JOULUNA 1990

21/12/2020

Tasan kolmekymmentä vuotta sitten, eli ollessani nelivuotias, vietin vähän erilaista joulua. Muutamaa viikkoa aiemmin olimme olleet äitini ja 14 kuukauden ikäisen pikkuveljeni kanssa kylässä mummilla, kuten niin monta kertaa ennenkin. Isä oli jäänyt kotiin tai oli töissä.

Illalla kotiin ajaessamme automme syöksyi liukuun jäisellä tiellä ja törmäsimme suoraan vastaan tulevaan autoon. Minä istuin takapenkillä, äidin takana, ja veljeni oli etupenkillä turvaistuimessa, selkä menosuuntaan päin. Silloin ei ollut airbägejä. Muistelen, että veljen turvaistuin oli puna-musta. Muistan myös miten hän näytti törmäyksen jälkeen vain nukkuvan rauhallisesti siinä.

Muistan ainakin kahden ambulanssin valot vähän etäämmällä, muistan auton ikkunan taakse ilmestyneen ambulanssimiehen. Minua sattui solisluun kohdalle, johon oli jäänyt turvavyöstä samanlaiset jäljet kun polviin, jos kaatuu pahasti asfaltilla. Muistan että matkustimme äidin kanssa ambulanssissa, minut laitettiin siellä makaamaan pareille ja olin kovin pikkuinen siinä vöissä maatessani.

Sairaalasta muistan sen, että olin siellä äidin kanssa. Minä omassa sängyssä ja äiti omassa. Omassa sängyssäni oli metallinen laita, kuten vauvojen pinnasängyssä ja se oli minusta outoa, koska enhän ollut enää vauva, vaan nukuin kotonakin ihan tavallisessa sängyssä. Muistan saaneeni tarroja, yhden keltaisen, ehkä perhosen, jonka liimasin sängyn kalteriin.

Muistan äidin ruskeassa sairaalan yöpaidassa ja sen, miten hänen rintansa oli aivan keltavihreillä mustelmilla. Muistan että joku kävi meitä katsomassa ja että toisessa autossa oleva kuljettaja kävi myös. Hänellä oli viikset, käsissään ruskea trenssi ja hän raivosi äidille, koska hänen takkinsa oli mennyt pilalle törmäyksen vuoksi nenästään valuvan veren vuoksi.

Muistan että vatsaani tehtiin ultraääni-tutkimus, varmuudeksi, koska turvavyö oli kiskaissut minua niin kovaa ja vatsani oli kai kipeä. Minä olin kunnossa, olkapään nirhaumaa lukuunottamatta ja pääsimme äidin kanssa kotiin seuraavana päivänä. Pikkuveli ei.

Pikkuveli oltiin viety kolarin jälkeen kokonaan eri sairaalaan. Teho-osastolle, koska häneltä murtui törmäyksessä niskanikama. Tällöin lääkäri oli sanonut vanhemmilleni, ettei pikkuveli tulisi enää koskaan liikkumaan tai edes hengittämään itse.

En tiedä kuinka pian onnettomuuden jälkeen kävin ensi kertaa veljen luona. Aika pian kuitenkin. Hän makasi sängyllä pelkissä vaipoissa, ilman peittoa, täynnä erilaisia pihoja, jotka menivät erilaisiin piippaaviin laitteisiin. Hänen kurkkunsa lävisti hengitysputki, vähän samalainen kun pesukoneessa, ja myös nenästä meni letkut.

Sänky oli kallellaan, pääpuoli alaspäin ja veljen kalloon oli ihon läpi ruuvattu pään ympäri menevä metallinen häkkyrä. Sängyn päädyssä oli valkoinen lelupeili, jossa oli pyöriteltäviä keltaisia ja vaalenpunaisia muovihelmiä. Sen kautta veli näki pää alaspäin olleessaan jalkopäähän, eli meidät. Muistan että näytin hänelle leluja ja kuvia kirjasta ja muistan että hän hymyili. Tai ainakin halusin ajatella niin.

