorina kokoajan entistä esimerkillisempään toimintaan.

Vaikuttajana olo on siinä mielessä myös vähän kinkkistä, että jotkut vaativat täydellisyyttä niiltä, joista näistä asioista puhuvat. Mielestäni on tärkeämpää että puhuu ja toimii sitten vaikka askel kerrallaan. Kunhan tekee jotain!

Itse sain hyvän vinkin joka toimii hyvin myös muulloinkin, kun vain tämän Black Fidayn kulutushyterian yhteydessä. Nimittäin kaikken sähköpostiin tulevien uutiskirjeiden perumisen. Niin monet kerrat olen löytänyt itseni vimmatusti selaavan netikkauppaa sieltä tulleen alennuskirjeen johdosta. Klikkaillut koriin tuotteita, joita en sitä ennen ollut tiennytkään tarvitsevani.

Tein jo aikaa sitten itselleni säännön, että jätän sivun auki, enkä vielä tilaa mitään. Jos en seuraavana päivänä ollut vakuuttanut itseäni siitä, että oikeasti tarvitsisin tuotteen klikkasin sivun kokonaan pois. Tätä tapahtui paljon ja en tullut juuri koskaan tilanneeksi mitään – usein en edes seuraavana päivänä muistanut mitä koko ostoskorissa oli! Ihan hullua. Tämä taktiikka toimii, mutta vielä paremmin toimii se, ettei koko nettikauppaa päädy selaamaan. Kiitos siis helposta ja tehokkaasta vinkistä Minni!

Tänä vuonna on ollut kiva huomata myös se, miten entistä enemmän annetaan käytettyjä tavaroita myös lahjaksi. Hienoa että se tapa on yleistymässä, eikä siinä toivottavasti nähdä pian enää mitään outoa tai alenna lahjan arvoa – päinvastoin. Tämänkin puolesta kampanjoi alkuviikosta Black Fridaytä vastustava White Monday.

Pikamuotia vastaan on liikkunut somessa tänä vuonna myös hyviä haasteita kuten #kestotyyli, #lempivaatteeni ja #300wears.

Toivoa siis on – toivottavasti taas vuoden päästä asiat olisivat edes hitusen järkevämmällä tolalla.

Lue myös: Musta perjantai / Finnwatch, Black Friday ei ole ratkaisu pinituloisten ongelmiin / Suvi Auvinen