PÄIVÄNI MURMELINA
(ELI MY DAY )

24/04/2020

TORSTAI 23.4.2020

05:45 Herään itsekseni ja väsyttää ihan kamalasti, asento on huono, mutten uskalla liikahtaakkaan, sillä tähän aikaan aamusta jopa peitosta kuuluva kahina voi herättää samassa huoneessa nukkuvan taaperon. Varovasti yritän vaihtaa kylkeä ja toivon että saisin nukkua vielä vähän ennen kun Myy herää. Meillä on mieheni Oskun kanssa diili, että joka toinen aamu toinen saa nukkua myöhempään ja tänään on minun vuoroni nousta Myyn kanssa.

06.00 Myy herää, mutta Osku nostaa hänet pinnasängystä viereemme köllimään. Ulkona paistaa jo aurinko ja lintujen viserrys kantautuu sisälle.

06:20 Noustaan Myyn kanssa sängystä, käydään kylppärissä aamupesulla, siitä keittiöön juomaan sekä nappaamaan vitamiint ja sitten sohvalle vielä köllöttelemään ja karistamaan viimeisiä unihiekkkoja silmistä. Aamut ovat minulle vaikeita ja käyntiin pääsemissä kestäääääää.

07:15 Köllöttelyt venyvät, mutta nyt vihdoin mennään tekemään aamupalaa. Kuten lähes joka aamu, teen Myylle puuron kaatamalla kiehuvaa vettä puurohiutaleiden päälle ja jätän itsekseen tekeytymään. Joukkoon lisään pienen lirauksen kauramaitoa, jääkapista löytyneen avatun hedelmäsosepurkin sekä vähän tekemääni smoothieta. Smoothie syntyy laittamalla blenderiin pakkasesta mangoa ja vadelmaa sekä ananasmurkapurkin mehuineen, valkoisia chian siemeniä ja vettä. Lisäksi keitän itselleni kaksi kananmunaa ja ison pressopannullisen kahvia.

7:45 Aamupala on vihdoin valmis, välissä kävin ainakin pari kertaa pelastamassa erään huonekasvin Myyn kynsistä, nostamassa hänet alas milloin mistäkin tai nappamassa häneltä keittiön kaapeista kaappaamiaan tavaroita. Myylle ei maistu puuro ja hän syö siitä vain soseet ja smoothiet päältä, haluaa lisää smoothieta ja minun kananmuniani – enkä ihmettele.

08:00 Vaihdetaan yökkärit pois, käyn pikasuihkussa Myyn hyöriessä vieressä ja poikkeuksellisesti meikkaan myös vähän – eli taivutan ripset ja laitan ripsiväriä sekä poskipunaa. Olen huomannut fiilikseni olevan paljon parempi niinä päivinä kun en kulje likaisessa tukassa, meikkaamattomana ja niissä samoissa legginsseissä ja villapaidassa mitä olen käyttänyt lähes päivittän yli kuukauden putkeen – mistä lie johtuu, hahaa. Vedän jalkaan poikkeukselliseti myös ihan oikeat housut!

8:30 Myy pukee itse lähes kaikki ulkovaatteet, hän rakastaa pukemista ja alkaa olla siinä tosi taitava. Ulos hän haluaa ottaa mukaan vauvanukkensa, joka on noin puolet hänen itsensä kokoinen. Ulkona Myy saa päättää mihin mennään ja suunnaakin meidän omaan lähipuistoon, jossa ei vielä tuohon aikaan ole ketään, mutta nopeasti puisto alkaa kyllä täyttymään muista aamuvirkuista taaperoista. Myy laskee likumäkeä, työntelee nukkea kärryissä, kiipeilee kalliolla ja tekee hiekkakkakkuja.

Lapsi pukee

9:30 Minulle on saapunut postiin pari pakettia, yksi töihin liittyvä ruokalähetys ja pieni vaatetilaus. En mielellään menisiPostiin tai muuallekaan tiloihin missä on muita ihmisiä, Myyn kanssa, mutta ajattelen nyt aamulla väkeä olevan vähemmän liikenteessä, hän voi istua suojassa vaujuen kuomun alla ja kaipaan pientä kävelyä. Postiin on edestakaisin kolmisen kilometriä ja käppäilyyn sinne ja takaisin ihanassa auringossa menee meiltä melkein tunnin verran. Vastaantulevat ihmiset hymyilevät rattaissa aurinkolasini päässä istuvalle Myylle, jonka omat lasit unohtuivat kotiin.

