MUISTIINPANOJA ELÄMÄSTÄ

9/12/2019

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Olympus & Indieplace kanssa

Usein sanotaan, ettei koolla ole väliä, mutta kyllä sillä on ja joskus aika paljonkin. Kuten kameran koolla – nimittäin mitä pienempi sen parempi. Tämä siksi, että pienempää kameraa tulee kuljetettua mukana useammin kuin isoa. Ja kun kamera on mukana, elämästä saa taltioiltua vaikka mitä ihanaa ja yllättävää. Helposti ja nopeasti, ilman että itsellään menisi myöskään kuvatessa mitään ohi.

Rakastan valokuvausta ja se on myös osa työtäni. Parasta kuvaamisessa on saada talteen aidot hetket, tilanteet ja tunteet. Saada kuvia joista fiilis välittyy. En liiaksi mieti sommittelua, vaan mielenkiintoisimmat kuvat syntyvät mielestäni juurikin silloin kun sitä vähiten odottaa. Siksi on tärkeää, että kamera on helposti käden ulottuvilla.

Vaihdoin ison järjestelmäkamerani noin seitsemän vuotta sitten pienempään ja kevyempään mikrojärjestelmäkameraan, Olympuksen OM-D E-M10, eikä paluuta takaisin ole sen jälkeen ollut. Valokuvaaminen muuttui sen jälkeen entistä kivemmaksi – vapaammaksi, kun kompaktia kameraa on helppo kantaa mukana missä vaan.

Voi millaisia ihania hetkiä olisikaan jäänyt tallentamatta kuviksi, ellei mukana olisi ollut helposti kulkevaa kameraa. Ja koska valokuvaus on intohimoni ja työni, todella haluan kuvieni olevan myös laadukkaita. Vuosien varrella olen oppinut järjestelmäkameran salat, eli löytänyt omat tapani säätää asetuksia ja se on valokuvauksessa myös mielekästä – onnistuminen  (vaikka joskus se käykin edelleen vähän vanhingossa). Paras tapa oppia valokuvaamaan onkin juuri vain kuvien räpsiminen ja silloin kameran tulee olla usein mukana, jotta pääsee treenaamaan.

Vuosien aikana kameran muistikortille on tallentunut vaikka mitä merkittävää. Kuten lasten ensimmäiset esikoulu -ja koulupäivät, uimaan ja pyöräilemään oppiminen, parhaan ystävän häät, kummitytön ristiäiset, oman lapsen ensihetket rinnalla syntymän jälkeen, ensiaskeleet, koulujen kevät- ja joulujuhlat… Sekä paljon spontaaneja ja hauskoja hetkiä, kuten yllättävät tapaamiset festareilla, lomareissujen kommelluksia, kohtaaminen koiranpentujen kanssa, uimahyppykisa mökin laiturilla, kaksi viivaa raskaustestissä, vauvan ensihymy, luonnosta löytyneitä aarteita sekä metsäneläimiä ja usein vain hassuja ilmeitä ja reaktioita… Näistä kuvista on tullut tärkeitä ja niihin on ihana aina välillä palata muistelemaan, vaikka jotkut ovat niinkin arkisia juttuja kun lapset aamupuuron äärellä.

Etenkin oma äitini otti meistä sisaruksista myös paljon kuvia ollessamme lapsia ja edelleen minusta on ihana palata vanhojen albumien ja lapsuuden muistojen äärelle. Myös omat lapseni välillä pyytävät, vaikka että äiti näytä minusta se kuva, kun olin juuri syntynyt tai muistatko sen kun kaaduin pienenä mutaan ja se oli hauskaa (ei hän sitä oikeasti muista, mutta on nähnyt kuvan). Vanhempi poikani peri hiljattain vanhan Olympys PEN -kamerani ja oli ihana kuulla hänen oikein innoissaan kerran ulkona kamera kädessä huutavan, ”valokuvaus on niin kivaa!”. Kulkee siis näköjään myös suvussa tämä.

Näppärän kokonsa lisäksi Olympuksen OM-D E-M10 kameroissa on hyvää helppo ja selkeä käyttöjärjestelmä sekä tottakai laadukas kuvan jälki. Edelleen välillä yllätän itsenikin, että miten voikaan saada näin helposti näin upeita kuvia! Olen vuosien aikana saanut säännöllisesti kyselyjä käyttämästäni kalustosta ja en voi muuta, kuin lämpimästi suositella tätä kameraa. En vaihtaisi! Usein ulkona myös tuntemattomat ihmiset tulevat kysymään kamerastani, ja sen vähän retromainen ulkonäkö on myös yksi asioista, josta kaiken muun lisäksi Olympuksissa tykkään.

