JOULUNA 1990

21/12/2020

Tasan kolmekymmentä vuotta sitten, eli ollessani nelivuotias, vietin vähän erilaista joulua. Muutamaa viikkoa aiemmin olimme olleet äitini ja 14 kuukauden ikäisen pikkuveljeni kanssa kylässä mummilla, kuten niin monta kertaa ennenkin. Isä oli jäänyt kotiin tai oli töissä.

Illalla kotiin ajaessamme automme syöksyi liukuun jäisellä tiellä ja törmäsimme suoraan vastaan tulevaan autoon. Minä istuin takapenkillä, äidin takana, ja veljeni oli etupenkillä turvaistuimessa, selkä menosuuntaan päin. Silloin ei ollut airbägejä. Muistelen, että veljen turvaistuin oli puna-musta. Muistan myös miten hän näytti törmäyksen jälkeen vain nukkuvan rauhallisesti siinä.

Muistan ainakin kahden ambulanssin valot vähän etäämmällä, muistan auton ikkunan taakse ilmestyneen ambulanssimiehen. Minua sattui solisluun kohdalle, johon oli jäänyt turvavyöstä samanlaiset jäljet kun polviin, jos kaatuu pahasti asfaltilla. Muistan että matkustimme äidin kanssa ambulanssissa, minut laitettiin siellä makaamaan pareille ja olin kovin pikkuinen siinä vöissä maatessani.

Sairaalasta muistan sen, että olin siellä äidin kanssa. Minä omassa sängyssä ja äiti omassa. Omassa sängyssäni oli metallinen laita, kuten vauvojen pinnasängyssä ja se oli minusta outoa, koska enhän ollut enää vauva, vaan nukuin kotonakin ihan tavallisessa sängyssä. Muistan saaneeni tarroja, yhden keltaisen, ehkä perhosen, jonka liimasin sängyn kalteriin.

Muistan äidin ruskeassa sairaalan yöpaidassa ja sen, miten hänen rintansa oli aivan keltavihreillä mustelmilla. Muistan että joku kävi meitä katsomassa ja että toisessa autossa oleva kuljettaja kävi myös. Hänellä oli viikset, käsissään ruskea trenssi ja hän raivosi äidille, koska hänen takkinsa oli mennyt pilalle törmäyksen vuoksi nenästään valuvan veren vuoksi.

Muistan että vatsaani tehtiin ultraääni-tutkimus, varmuudeksi, koska turvavyö oli kiskaissut minua niin kovaa ja vatsani oli kai kipeä. Minä olin kunnossa, olkapään nirhaumaa lukuunottamatta ja pääsimme äidin kanssa kotiin seuraavana päivänä. Pikkuveli ei.

Pikkuveli oltiin viety kolarin jälkeen kokonaan eri sairaalaan. Teho-osastolle, koska häneltä murtui törmäyksessä niskanikama. Tällöin lääkäri oli sanonut vanhemmilleni, ettei pikkuveli tulisi enää koskaan liikkumaan tai edes hengittämään itse.

En tiedä kuinka pian onnettomuuden jälkeen kävin ensi kertaa veljen luona. Aika pian kuitenkin. Hän makasi sängyllä pelkissä vaipoissa, ilman peittoa, täynnä erilaisia pihoja, jotka menivät erilaisiin piippaaviin laitteisiin. Hänen kurkkunsa lävisti hengitysputki, vähän samalainen kun pesukoneessa, ja myös nenästä meni letkut.

Sänky oli kallellaan, pääpuoli alaspäin ja veljen kalloon oli ihon läpi ruuvattu pään ympäri menevä metallinen häkkyrä. Sängyn päädyssä oli valkoinen lelupeili, jossa oli pyöriteltäviä keltaisia ja vaalenpunaisia muovihelmiä. Sen kautta veli näki pää alaspäin olleessaan jalkopäähän, eli meidät. Muistan että näytin hänelle leluja ja kuvia kirjasta ja muistan että hän hymyili. Tai ainakin halusin ajatella niin.

Vietimme paljon aikaa sairaalassa äidin ja isän kanssa, mutta myös mummit olivat hoitamassa minua usein tai olin heidän luonaan. Toinen mummeistani vei minut ostamaan jouluksi mekon. Valitsin punamustan college-mekon, jonka rinnassa oli kuvia korttipakasta.

Jouluna mummin luona oli paljon väkeä, sukulaisia ja ystäviä, äiti oli veljen luona sairaalassa. Sain laittaa ihan oikeat kynttilät kuuseen, puraista piparkakkutalosta piipun ja soittaa tädin kanssa pianoa. Sain värityskirjan ja uudet liidut, isoserkkuni sai koiranpennun, luulen että se oli oikeasti paketoitu laatikkoon.

Pukki tuli helikopterilla ja hänellä oli ihan samanlainen turkis päällä, millainen mumminkin kaapissa oli. Muistan odottaneeni pukkia eteisen nojatuolilla, jonka päällä oli kihara, tummanruskea lampaantalja. Upotin sormeni kiharaan villaan ja pyörittelin niitä jännityksessäni.