10.30 Osku tulee meitä vastaan puistoon, jonne jää vielä leikkimään Myyn kanssa. Minä tulen kotiin, keitän kupin teetä (sillä aamuinen kahvi jäi lähes kokonaan juomatta), avaan postista hakemani paketit, luen Wilmasta muutamia poikien kouluun liittyviä viestejä, ilmoitan heidät kouluruokailuun (take a way), avaan muutaman oman sopostin ja siirrään jo aiemmin valitsemani tulevan päivän postauksen kuvia kännykällä valmiiksi kuvanmuokkausohjelmaan.

11:30 Sitten onkin aika alkaa tekemään lounasta. Pojat ovat tällä viikolla isällään, mutta tulevat tänään syömään isänsä ollessa päivän töissä. Teen lounaaksi ison satsin Chili Sin Carnea, johon tulee mm papuja, maissia, selleriä ja linssejä.

pähkinöitä ja teetä lapset syömässä

12:10 Niin pojat kun Osku ja Myykin tulevat kotiin ja aletaan syömään. Ruoan jälkeen pistän astianpesukoneen päälle.

13:00 Osku laittaa Myy päikkäreille parvekkeelle, pojat lähtevät, minä vedän verkkarit jalkaan ja siirryyn sohvannurkkaan vihdoin oikeasti aloittamaan työpäiväni. Minulla ei ole kotona varsinaista työpistettä ja aika usein teen töitä joko ruokapöydän ääressä tai sohvalla (kuulemma sohva on parempi, sanoi fyssarini joskus!).

Olemme sopineet, että arkisin työpäiväni olisi klo 9-15, mutta tässä reilun puolen vuoden aikana se on harvoin toteutunut. Kotona työskennellessä häriötekijöitä tulee aina ja varsinkin nyt, kun minnekään ei voi mennä pitämään etätoimistoa ja pojat ovat kotona koulusta on tilanne aika mahdoton. Saan kuitenkin kuvat muokattua, kirjoitettua postauksen ja julkaistua sen. Ehdin myös vastata pariin meiliin, selvittää muutamia töihin liittyviä asioita, sekä laittaa viestiä verohallinnolle, muutaman kuitin kirjanpitoon ja lähetettyä yhden pitkään odottaneen laskunkin.

15:30 Myyn herätetään uniltaan, Osku antaa hänelle välipalaa ja minä teen vielä viimeiset hommat sohvannurkassani. Pylly on puutunut, eikä ihme, tehokasta työaikaa takana ilman taukoja tai jaloittelua 3 tuntia.

16:00 Laitan koneen pois ja suunnittelen tekeväni jotain välipalaa itselleni, kuljuva nälkä. Matkalla keittiöön saan kuitenkin hoitaakseni akuutin vaipanvaihdon ja sen jälkeen huomaan, että lounaalta jääneet ruoat ovat vielä hellalla ja korjaan ne rasioihin jääkaappiin

16:15 Nyt vihdoin sitä ruokaa, muutama hummusnäkkäri, kaupan valmista vihersmoothieta ja teetä. Syömisen jälkeen tyhjennän tiskikoneen ja alan siivoamaan keittiötä. Saan seurakseni Myyn joka haluaa alkaa syömään välipalaltaan jääneitä hedelmiä seuranani.

16:50 Osku lähtee Myyn kanssa ulos, minä jään siivoamaan keittiötä vielä hetkeksi loppuun, jonka jälkeen vastaan vielä kahteen työviestiin jotka jäivät jo eilen ja uudestaan tänään vastaamatta. Työmeilejä on tullut lisää, mutta pakko vain antaa olla.

17:30 Lähden myös ulos puistoon jossa liityn Oskun ja Myyn seuraan. Myy työntelee kärryjä pitkin naapurustomme pihoja ja seuraamme myös pitkään kahden citykanin puuhia pihallamme. Osku lähtee jo edeltä sisälle ja me jäämme Myyn kanssa vielä pihalle, jossa hän viihtyy niin hyvin hiekkakakkuja tehden. Lopulta kannan hänet vastustelevana poikittain kainalossani sisälle.

18:45 Oho, kello onkin jo noin paljon. Lämmitän meille lounaalta jäänyttä ruokaa ja syödään.

19:10 Yritän laittaa pyykkejä kaappiin ja vähän siivoilla, mutta Myy kaipaa leikkiseuraa, joten menemme poikien huoneeseen leikkimään pienillä Pokemon-ukkeleilla ja duplploilla.

19:40 Mennään Myyn kanssa yhdessä suihkuun. Yleensä hän voisi leikkiä suihkussa tai kylvyssä kupeilla ja pesupalloilla vaikka kuinka kauan ja niin on tälläkin kertaa.