Vietimme paljon aikaa sairaalassa äidin ja isän kanssa, mutta myös mummit olivat hoitamassa minua usein tai olin heidän luonaan. Toinen mummeistani vei minut ostamaan jouluksi mekon. Valitsin punamustan college-mekon, jonka rinnassa oli kuvia korttipakasta.

Jouluna mummin luona oli paljon väkeä, sukulaisia ja ystäviä, äiti oli veljen luona sairaalassa. Sain laittaa ihan oikeat kynttilät kuuseen, puraista piparkakkutalosta piipun ja soittaa tädin kanssa pianoa. Sain värityskirjan ja uudet liidut, isoserkkuni sai koiranpennun, luulen että se oli oikeasti paketoitu laatikkoon.

Pukki tuli helikopterilla ja hänellä oli ihan samanlainen turkis päällä, millainen mumminkin kaapissa oli. Muistan odottaneeni pukkia eteisen nojatuolilla, jonka päällä oli kihara, tummanruskea lampaantalja. Upotin sormeni kiharaan villaan ja pyörittelin niitä jännityksessäni.

Pukki oli käynyt myös pikkuveljen luona sairaalassa ja antanut hänelle lahjaksi Mauri Kunnaksen kirjan. Muistan että olin jälkeenpäin tosi iloinen pikkuveljen puolesta ja oikein ylpeäkin, minulle oli tärkeää, että pukki oli käynyt myös siellä.

Sairaalasta muistan lasiset ovet, joiden pinta oli pientä kohoruudukkoa. Lasin toisella puolen, sairaalan käytävällä olevan joulukuusen valot loistivat jännästi sen läpi. Joissain ovissa oli lasimaalauksia, sarjakuvahahmoja, kuten Mikki Hiiri.

Sairaalan alimmissa kerroksissa oli myös kiva suuri leikkihuone, jossa oli paljon erilaisia leluja ja siellä tein myös jonkinlaisesta uunissa kovetettavasta muovailuvahasta pieniä astioita nukketalooni. Muistan sieltä niin paljon erilaisia yksityiskohtia. Tutustuin leikkipaikalla sairaalassa olevaan tyttöön, joka ei pystynyt liikkumaan, vaan makasi liikuteltavassa sairaalasängyssä. Mutta se ei haitannut leikkejämme yhtään.

Jossain vaiheessa myöhemmin pikkuveli sai hengitysputken pois, sitten pääkehikon ja sen tilalle päätä paikallaan pitävän vaalenruskeanahkaisen kaulurin. Alkuvuodesta hän pääsi pois teho-osastolta, tavalliselle sairaalaosastolle. Siellä hän oppi uudestaan istumaan, syömään, leikkimään ja lopulta kävelemäänkin. Muistan miten katsoin pikkuveljeni perään, kun hän käveli sairaalan käytävää hassuissa isoissa kengissä pienen rollaattorin avulla.

Keväällä veli pääsi takaisin kotiin. Seuraavana jouluna vietimme taas ihan tavallista joulua, koko perhe yhdessä.


ARKIKUVA 46/52

24/11/2019

Erkin hampaiden oikomis-arviointi palautti mieleen omia, hampaiden -ja purennan oikomiseen liittyviä muistoja teinivuosilta. Minulta oiottiin aikoinaan saksipurentaa että distaalipurentaa, eli sellaista purentavikaa jossa alaleuka sijaitsee liian takana yläleuan suhteen eivätkä etuhampaat osu vastakkain.

Ensimmäiseksi sain yökiskot. Se oli sellainen läpikuultavan punainen, kauhea koko suun täyttävään möhkäle, josta sojotti suun ulkopuolelle kaksi metallilenksua, johon kiinnitettiin niskan taakse tuleva remmi. Tätä yökiskoa olisi pitänyt pitää 12 tuntia vuorokaudessa. Sen kanssa ei pystynyt puhumaan ja se särki hampaita ihan hirveästi. No arvaatteeko, käytinkö sitä? No en.