Minulle kameran pieni koko ja kevys on mahdollistanut sen, ettei se jää juuri koskaan kotiin. Kamera mahtuu tavalliseen käsilaukkuun ja jopa yhteen vyölaukkuistani. Itse kameraa kulkee laukussa usein ihan sellaisenaan tai suojassa entisessä meikkipussissa – eli sen vuoksi ei todellakaan tarvitse hankkia mitään erillisiä kuljetuslaukkuja. Kamera on kulkenut mukanani niin kaikilla lomareissuilla kun vaikkapa kolmipäiväisillä festareillakin, mutta usein ihan vaan leikkipuistossakin.

Millaisella kalustolla siis kuvaan? Päivitin oman kamerani hiljattain Olympuksen uusimpaan malliin, OM-D E-M10 Mark III:seen, tätä ennen minulla on tosiaan ollut kamera täysin samaa mallia, mutta nyt vain sen uusin versio. Järkkärillä kuvatessa objektiivilläkin on tottakai myös väliä. Itseltäni löytyy niitäkin 4-5 erilaista, mutta pääosin kuvaan aina joko 25mm tai 45mm objektiivillä. Aiemmin nuo objektiivienkaan luvut eivät sanoneet minulle juuri mitään, mutta kokeilemalla vain opin mikä toimi – ja nuo kaksi toimivat eritysen hyvin omassa käytössäni.

Koska pieni kamera on itsessään niin näppärä, harvoin kuljetan mukanakaan eri objektiivejä – ainakaan silloi,n kun kamera kulkee vain varmuuden vuoksi laukussa mukana. Ennen vaihtelin aika paljon noiden kahden objektiivin välillä, mutta 45mm oli useimmiten kuitenkin ykkösvalintani. Sillä saakin kuvattua etenkin todella hyviä yksityiskohtia sekä potretteja, sillä se luo voimakkaan bokeh-efektin, niin että kuvattava kohde on tarkkana ja muu tausta sumeana. Mutta jossain vaiheessa huomasin, että niin saa tuolla 25 milliselläkin ja nykyään se on ehdottomasti se ykkösobjektiivini, jota pääasiassa käytän.

25mm objektiivissa on laajempi kuvakulma, jolloin linssi on myös monikäyttöisempi. Sen kanssa ei tarvitse peruuttaa kovin kauas saadakseen enemmän tapahtumaa kuvaan, mutta silti sillä saa halutessaan myös bokeh-kuvia. Kaikki tämän (ja monen muun viimeisimmän) postauksen kuvat on otettu sillä. Erityskiitos miehelleni taas jälleen kuvausavusta! Tilanne, maisema -ja potrettikuvien lisäksi käytän tätä objektiivia myös kotona sisustusjuttuja kuvaillessa.

Olympuksella onkin käynnissä juuri nyt tarjous näihin käyttämiini tuotteisiin: ostessasi OM-D E-M10 Mark III –kameran saat 25mm 1:1.8 –objektiivin kaupan päälle!  Jos siis olet miettimässä kameran ja objektiivin hankkimista, niin suosittelen ehdottomasti alkuun tätä komboa! Myöskään 25mm objektiivi ei ole kovin suuri, niin että se veisi liikaa tilaa tai toisi kovasti painoa kameraan – se on näistä kahdesta suoskistani juurikin se pienempi. Tästä Olympuksen kameratarjoukseen.

En tiedä olisinko eilen ottanut painavaa järkkäriä mukaan lähtiessäni taaperon kanssa Tuomaan markkinoille. Ainakaan en olisi kauaa jaksanut roikottaa sitä kaulassani, kuten tätä kameraa jaksaa. Moni tallentamisen arvoinen hetki olisi mennyt ohi – ainakin viimeistään silloin, kun olisin kaivellut isoa kameraa rattaiden alta kassista. Kuten ihka ensimmäinen ja hyvin pikainen, kohtaaminen Joulupukin kanssa! Ja pipokin sattui vielä sopimaan ihan täydellisesti markkinoiden koristeiden väriin.

Koenkin, että kompaktin kameran kanssa on helpompi itse myös elää siinä hetkessä ja kokea asiat myös itse eikä vain sen kameran linssin kautta. Pieni kamera tuo vapautta napsaista kuvan yhdellä kädellä ja ilman katsomista etsimen läpi. Usein ihmiset eivät edes huomaa minun kuvaavan ja ehkä juuri siksi kuvissa näkyy niin usein aitoja tunteita ja reaktioita.