20:00 Köllötellään suihkun jälkeen sohvalla hetki vierekkäin pyyhkeet päällä ennen kun puetaan päälle.

20:10 Osku antaa Myylle keittämänsä iltapuuron, minä laitan loput pyykit kaappiin ja keräilen muutenkin ympäri asunnon hujan hajan olevia vaatteita sekä teen nopeasti Instagram-storyn päivällä tekemästäni blogipostauksesta. Haluaisin jo itse nukkumaan.

20:30 Menen Oskun ja Myyn seuraan sohvalle lukemaan. Myy lukee rauhallisesti vuorotellen sylissämme joululahjaksi saamaansa kirjaa väreistä.

20:50 Osku vie Myyn nukkumaan ja vaikka olisin itsekin ihan valmis unille, täytyy odottaa että Myy on nukahtanut ennen kun voin itse makkariin mennä. Alan miettimään työjuttuja – pitäisikö nyt vielä hoitaa ne pari meiliä niin ei tarvitisi sitten huomenna tehdä, niin ehtisi pestä parvekkeen ennen kun uudet lattialaudat tulevat, instagramfeedinkin jäi tänään päivittämättä ja siihen yhteen tekstariin vastaamatta… – huomaan miten stressikäyrä alkaa nousemaan ja päätän etten ota puhelinta ollenkaan esiin. Nappaan iltapalaksi kourallisen manteleita ja mittakupillisen mangnesiummehua ja painun pesemään vielä hampaat ja rasvaamaan kasvot.

21:10 Menen sänkyyn, mutta huomaan että Myy onkin vielä hereillä ja innostuu tulostani ja kuikuilee ja höpöttelee sängystään. Toivotan vielä uudestaan hyvää yötä ja sitten pistän kuulokkeet ja alan kuuntelemaan äänikirjaa (John Irwing – Kaikki isäni hotellit). Jossain vaiheessa Myy nukahtaa, mutta minulla on kylmä, eikä uni tule vaikka väsyttää. Jossain vaiheessa Osku tulee viereen, minä käyn pukemassa toisen pyjaman, paksut sukat ja hakemassa extrapeiton ja jatkan kirjan kuuntelua.

22:40 katson vielä kelloa (ihan vain tätä postausta varten), muutamaa minuttia myöhemmin havahdun unesta, sammutan äänikirjan ja jatkan unia.

Myyn vaatteet saatu Kaikolta.


YHDEKSÄN VUOTTA SITTEN PERUSTIN BLOGIN

6/01/2020
Kommentit pois päältä artikkelissa YHDEKSÄN VUOTTA SITTEN PERUSTIN BLOGIN

 

Tasan yhdeksän vuotta sitten sää taisi olla aika samanlainen kuin tänään. Muutamaa päivää aiemmin olin huomannut miettineeni, että pitäisikö perustaa blogi. En tiennyt blogeista oikeastaan yhtään mitään, joskus googlaamalla olin johonkin ruotsalaiseen muotiblogiin päätynyt, mutta muuten blogimaailma oli minulle vielä tuntematon.

Facebookissa olin kuitenkin tuohon aikaan aika aktiivinen. Olin siellä ryhmässä jossa oli muita syyskuussa 2009 syntyneiden lapsien äitejä ja lähes päivittäin tuli sinne jotain kirjoiteltua. Välillä tuntui, että asiaa äitiydestä ja ihan vaan siitä omasta kuplasta ja eämästä oli enemmän kun mitä omaan facebookstatukseen mahtui – ja siitä se ajatus sitten varmaankin lähti.

6.1.2011 Kaapo oli päiväunilla ja minä istuin olohuoneessamme olleen työpöydän ääreen ja tein tunnuksen bloggeriin. Blogin nimi piti päättää heti, sillä se tuli myös blogin osoitteeksi. Sitä en ollutkaan vielä yhtään miettinyt, mutta eteenpäin ei päässyt ennen nimeä, joten se piti päättää nopeasti. Tiesin, että blogissa kertoisin ainakin itsestäni ja perhe-elämästämme. Mietin, että millaista se oli nyt. Olin pian puolitoistavuotiaan pojan äiti, asuimme kaupungissa lähellä keskustaa, tapasimme paljon kavereita, teimme joka päivä jotain oli se sitten sitä, että kävimme leikkipuistossa, kahvilassa tai vauvakinossa. Elämä oli tavallista, mutta juuri meidän näköistä, unohtamatta sitä, että olin yksilö, en pelkkä äiti. Mietin, että juuri niistä meidän elämää ilostuttavista asioista ja tekemisistä halusin kertoa. MAMI GO GO (mamma menossa) – se oli varmaan ensimmäinen nimi joka tuli mieleen, joten sillä mentiin.

