35 VUOTIAANA

15/09/2021

Elämäni 35-vuotiaana ei tunnu juurikaan erilaiselta kuten vaikkapa 25-vuotiaanakaan. Halu jatkuvaan muutokseen ja uusiin kokemuksiin ei ole lakannut. Äitinä olen ollut nyt 12 vuotta. Unelmoin ja haaveilen, enkä vieläkään usko, ettenkö saisi joitain unelmiani vieläkin täyttymään, vaikka niiden toteutumisessa onkin kestänyt jo vuosikaudet, tai jopa kymmenet.

35-vuotiaana elämä ei ole tasaista tai helppoa. Uusia vastoinkäymisiä ja murheita tulee kokoajan. Tunnen kuitenkin itseni myös hyvin, tiedän että mistä vaan selvitään, tavalla tai toisella. Elämässä on myös hurjasti hyvää. Olen upeiden ja äärettömän rakkaiden ystävien ympäröimä. Minulla on perhe, jota olen aina halunnut. Aina on joku keneen tukeutua tai kenen kanssa nauraa.

Halu ja tarve elää juuri oman näköistä elämää, juuri itselleni on ollut aina vahvasti läsnä. Myös uskallusta siihen on riittänyt, sillä muuta vaihtoehtoa ei olekaan. Viime kuukausina olen taas paljon miettinyt mitä kaikkea haluan ja haluan paljon. En halua tyytyä, vaan elää täysillä ja onnellisena vaikka se olisi joskus pelottavaa.

En osaa yhtään sanoa missä olen vuoden tai varsinkaan viiden päästä, mitä vaan voi tapahtua ja suuressa kuvassa uskon, että se on jotain todella hyvää. Tunnen olevani kokoajan matkalla, mutta päämäärän ajatteluun sijasta yritän vain nauttia kyydistä.

Lapsena ajattelin, että 30-vuotias on vanha, nyt se naurattaa. Naurattaa, koska tunnen olevani ihan nuori ja naurattaa ajatella miten omat lapseni näkevät minut nyt, samoin kun joskus itse näin omat vanhempani. Uskon, ettei osa meistä lakkaa ikinä olemasta nuoria, minkä tahansa ikäisiä ovatkaan.

35 vuotta elettyä elämää näkyy minussa monella eri tavoin, mutta yhtä moni asia ei näy päälle päin. Iän tuomat ulkoiset muutokset ovat välillä omassa päässä isompia ja välillä taas vähäpätöisempiä asioita. Iän merkit symboloivat itselleni ennenkaikkea elämän kulkua ja usein hirvittää, miten nopeasti aika kuluu. Siksi sitä ei kannata jäädä miettimään liikaa, vaan elää vain yhtä täysillä mukana.


ELOKUUSSA

1/09/2021

– päiväkoti ja koulu alkoi
– mini täytti 3 vuotta
– otin toisen koronarokotteen
– mini kävi koronatestissä
– ostin discopallon sekä ihanan vanhan lastensängyn ja pienen tuolin
– kävin elämäni ekaa(?) kertaa kasvititeellisessä puutarhassa
– haaveilin muutosta ja kävin katsomassa yhtä asuntoakin
– kävin myös kurkkimassa yhden ihanan taloyhtiön pihalla
– löysin Triplasta kaksi tosi hyvää lounaspaikkaa
– googlailin montaa iltaa uutta mattoa ja diy ohjeita kaakelipöytään
– ärsytti ja itketti tuntemattomat turhista asioista huomauttelevat ihmiset, esim pyöräillessä
– kävin hammaslääkärissa paikkaamassa reiän, jota ei sitten ollutkaan
– isot lapset aloittivat uudet harrastukset
– lapsen puhelin hajosi (ja saatiin korjattua)
– käytiin koko perhe Linnanmäellä ja menin kirnuun ja kiljuin paljon
– satoi paljon ja meidän kotitiellä tulvi
– kävin järkyttävän huonossa ja ällössä jalkahoidossa ja geelilakkauksessa
– tehtiin 300 palan palapeli minin päikkäreiden aikana
– söin paljon kesäkurpitsapaspaghettia
– taisin lirauttaa vähän housuun hoplopissa
– mentiin bussilla yksi pysäkki kaatosateen takia
– olin jatkuvasti ihan hukassa, että mitä pukea ulos päälle
– aloin suunnitella kivoja synttäreitä ja syksyn festareita
– kuuntelin Bechin ääkirjaana ja teki mieli itkeä kun se loppui
– rusketus haalistui
– melkein itkettää, että kesä oli taas siinä


KELTANOKKIA (PIAN TAAS) LIIKENTEESSÄ

2/08/2021

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä If Vakuutus kanssa.

Koulupäivä alkaa koulumatkasta ja pian katukuvista voi taas bongata pieniä ja vähän isompiakin koululaisia, vanhoja konkareita ja niitä aivan ensikertalaisia. Keltainen lippis toimii monen ekaluokkalaisen tunnuksena.

Pikkuiset ekaluokkalaiset suurine reppuineen ovat joka syksyinen ihastuneiden huokaukseni aihe. Enkä varmasti ole ainut. Sen pienten innostuneen jännityksen näkee jo kaukaa ja mieleen muistuvat aina ne syksyt, jolloin omat lapset aloittivat ensi kertaa koulun.