Millaisia ihania hetkiä sinulta olisi jäänyt kuvaamatta, ellei mukana olisi ollut näppärää kameraa?


ARKIKUVA 49/52

9/12/2019

Viime viikolla helsinkiläiset nelosluokkalaiset juhlistivat Itsenäisyyspäivää Pormestarin tanssiaissa Finlandia-talossa. Tanssiaskelia tanssiaisia varten oltiin hiottu kuukausi kaupalla ja myös me vanhemmat saimme nähdä lasten tanssivan myöhemmin vielä koulun liikuntasalissa.

Oli ihana ensin nähdä, miten tunnollisesti harjoiteltiin ja juhlia jännitettiin. Etsittiin asua ja aprikoitiin, että kukakohan tanssipari sieltä arvasta sitten tulisi.

Juhlissa oli kuulemma todella kivaa ja siltä se näyttikin myös täältä kotikatsomosta käsin. Vielä seuraavana päivänä tosiaan Kaapon luokka vetivät juhlatamineet päälle ja esittivät kaikki tanssit vielä ensin muille koulun oppilaille ja sitten vielä meille vanhemmille.

Itse pistin merkille sen, miten ihanan tunteella kaikki vetivät. Kukaan ei häpeillyt tai näyttänyt pelkäävään tanssipariin koskemista. Sitä oli ilo katsoa. Oli hauska myös huomata, miten näköjään nelosluokka on se, jossa tyttöjen ja poikien kehitys alkaa vähän eri aikaan. Suurin osa tytöistä kun oli venähtänyt jo päätä kaikkia poikia pidemmiksi. Niin liikuttavia ja ihania nämä isot pienet.


AJATUKSIA VÄHÄN KAIKESTA, MUTTA ENNEN KAIKKEA KIITOLLISUUDESTA

6/12/2019

Koska tänään olen käynyt kaatosateessa vain kastumassa matkalla apteekkiin ja takaisin kotiin flunssarohtoja keittelemään, jaan nämä julkaisemattomat, aurinkoiset pakkaskuvat viime vuoden Itsenäisyyspäivältä. Myy oli silloin vielä tuollainen ihan pikkuinen käärö, jonka saattoi vain napata yhdellä kädellä mukaan kainaloon.

Olenkin joskus aiemmin tällä blogissakin maininnut, että isovanhemmistani elossa ovat vain isoäitini. Näin on ollut lähes aina. Molemmat isosisäni menehtyivät jo kauan ennen syntymääni. Äitini isoisän ehdin tavata vauvana, vaikka itselläni siitä muistona on vain muutama valokuva ja edelleen tallessa oleva häneltä saamani pehmokissa. Samoin isäni isoäidin, Fammun luona muistan vierailleeni pienenä vanhainkodissa. Isäni muuttaessa ulkomaille perin Fammun vanhan lipaston. Nämä ovat ainoat muistoni heistä, mutta sitäkin arvokkaammat.

Molemmat isoäitini ovat suhteellisen nuoria, joten heillä ei ole sota-ajoista kovin paljon muistikuvia. Tai ainakaan he eivät ole niistä juurikaan puhuneet. Sen tiedän, että isänäitini lähettettiin jatkosodan aikaan ruotsiin turvaan sotalapseksi, jossa hän asui kai muutaman vuoden. Lappu kaulassa lapset pistettiin junaan, turvaan naapurimaahan toiseen perheeseen. Muutaman kerran muistan mummini puhuneen ruotsin äidistään, pitivät kai yhteyttä myöhemmin, mutta enempää en tiedä tai muista.

Mieheni isovanhemmat sen sijaan ovat vanhempaa sukupolvea omiini verrattuna ja tätä myötä olen saanut kuulla paljon sotajuttuja sitä kautta. Molemmat olivat jatkosodassa, sotimassa ja lottana. Toiseen näistä ennätin vielä pikaisesti tutustua, toisesta olen kuullut hirmuisen paljon juttuja ja vieraillut useasti haudalla. Tänään he saavat viettää jälleen yhdessä Itsenäisyyspäivää muutaman vuoden tauon jälkeen. Molempien hautaa koristavat kunniamerkit sodasta.