Kotimaisia blogeja oli jo tuohon aikaan, mutta iso osa niistä käsitteli muotia. Vanhemuudesta kertovia blogejakin toki jo oli, mutta ei vielä kovinkaan montaa. Niiden suosio kuitenkin kasvoi sitäkin suuremmaksi juuri samoihin aikoihin. Olen joskus aiemminkin kutsunut sitä aikaa äitiysblogi-buumiksi ja se oli varmaankin yksi syy, miksi blogistani tuli nopeasti suosittu. Toiseksi syyksi haluan ajatella sen, että oma blogini erottautui tuolloin joukosta. Oli oikeastaan tosi helppoa alkaa tekemään omanlaistaan juttua, kun ei ollut mitään vertailupintaa muihin blogeihin. En tiennyt yhtään mitä olin tekemässä, tein vaan.

Tässä vuosien aikana olen moneen otteeseen kiitellyt (ja toki joskus kironnutkin) tuota yhdeksän vuoden takaista päähänpistoani. Ajattelen, että blogin perustaminen ja sen pikkuhiljainen muuttuminen ammatikseni antoi minulle mahdollisuuden vielä miettiä, että mitä haluan oikeasti isona tehdä. Olen aina tykännyt kirjoittamisesta ja itseni ilmaisemista sillä tavalla, mutta sitä on myös varjostanut dysgrafia eli tietyntyyppinen kirjoitushäiriö, jonka vuoksi vaikkapa kouluaikaan esseitäni kehuttiin kovasti, mutta numerot laskivat kirjoitusvirheiden vuoksi. Olisin peruskoulun jälkeen mielelläni jatkanut vielä enemmän opiskelua kirjoittamisen ja muiden taiteiden parissa, mutta opomme sanoi alentuvasti minulle ysiluokalla, etten tule pärjäämään lukiossa ja minun olisi parasta suunnata opiskelemaan suoraan jotain käytännöllistä ammattia. Niin tein ja vapaa kirjoittaminen jäi melkein kokonaan. 

Blogin lähes päivittäinen kirjoittaminen on ollut todella hyvää treeniä dysgrafiaan, vaikka virheistä tuskin pääsee ikinä kokonaan eroon. Parasta on kuitenkin ollut ymmärtää, että minä olen juuri hyvä – myös virheineeni. Olen hyvä siinä mitä teen, omalla tavallani. En ehkä ole paras kirjoittaja, mutta olen paras omassa elämässäni. Bloggaamisen myötä olen todella löytänyt kirjoittamisen ilon, mutta myös paljon muuta. Lisäksi olen aina tykännyt valokuvaamisesta ja on ollut ihana huomata, miten siinäkin voi itse treenamalla kehittyä. Olen itse oppinut ja ylpeä siitä. Tein itse itselleni ammatin, jolla elättää perheeni.

Välillä hyvinkin päiväkirjamaiseen tyyliin kirjoittaminen ja asioiden ynnääminen raskalaisin viivoihin on auttanut myös jäsentämään omaa elämää, omia ajatuksia. Jotenkin minusta tuntuu myös hyvältä, että iso osa elämääni näiltä vuosilta on tallennettu myös muualle kun vain omaan päähäni. Mikä hienointa, nämä välillä ihan tavallisita tuntuvat kirjoitukseni ovat antaneet monille lukijoille myös paljon vertaistukea, voimaa, rohkeutta, uusia näkökulmia – ja joskus ihan vain viihdettä.

Kotona työskentely on mahdollistanut sen, ettei lasteni ole tarvinnut olla niin paljon hoidossa, mitä he muuten varmasti olisivat joutuneet olemaan. Olemme voineet reissata vapaasti, sillä blogia voi päivittää mistä vaan, mihin aikaan tahansa. Toki se on ollut ajoittain myös raskasta, kun työlle ei ole selkeitä raameja. Olen vasta viime vuosina alkanut kutsumaan bloggaamista työksi ja edelleen se särähtää korvaani. Ei siksi, etteikö se kunnon työtä olisi, mutta kun se on niin paljon enemmän. Se on elämäntapa, josta monen mutkan kautta aloin saamaan palkkaa. En tee tätä rahan vuoksi, vaan siksi etten pysty olla tekemättä tätä.