Kun esikoiseni aloitti viisi vuotta sitten koulutaipaleensa, meitä oli itseasiassa kaksi ekaluokkalaista, sillä myös itse aloitin samaan aikaan uudet opinnot. Olisi ollut hauska päästä kulkemaan koulumatkat yhdessä, mutta koska minun piti viedä ennen kurssieni alkua vielä pikkuveli päiväkotiin, joutui esikoinen nopeasti koulunalun alkamisen jälkeen kulkemaan matkansa itse.

Onneksemme koulu oli lähellä, vaikkakin vilkkaan tien varrella, mutta täysin ilman kadun ylityksiä. Silti matkaan kuului rekkojen epävirallisen lepopaikan ohitus, tunneli sekä risteytyvä pyörätie, josta työmatkapyöräilijät kiisivät huimaa vauhtia kävelytien yli. Koulun aloituksessa itseäni jännittikin eniten itse aamut, jolloin pieni ekaluokkalainen joutui suoriutumaan itse ensin kotoa ulos ja sitten itse koulumatka.

Kaikki meni onneksi hyvin, meillä oli ihanat naapurit, joiden pelkkä läsnäolo toi luottamusta omiin aikaisiin aamuihini (ja joskus ihan konkreettisestikin, esimerkiksi kerran, kun alakertalainen oli tullut esikoisen apuun kadonneen hanskan etsintään) ja onneksi koulumatkatkin sujuivat ilman haavereita.

Kolme vuotta sitten olimme taas jännittävässä tilanteessa. Olimme muuttaneet ja edessä oli esikoisen pidentynyt koulumatka, johon kuului nyt useampi tien ylitys, joista yksi Helsingin vilkkaimman kadun yli sekä raitiovaunumatka. Samaan aikaan myös nuorempi poika aloitti koulun uuden kotimme lähellä ja itse olin aivan viimeisilläni raskaana. Laskettu-aika ajoittui juuri ensimmäiseen kouluviikkoon. Minusta ei siis taaskaan ollut saattamaan kumpaakaan kouluun. Sitä oli vain pakko luottaa (vaikkakin sydän ihan syrjällään), että autoilijat ja muut kovaa liikenteessä liikkuvat noudattavat liikennesääntöjä ja huomioivat pieniä kulkijoita.

Liikennesääntöjä ja kadun ylityksiä käytiin lasten kanssa jälleen paljon läpi. Ja käydään edelleen. Itselleni tärkeintä oli saada lapset ymmärtämään, ettei edes vihreä valo merkitse, että tie olisi turvallista ylittää. Aina pitää katsoa ja varmistaa. Etenkin kun täällä kaupungissa monilla tuntuu olevan aina niin kovin kiire ja näillä pienillä taas huomio herpaantuu helposti, on yhtälö vaarallinen. En kuitenkaan halua tartuttaa myöskään liikaa pelkoa lapsiin, sillä koulun alkamisesta pitää saada iloita ja riemuita!

Muistan miten ekaluokan aloitus jännitti ihan hurjasti keskimmäistä, koska hän ei tuntenut koulusta entuudestaan ketään, mutta kun menin häntä ekan päivän jälkeen hakemaan, vastaan juoksikin leveästi hymyilevä poika uusi keltainen lippis päässään, iso reppu puolelta toiselle heiluen. Ensimmäiseen koulupäivään oli kuulunut Keltanokka-lippisten saaminen, oman kuvan piirtäminen ja ruokailu.

Keltainen lippis toimii tänäkin vuonna ekaluokkalaisten tunnuksena. Ifin Bongaa Keltanokka liikenteessä -kampanjan tavoitteena on herättää autoilijat ja muut motoristit vuosittain koulujen alkamisen aikoihin siihen, että liikenteessä on jälleen suuri määrä uusia koululaisia, jotka vasta harjoittelevat liikennetaitojaan. Siksi onkin meidän kaikkien yhteinen asia pitää huolta lasten turvallisuudesta liikenteessä. Hiljennetään siis vauhtia, ollaan tarkkana ja huomioidaan pienet antamalla tilaa.

Itse liikun pääosin kävellen tai sitten pyörällä ja satunnaisesti ratikalla. Etenkin näin koulujen alkamisen alla, mutta toki muutenkin, nämä pikkuiset herättävät huomioni liikenteessä kulkiessaan. Katua ylittäessä minulla onkin tapana vielä lapsen puolesta varmistaa, että lähestyvät autot huomaavat ja tie on turvallista ylittää. Pyörällä ajaessani taas hiljennän varmuudeksi vauhtia lapsia ohittaessani ja julkisissa kulkuvälineissä annan heidän mennä aina ensin. Tällaisilla pienillä, mutta silti niin suurilla teoilla voimme kaikki yhdessä tehdä koululaisille turvallisimman ja mukavamman liikenteen.

Kirkkaankeltaisia ja heijastinnauhoin väritettyjä lippiksiä on jaettu ekan luokan aloittaville vuodesta 2006 asti yhteensä lähes miljoona ja tänäkin vuonna sellaisen saa noin 55 000 lasta. Tulevina viikkoina näitä uusia asioita opettelevia keltanokkia pyörii liikenteessä siis paljon. Huomioidaanhan yhdessä kaikki pienet ja isommatkin lapset ja tehdään heille tänäkin vuonna iloinen koulun aloitus!