Säännöllisesti isovanhempien haudalla käynti on minulle aika uusi juttu, sillä muiden poismenneiden sukulaisteni haudat ovat kauempana, jopa ympäri maailman – kaikilla ei taida edes olla hautakiveä. Ensimmäistä kertaa mieheni tavattua olen saanut kokea ihan uudenlaisen tavan hautausmaalla käymiseen. Haudoilla käydään merkkipäivinä, jutellaan, viedään tuliaisia, ikävöidään ja muistellaan lämmöllä, tottakai iloitaan myös.

Se on ollut koskettavaa, kaunista ja ihailtavaa. Ja olen äärimmäisen kiitollinen päästessäni mukaan jakamaan sen. Viime itsenäisyyspäivänä kävin hautausmaalla ensimmäistä kertaa sankarihaudoilla. Sekin oli hyvin vaikuttavaa. Nähdä se kynttilöiden meri, kun sodassa kaatuneiden haudoille sytytettiin kynttilät. Ilman noita ihmisiä emme varmaankaan olisi nyt tässä.

Hautausmaalla käydessäni olen pistänyt merkille myös sen, miten paljon ihmisiä haudoilla käy. Etenkin juhlapyhinä, mutta muutenkin. Todella monella haudalla on tuoreita kukkia ja kynttilä palamassa. Kerran tapasimme vierushaudalla käyvän naisen, hänen isänsä haudassa on myös samanlainen kunniamerkki sodasta ja juttelimme pitkään. Hän kertoi isästään ja mieheni omasta isoisästään ja heidän kokemuksistaan sodassa.

Sitä oli todella mielenkiintoista kuunnella, mutta samaan aikaan minut valtasi hirveä tarve saada tietää kaikki isovanhemmistani ja heidän vanhemmistaan. Tarpeeseen saada tietää yhdistyy myös pelko ja syyllisyys – miksi heräsin tähän uteliaisuuteen vasta nyt ja entäs jos en ehdikään saada tietooni kaikkea?

Samaan aikaan, toki tiedän esimerkiksi isoäideistäni paljon, he ovat aina kuulneet elämääni – varsinkin lapsena vietimme paljon aikaa yhdessä ja pidämme tottakai edelleenkin yhteyttä. Mutta se on ollut aina enemmän sellaista arkista olemista. Tottakai tiedän heistä paljon ja heidän sekä omien vanhempieni kertominaan muista sukulaisistani myös, mutta haluan tietää lisää – haluan tietää kaiken!

Nykyään, kun oma arki on niin hektistä, tulee isovanhempien kanssa enemmän vain vaihdettua ne sen hetkiset kuulumiset. Olisipa ihanaa vain istua alas – vaikkapa viikonlopuksi – tai viikoksi – ja käydä läpi kaikki. Heidän lapsuus ja nuoruus sekä se, mitä he muistavat omista vanhemmistaan, isovanhemmistaan, sisaruksista… Kirjoittaa ylös.

Muistan nähneeni joskus jossain sellaisen isovanhempien kirjan – samantyylisen mitä vauvoista täytetään. Sellainen voisi olla ihana täyttää yhdessä ja myöhemmin kirjan voisi antaa sitten aina eteenpäin lapsille ja lapsenlapsille. Nämä ihmiset kun ovat niitä oman elämäni sankareita ja varsinkaan ilman heitä en nyt olisi tässä. Uskon ihmisille olevan myös luonteenomainen piirre se, että haluaa tietää mistä tulee ja sitä kautta myös määrittää kuka itse on, mutta myös siksi, että tuntuu vain tärkeältä tietää – se on myös ikäänkuin kunnioitus heitä kohtaan. He ovat meille tärkeitä ja tulevat aina olemaan.

Haudoilla mukana käydessäni olen saanut kuulla siis paljon tarinoita mieheni eri sukulaisista ja ehkä tässä on myös syy miksi meidän perheessä ei ole ihan hirveästi yhdessä menneitä muisteltu – koska meillä ei ole ollut samanlaista luonnollista hetkeä muistella, kun kaikkien poismenosta on jo niin kauan, eikä meillä ole muutenkaan juurikaan hautoja missä käydä. Lisäksi meissä itsessämme ja nykyhetkessäkin on jo niin paljon puhuttavaa – eikä sekään toki väärin ole!

Näin Itsenäisyyspäivänä sitä väistämättä tuntee vähän ekstraa kiitollisuutta. Kaikesta. Joten, kiitos kaikesta! Kiitollisuusryöpyn jälkeen sitä näkee myös aina paremmin sen, miten hyvin meillä on asiat ja miten meidän pitäisi muistaa auttaa niitä joilla ei ole. Hyvää Itsenäisyyspäivän iltaa!