Yhdeksän vuoden aikana on tapahtunut paljon, kuten edellisestä vuosikymmenkatsauksestakin voi todeta. On siis vaikea erotella mikä on ollut blogin ansiota ja mikä muuten vain normaalia ihmisenä ja yksilönä kasvamista. Jokatapauksessa viimeiset yhdeksän vuotta ovat antaneet paljon ja iso osa on ollut blogin ansiota. Olen voinut olla rohkeasti minä, olen saanut paljon itseluottamusta, onnistumisia ja epäonnistumisia. Kokemuksia, paikkoja ja ihmisiä. Olen saanut paljon ja olen antanut paljon. Ehkä juuri siksi.

Olen uskaltanut, ollut auki ja haavoittuvainen ja siksi matka onkin ollut niin hieno ja antoisa. Nyt 33 vuotiaana tulevaisuuden suunnitelmat ovat edelleen auki. Mutta tiedän nyt paremmin mitä haluan. Minulla on haaveita ja unelmia, jotka uskon mahdolliseksi. Joita kohti kuljen, tiedostaen, että kaikki voi muuttua – ja muuttukin, tulee paljon sellaista mitä ei voi aavistaa. On ollut hienoa saada jakaa osa tästä taipaleestani teidän kanssanne jo yhdeksän vuoden ajan (miten hullua!). Kiitos teille kaikille vuosien mittaan juttujani lukeneet, tykänneet ja kommentoineet. Olette tämän blogin henki. Jännittävää nähdä mitä vuosi kohti kymmenvuotiasta blogia tuo tullessaan!


KELLARILEIKIT

2/12/2019

Vau miten upeat pari päivää on ollut! Aurinko tekee kyllä ihmeitä ja ohut jääpeite tekee kaikesta niin kaunista! Viime viikon sateessa ja pimeydessä nämä tällaiset ilman tuntuivat kaukaiselta haavelta vaan. Armoton pimeys tuntui tunkeutuneen koleuden tapaan luihin ja ytimiin, eikä ainakaan itseni tehnyt yhtään mieli pistää edes nenänpäätä ulos ovesta.

Niinpä yhtenä aamuna emme lähtenetkään kurahousuissa möllöttämään pimeään ja märkään leikkipuistoon, vaan vedimme vain kengän jalkaan ja läksimme talomme kellariin. Olen joskus lähettänyt isommat lapset sinne kurjalla tai liian kylmällä säällä purkamaan energiaa, kun meno on yltynyt kotona liian villiksi. Naapurin lasten kanssa he ovat useasti käyneet siellä myös leikkimässä Nerfeillä, ammukset löytyvät kellarin lettioilta paremmin kun ulkoa rämeiköstä. Pitipä naapuri kerran lasten synttäritkin hyödyntäen kellarimme pitkiä käytäviä. Miten loistava idea!

Tästä inspiroituneena (ja piti minun hakea varastosta myös jouluvalot) läksimme Myyn kanssa aamulla leikkimään kellariin. Uudessa paikassa huvituksesi riitti ihan vain käytäviä edes takaisin juokseminen ja bonuksena löysimme myös lasten mopon, jolla rullailla ees taas. Emme siis ole mahdollisesti ainuita, jotka tätä kellarissa leikkimistä harrastavat näin talvikuukausina. Lisäksi siellä olin valosaa, vaikkakin valo tulikin loisteputkista. Saa kopsata!

(Mun blogi täyttää kuukauden päästä yhdeksän(!!!!) vuotta ja sen vuoksi päädyin eilen illalla selaamaan blogini ensimmäisiä postauksia. Tästä postauksesta tulee mieleen just ne ensimmäisten kuukausien ja vuosien postaukset blogin perustamisen jälkeen, jotka oltiin kuvattu jollain vanhalla pokkarilla tai kännykän huonolla kameralla, ja joideN aiheet olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan ja arkisuudessaan jotenkin niin hellyyttäviä. Nykyään rima kuvien ja teksien suhteen on itsellä aika korkealla ja sen myötä ei enää aina tule edes ajatelleeksikaan, että joku tällainen asia, kuten kellarissa leikkiminen, voisi olla julkaisemisen arvoinen juttu. Juuri siksi ja näiden vähän tärähtäneiden kuvien myötä tuntuu jotenkin eritysen ihanalta julkaista tämä. Kaapo oli blogin perustamisen aikaan lähes saman ikäinen kun Myy nyt (toi takatukkakin on melkein sama), joten tämä tuntuu myös ikäänkuin paluulta sinne blogin alkuun ja juurille. )