MAALISKUUSSA

1/04/2020

– kevät alkoi ja aurinko rupesi viipyilemään iltaisin puiden latvoissa aina vaan pidempään
– ihmettelin monesti, mitä kello oikein on
– leikkasin uudet hiukset
– vähän tuskailin uusia hiuksiani
– olin vieraana podcastissa
– karsin vaatekaapista mustaa ja kaivelin tilalle kaikkea pehmoista
– käytiin mökillä
– siitepölyallergia alkoi
– olin viikon yksin lasten kanssa kotona
– ihmettelin iltaisin taivaalla kirkkaana näkyvää Venusta
– kävin innokkaasti salilla ja uimassa
– suunniteltiin tulevaa, iltoja kavereiden kanssa, juhlia ja maanteitse toteutettavia ulkomaanreissuja
– mietin minkäväriset sikakalliit lenkkarit ostan itselleni kaamoksesta selvitymislahjaksi
– yhteiskunta ja no, kaikki muuttui miltei hetkessä
– otin lapset pois koulusta
– lopetin julkisilla kulkemisen
– eristäydyimme
– kammottava epävarmuus täytti mielen
– vaihdoin makkarin järjestystä
– tuli hirvittävä huoli omasta ja muiden terveydestä
– tuli hirvittävä huoli omasta ja muiden taloudesta
– vietin monta iltaa strarttirahahakemuksen parissa (en saanut)
– perustin vihdoin sen oman toiminimen
– telkkari putosi ja hajosi
– selasin liikaa puhelinta, kun en oikein tiennyt mitä muutakaan tehdä- katsoin American Woman sarjan ekan kauden
– en lukenut yhtäkään kirjaa (paitsi lapsille iltaisin), uutisia senkin edestä
– unohdin lapsen nimipäivän
– oli kauniita päiviä ja auringonlaskuja
– tuntui kun luonto yrittäisi sanoa jotakin
– ulkoiltiin lasten kanssa paljon
– pyöräiltiin auringonlaskuun
– ei tarvinnut laittaa herätyskelloa kertaakaan soimaan
– saatiin viettää paljon aikaa perheen kanssa
– yhteisöllisyyden tuntu toi lohtua


ARKI 12

24/03/2020

Arki-sarjassa julkaistaan vuoden joka viikolta arkisia tapahtumia, jotka ovat tallentuneet puhelimeen. Viikko 12.

Uusi ja tuntematon – Meillä aika monella muuttui viime viikolla arki aivan uudenlaiseksi. Me päätimme ottaa pojat koulusta jo muutama päivä ennen kun päätös koulujen sulkemisesta tuli. Jo edellisviikolla opettajat olivat kehoittaneet lapsia ottamaan kotiin varmuudeeksi mukaan kaikki koulukirjat sekä vihkot. Meidän molemmat pojat vakuuttelivat, että kyllä, kaikki tuli mukaan. Mutta kuinkas ollakkaan, saimme tehdä molempien kouluille vielä unohtuneiden tavaroiden hakureissun. Vaikka koulut olivat tuolloin vielä normaalisti auki, oli tunnelma ihan toisenlainen kun yleensä ja oppilaita vain kourallinen. Koulun seinältä löytyivät nämä ajankohtaiset taiteilut.

Piti tehdä jotain – Ei sillä että minulla olisi yhtään luppoaikaa taaperon, kinastelevien kotikoululaisten ja omien hommieni kanssa, mutta viikolla huomasin monesti, että pääni yritti kai saada sisälläni vellovaa huolta ja ahdistusta patistamalla minua tekemään jotain vain. Joten hetken mielijohteesta huomasin vaihtaneeni uuden järjestyken makuuhuoneeseen. Olisin ruvennut jo maalaamaan seinää ja kutsunut remppaukonkin poraamaan reikiä, mutta osa maalausvälineistä puuttuu eikä tänne kotikaranteenin haluta ketään kutsuakaan, joten homma jäi vähän kesken. Nyt tällä hetkellä minulla on täällä tämän sisustusoperaation lisäksi keskeneräisenä (eli levällään) vaatekaapin järjestely, kirppiskamojen lajittelu, uuden yrityksen liiketoimintasuunnitelman kirjoittaminen ja villavaatteiden keväthuolto. Parempi se kai on kun jatkuva uutisten päivittäminen.

Lauantai – kaiken kummallisuuden keskellä syötiin perinteinen viikonloppuaamun aamupala, eli vastapaistettuja croissantteja, munakokkelia, jogurttia ja laimennettua appelsiinimehua. Turvaruokaa.

Reissussa rähjääntyy – ja mikä reissu tämä onkaan ollut! Huh. Uskon että tämä uusi arki kuitenkin vain helpottuu tästä (jos ulkoilua erillään muista saa vielä jatkaa) kun uudet rutiinit alkavat muodostumaan ja tuntumaan tutuimmilta. Hyvin me ollaan kaikki vedetty, jatketaan samalla tavalla!