Pukki oli käynyt myös pikkuveljen luona sairaalassa ja antanut hänelle lahjaksi Mauri Kunnaksen kirjan. Muistan että olin jälkeenpäin tosi iloinen pikkuveljen puolesta ja oikein ylpeäkin, minulle oli tärkeää, että pukki oli käynyt myös siellä.

Sairaalasta muistan lasiset ovet, joiden pinta oli pientä kohoruudukkoa. Lasin toisella puolen, sairaalan käytävällä olevan joulukuusen valot loistivat jännästi sen läpi. Joissain ovissa oli lasimaalauksia, sarjakuvahahmoja, kuten Mikki Hiiri.

Sairaalan alimmissa kerroksissa oli myös kiva suuri leikkihuone, jossa oli paljon erilaisia leluja ja siellä tein myös jonkinlaisesta uunissa kovetettavasta muovailuvahasta pieniä astioita nukketalooni. Muistan sieltä niin paljon erilaisia yksityiskohtia. Tutustuin leikkipaikalla sairaalassa olevaan tyttöön, joka ei pystynyt liikkumaan, vaan makasi liikuteltavassa sairaalasängyssä. Mutta se ei haitannut leikkejämme yhtään.

Jossain vaiheessa myöhemmin pikkuveli sai hengitysputken pois, sitten pääkehikon ja sen tilalle päätä paikallaan pitävän vaalenruskeanahkaisen kaulurin. Alkuvuodesta hän pääsi pois teho-osastolta, tavalliselle sairaalaosastolle. Siellä hän oppi uudestaan istumaan, syömään, leikkimään ja lopulta kävelemäänkin. Muistan miten katsoin pikkuveljeni perään, kun hän käveli sairaalan käytävää hassuissa isoissa kengissä pienen rollaattorin avulla.

Keväällä veli pääsi takaisin kotiin. Seuraavana jouluna vietimme taas ihan tavallista joulua, koko perhe yhdessä.


MINTTU & OSCAR

5/05/2019

Taulu ei ole vielä seinällä ja hoidossa olevat kasvitkin hakevat vielä paikkansa, mutta oli silti pakko laittaa tänne heti pari pikaista kuvaa tästä julisteesta. Tuohon yhteen julisteeseen kun liittyy niin monta tapahtumaa ja muistoa ja tänään on yhden niiden vuosipäivä. Päivä jona kaikki oikeastaan alkoi.

Oltiin kyllä itseasiassa tavattu muutamaa kuukautta aiemmin yhteisen kaverimme kautta, mutta silloin suhteemme jäi vielä facebook-kaveruuden tasolle. Päivälleen kaksi vuotta sitten kuitenkin törmättiin sattumalta uudestaan. Vietettiin koko ilta skumppaa juoden, tanssien ja jutelten. Oskun omien sanojen mukaan, se oli päivä jolloin hän pokasi minut, hahah. Ja tottahan se oli. Siitä alkoi sellainen rakkaustarina, etten meinaa itsekään aina uskoa.

Kaikki etenki vauhdilla ja kuukausi eteenpäin tuosta kaksi vuotta sitten tapahtuneesta illasta päätettiin jo mennä naimisiin. Karattiin kaksitaan maistraatiin, mutta kesän lopulla juhlittiin vielä isosti perheen ja ystävien kanssa. Meillä oli tuolloin ensin perinteisen kirkkohäät (avioliiton siunaus) ja juhlat pidettiin siellä mistä tämä koko homma lähti liikkelle. Tämä juliste on siitä illasta.

Koska hääjärjestelyille ei jäänyt tuolloin kauheasti aikaa, oli pakko karsia joitakin juttuja. Kuten tämä juliste. Se jäi kuitenkin kaivelemaan mieltäni ja aina tasaisin väliajoin mietin, että sellainen olisi kyllä ihana saada muistoksi vielä näin jälkikäteen.

Lopulta alkuvuodesta sain aikaiseksi ottaa yhteyttä sen tekijään, upeaan taitelijaan ja graafikkoon Linda Linkoon, jonka käsialaa nämä monelle Helsingin katukuvasta tututut keikkajulisteet ovat. Meidän juliste kaipaa ehkä vielä toisenlaiset kehykset ja vähintäänkin pääsyn seinälle, mutta jo nyt tuossa pöydällä, kaiken kaaoksen ja ajoittaisten pyykkikasojen takana se muistuttaa meitä ei vaan noista yksistä juhlista, vaan tästä kaikesta ihanasta mikä meillä on.

Jos hääjutut kiinnostaa, niin täältä löytyy postaukset:
MY WEDDING DRESS
MEIDÄN HÄÄT OSA 1 – KIRKKO
MEIDÄN HÄÄT OSA 2 – JUHLAT
TUNNELMIA HÄISTÄ
KAHDET HÄÄT KAHDESSA KUUKAUDESSA

Näistä julisteessa mainostetuista iltabileistä ei ole valitettavasti julkista materiaalia :D