Koska puolen vuoden aikana mitään tuloksia tämän hammaskojeen kanssa ei saatu aikaan, minulle laitettiin telaketju-nimenä tutuksi tulleet kiinteät purentakiskot. Jokaiseen ylä -ja alahampaaseen liimattiin pieni metallinen osa, jonka läpi kulki metallinauha. Nauhaa kiristettiin kuukauden välein. Sekin oli kivulasta, hampaat olivat kiristyksen jälkeen aina monta päivää hellinä. Lisäksi metalli raapi ikävästi huulia. Mutta ainakin hammasrivistöstäni tuli täydellisen suora!

Itse purentavikaa korvattiin niin, että ylä -ja ala kulmahampaiden kohdalla oli pienet koukut, joissa olisi pitänyt pitää pieniä tiukkoja kuminauhoja. Kuminauhat vetivät alaleukaa eeteenpäin. Kuminauhoja piti pitää vuorokauden ympäri, vain syödessä ne piti ottaa pois.

No arvaatteko oliko sellainen seiskaluokalla yhtään noloa? Suussa hirveä kasa metallia ja siihen päälle vielä kuminauhat, jotka näkyivät kokoajan kun puhuin. Joiden kanssa suuta ei saanut kunnolla auki ja jotka olisi pitänyt sitten aina kouluruokailun yhteydessä pitänyt ottaa pois ja laittaa sen jälkeen takaisin paikoilleen. Ihan SIKA NOLOA ja ällöä.

Viime muuton yhteydessä muuten löysin pussillisen näitä kuminauhoja. Jostain syystä olin säästänyt niitä – eli ei, en käyttänyt kuminauhoja juuri koskaan. Hammaslääkärini ei luonnollisesti tykännyt, kun mitään edistystä suussa ei ollut vieläkään tapahtunut.

Sitten kävi pieni onnettomuuskin. Olimme isolla kaveriporukalla kotibileissä. Paikalla oli myös koulumme vähän vanhempia tyyppejä, joten piti käyttäytyä coolisti. Makoilimme kavereiden kanssa sohvalla ja paras kaverini pomppasi päälleni ja hammasrautani takertuivat hänen villapaitaansa. En kehdannut siinä tilanteessa sanoa mitään, olisihan se ollut aika show alkaa irrtoittelemaan paitaa hampaistani, joten kiskaisin voimakkaasti paidan irti ennen kun kukaan huomaisi.

Noh, tämän seurauksena osa raudoista irtosi hampaistani kokonaan. Siinä oli sitten taas hammaslääkäri aika kiukkuinen. Hän kuitenkin asensi minulle vielä uudet samanlaiset raudat.

En kuitenkaan edelleenkään pitänyt kuminauhoja ja vuoden jälkeen hammaslääkäri nosti kädet ylös ja lopetti oikomishoitoni tuloksettomana. Itseäihän se ei haitannut yhtään. Minulla oli päällisin puolin siistit suorat hampaat, enkä kokenut purentavikaa ongelmalliseksi.

Ennen kun se aikuisiällä on alkanut vaivaamaan. Leukoja särkee, päätä särkee, leuka ei ikäänkuin asetu kunnolla, se loksuu ja on jopa mennyt muutaman kerran pois sijoiltaan ja joskus se lukittuu. Särkyä on kokoajan enemmän ja pahemmin ja viimeisen puolen vuoden aikana olen huomannut sen vaikuttavan myös ulkonäkööni. Olen miettinyt oikomishoidon aloittamista jo pitkään, mutta sen hinta yksityisellä puolella hirvittää.

Elviksen oikomistarpeen arviossa kysyin hammaslääkäriopiskelijalta, että millainen mahdollisuus aikuisena on vielä päästä kunnalliseen oikomishoitoon. Hän vastasi, että vian pitää olla huomattava ja että käytännössä aikuisena on mahdotonta siihen päästä.

Hitto, miksi sitä ei vaan silloin aikoiaan hoitanut. No nyt ainakin voin toimia varottavana esimerkkinä lapsilleni – jos he joskus raudat saavat. Elviksen kohdalla ei sitten lopulta oikomishoitoa ainakaan vielä aloitettu, katsellaan parin vuoden päästä tilannetta uudestaan.

Millaisia kokemuksia teillä on omasta tai lapsen oikomishoidosta? Onko joku hoitanut tällaista vähän isompaa (tai pienempää) purentavikaa vielä aikuisiällä?