Vanhemmat postaukset:
ARKI 1 & 2
ARKI 3
ARKI 4
ARKI 5
ARKI 6
ARKI 7
ARKI 8
ARKI 9
ARKI 10
ARKI 11


SAISPA OLLA ITSEKSEEN

21/03/2020

Loppuvuodesta blogin luonnoksiin on jäänyt keskeneräinen postaus siitä, miten kaipaan muita alueemme lapsiperheitä enemmän puistoon. Poikien ollessa pieniä, meille syntyi todella tiivis ja hyvä porukka naapuruston vanhemmista. Se teki kotiäitinä vietyistä vuosista paljon mielekkäämpää. Oli kiva mennä puistoon säällä kun säällä, kun tiesi varmasti siellä jonkun muunkin olevan – tai jos ei ollut niin koputettiin ikkunaan tai soitettiin, että tulkaa!

Tai no, pahimmilla säillä kyllä kokoonnuttiin usein sitten myös jonkun kotiin tai mentiin yhdessä asukaspuiston kerhoon ryystämään kahvia. Niin lapset kun minä itsekin saimme kavereita jotka kulkevat edelleen matkassa mukana.

Täällä meidän uudella asuinauseella en ole kokenut samaa. Toki pikkuhiljaa alkaa tulla jotain kasvoja tutuksi, mutta enimmäkseen koko talven ihmettelin, että missä kaikki ovat! Joinain päivinä olimme puistossa jopa muutaman tunnin, eikä koko aikana sinne tullut ketään muuta lasta leikkimään. Monesti kaipasin sitä samanlaista äitiyhteisöä, joiden kanssa päivällä syötiin muskarin jälkeen pullaa ja kerran kuussa lipitettiin viiniä ilman lapsia. Sitäkin usemman toivoin, että saisi edes jotain seuraa välillä sinne hiekkalaatikon reunalle, lasta ennenkaikkea ajatellen.

Noh, viimeisen viikon aikana on moneen kertaan käynyt mielessä, että palaisin nyt enemmän kun miellelläni niihin työtyhjiin pustoihin ja omaan tilaan. Kevät ja koronavirus on saanut alueemme kaikki päiväkoti -ja alakouluikäiset lapset vanhempineen kaivautumaan koloistaan ja suuntaamaan puistoon. Normaaleissa olosuhteissa olisin tästä tottakai hyvin iloinen, nyt vain tuskastuttaa. Tuntuu, ettei ole mitään minne mennä, jos haluaa olla vain meidän porukalla, niinkuin nyt kuuluisi.

Olemme olleet perheen kesken jo yli viikon (vapaaehtoisessa) karanteenissa. Tällä viikolla, kahtena päivänä, ovat pojat saivat luvan leikkiä ulkona ”välitunnilla” samassa rapussa asuvien (ja myös kotikaranteenissa olevien) kahden kaverin kanssa, mutta eilen päädyimme siihen, ettei sekään enää sovi. Vaikka kuinka peräänkuulutimme lapsille turvavälejä ja usein siinä oli joku aikuinenkin vahtimassa, unohtuu se lapsilta leikin tiimellyksestä. Eikä sitä tuon ikäisiltä voi mielestäni vaatiakaan. (Lisää tästä aiheesta muuten Valeäidin blogissa!)

Turvavälit tuntuvat kuitenkin olevan hukassa myös monelta muulta, sillä meidän kaikissa lähileikkipuistoissamme käy parhaillaan niin kova kuhina, ettei sellaista ole välillä edes mahdollista itse ottaa. Tuntuu tosi ikävältä olla päästämättä omaa taaperoaan toisten lähelle, välillä se pitää tehdä itkun kautta tai poistua ihan kokonaan paikalta hämmentynyt ja huutava lapsi kainalossa. Kuitenkin niin meillä, kun kaikilla muillakin on tottakai oikeus vielä ulkoilla, myös siinä omassa lähipuistossa.

Eilen sitten yritettiin mennä pois puistosta ja metsään kävelemään – mutta sekin oli tukossa ja useamman kerran jostain ihan meidän kainaloon tupsahti joku toinen lapsiperhe. Käytiin myös iltakävelyllä, mutta liikenne oli todella vilkasta ja ihmisiä tuli edestä ja takaa, niin paljon että lenkin sijaan paineltiinkin takaisin tietä takaisin kotiin.

Minulla ei siis ole tilanteeseen ratkaisua eikä tarkoitukseni ole ketään syytellä tai edes valittaa, ihan yhtälailla me olemme tuolla ruuhkauttamassa puistoja ja metsäpolkuja. Kaikki me tarvitsemme raitista ilmaa, liikuntaa ja lapset aktivointia jottei seinät kotona kaatuisi liikaa päälle ja kaverin naama alkaisi ärsyttämään. On vain niin jännä kontrasti muutaman kuukauden takaiseen tilanteeseen (niin monessa mielessä) ja miten ironista, että itseltäni löytyi vasta hiljattain aloitettu postaus aivan päinvastaisesta toiveesta.

Ja tähän loppuun positiivisia ajatuksia ja lohdullisia sanoja. Tilanteesta huolimatta hyvää mieltä, kärsivällisyyttä ja jaxuhaleja kaikille! Koitetaan pitää tsemppimieli yllä ja tukea toinen toisiamme, myös silloin vaikka omat tilanteet poikkeisivatkin toisen tilanteesta (ja pysyä kotona jos mahdollista)!