Piti kirjoittaa postaus ylläolevalla otsikolla jo vuoden alussa, kun päätimme pistää kuopuksen päiväkotikuviot uusiksi. Sitten tulikin yllättäen lisää uusia kuvioita ja hups – melkein viisi kuukautta vierähti niin, etten päivittänyt blogia ollenkaan. Kahdentoista vuoden blogihistoriani aikana, en ole tainnut koskaan pitää kahta viikkoa pidempää taukoa täältä. Eli moi vaan pitkästä aikaa!
En melkein muistanut mistä painikkeesta uutta postausta aloitetaan kirjoittamaan, saatikka keksinyt mistä nyt piiiitkän kirjoitustauon jälkeen edes aloittaisin. Aloitetaan siis vaikka ihan alusta, siitä mistä alunperinkin piti, eli päiväkodin vaihtamisesta.
Olen puhunut ja kirjoittanut päiväkotien huonosta tilanteesta useasti jo ennen kun oma lapsemme edes aloitti päivähoidon. Sen enempää yksityiskohtiin menemättä, mekin saimme omin nahoin kokea, millaista hoito on kun henkilökuntaa ei vaan ole tarpeeksi ja ne jotka siellä vielä sinnittelevät, työskentelevät äärirajoilla. Niin moni tärkeä ja itsestäänselväkin asia meni päivästä toiseen pieleen, eikä meillä ollut muuta mahdollisuutta kun etsiä uusi päiväkoti.
Meillä kävi tuuri ja lähellämme olevasta yksityisestä päiväkodista järjestyi nopeasti paikka. Ehdimme käydä siellä tutustumassa juuri ennen joulua ja vuodenvaihteessa iskeneen koronan jälkeen sitten heti aloittamaan. Olimme itseasiassa miettineet alusta saakka tätä päiväkotia, mutta sen korkeiden kuukausimaksujen (julkisen puolen hintoihin verraten) ja suppeiden aukioloaikojen vuoksi päädyimme hakemaan vuosi sitten hoitopaikkaa muualta.
Päiväkodin vaihtaminen tuntui meistä aika suurelta jutulta ja sopeutuminen täysin erilaiseen paikkaan hyvin erilaisine käytäntöineen jännitti. Olin mukana pehmeässä laskussa lähes koko ensimmäisen viikon, mikä oli ihanaa, sillä pääsin kunnolla näkemään millainen uusi paikka oli, sekä tutustumaan niin henkilökuntaan että ryhmän lapsiinkin. Hoitopaikan vaihdon myötä perheeseemme tuli kaivattua turvaa, rauhaa ja seesteisyyttä. Olemme päivä päivältä tyytyväisempiä päätökseen, vaikkakin vain 8,5 tuntia päivässä auki oleva ja koko kesän suljettu päiväkoti tuo taas uudenlaiset haasteensa arkeen.
Paikkaa hakiessa emme kuitenkaan nähneet tätä niin kovaksi ongelmaksi. Teinhän minä kotona töitä ja työni yksityisyrittäjänä on hyvin joustavaa – minä voisin siis olla hyvin päävastuussa hoitoon viemisistä ja ennenkaikkea hakemisista. Pitkiin kesälomiin olin jo tottunut isompien lasten kanssa. No problem siis, paitsi että….
Viikko ennen päiväkodin aloitusta sain puhelun – minulle tarjottiin kokopäiväistä työtä! Puhelu ei tullut ihan puskista, olimme käyneet asiasta aiemmin syksyllä jo keskustelua, mutta oli se silti aika yllätys. Tunsin yrityksen entuudestaan melko hyvin, ihannoin sen arvoja ja meinkejä ja alakin oli sellainen, mikä on aina kiinnostanut ja josta tahtoisin oppia lisää. Viiden päivän ankaran pähkäilyn ja keskustelujen jälkeen allekirjoitimme työsopimuksen. Tästä sitten vasta alkoikin ihan uudet kuviot ja syy, miksi blogikin jäi itsellenikin vähän yllätykseksi tauolle.
Niin ihanaa, innostavaa ja inspiroivaa kun uusi työ ja sen aloittaminen olikaan, oli se samalla ihan hurjan uuvuttavaa. Olin ”käynyt töissä” viimeksi vuonna 2009, jonka lisäksi halu näyttää heti kykyni ja osaamiseni oli suuri. Pelkästään uudenlaiseen rytmiin opettelu, uusien ihmisten tapaaminen ja sosiaalinen kanssakäyminen veivät ihan mehut. Vaikka homma oli tuttua, oli lähes kaikki kuitenkin ihan uutta. Puhumattakaan siitä, että elimme pimeää ja raakaa vuodenaikaa. Olin työpäivien jälkeen aina ihan rättipoikkipuhki.
Nyt reilun neljän kuukauden jälkeen voisi sanoa, että elo alkaa tasoittua. Alan päästä kiinni uudenlaiseen rytmiin ja tapaan työskennellä sekä löytää juuri sen oman tapani tehdä uutta hommaani. Saan kokoajan lisää itseluottamusta kun näen niin omaani, että koko tiimin ja työyhteisömme yhdessä tekemää tulosta.
Heti kun viikonloppuna nappaamani flunssa hellittää, tavoitteena olisi saatua ympättyä myös sali & uintihommat pitkän tauon jälkeen takaisin päiviin. Tuntuu, että nyt töiden ja kodin ulkopuoliselle elämälle alkaa taas olla energiaa. Nelisen kuukautta siinä totutellessa siis meni. Muutama viikko sitten aloin taas myös miettimään myös bloggaamisen jatkamista. Tuntuu, että nyt on hyvä hetki taas jatkaa.
Meni varmaan pari kuukautta, kun en edes muistanut koko blogia. Oli myös ihana huomata, että poissaollessani täällä oli kuitenkin ollut elämää ja osa jo ihmettelikin, minne olin kadonnut. Tuntuu tosi kivalta olla takaisin, vaikka postaustahti varmasti pysyy melko malttillisena jatkossakin.
Ja jottei elo kävisi tasoittumiskaudenakaan aikana tylsäksi, niin uusia kuviota on tulossa vielä lisää. Me muutamme! Emme tosin vielä milloin, sillä uutta kotia ei ole vielä löytynyt. Asunnon etsintä käy kuitenkin tällä hetkellä kuumana, mikä on kieltämättä nyt enemmän stressaavaa kun innostavaa. Sormet ja varpaat ristissä että pian tärppäisi ja että syksyllä oltaisiin jo uudessa ihanassa kodissa viettämässä tavallisen tasaista arkea, ilman suuria uusia mullistuksia.