MAALISKUUSSA

1/04/2020

– kevät alkoi ja aurinko rupesi viipyilemään iltaisin puiden latvoissa aina vaan pidempään
– ihmettelin monesti, mitä kello oikein on
– leikkasin uudet hiukset
– vähän tuskailin uusia hiuksiani
– olin vieraana podcastissa
– karsin vaatekaapista mustaa ja kaivelin tilalle kaikkea pehmoista
– käytiin mökillä
– siitepölyallergia alkoi
– olin viikon yksin lasten kanssa kotona
– ihmettelin iltaisin taivaalla kirkkaana näkyvää Venusta
– kävin innokkaasti salilla ja uimassa
– suunniteltiin tulevaa, iltoja kavereiden kanssa, juhlia ja maanteitse toteutettavia ulkomaanreissuja
– mietin minkäväriset sikakalliit lenkkarit ostan itselleni kaamoksesta selvitymislahjaksi
– yhteiskunta ja no, kaikki muuttui miltei hetkessä
– otin lapset pois koulusta
– lopetin julkisilla kulkemisen
– eristäydyimme
– kammottava epävarmuus täytti mielen
– vaihdoin makkarin järjestystä
– tuli hirvittävä huoli omasta ja muiden terveydestä
– tuli hirvittävä huoli omasta ja muiden taloudesta
– vietin monta iltaa strarttirahahakemuksen parissa (en saanut)
– perustin vihdoin sen oman toiminimen
– telkkari putosi ja hajosi
– selasin liikaa puhelinta, kun en oikein tiennyt mitä muutakaan tehdä- katsoin American Woman sarjan ekan kauden
– en lukenut yhtäkään kirjaa (paitsi lapsille iltaisin), uutisia senkin edestä
– unohdin lapsen nimipäivän
– oli kauniita päiviä ja auringonlaskuja
– tuntui kun luonto yrittäisi sanoa jotakin
– ulkoiltiin lasten kanssa paljon
– pyöräiltiin auringonlaskuun
– ei tarvinnut laittaa herätyskelloa kertaakaan soimaan
– saatiin viettää paljon aikaa perheen kanssa
– yhteisöllisyyden tuntu toi lohtua


JOS JOTAIN HYVÄÄ, NIIN …

27/03/2020

Ei tämä elämä viime aikoina ole onneksi ollut pelkkää kurjuutta, sillä viime viikko oli ihana, kun ei tarvinnut käydä kertaakaan kauppassa! Arkiruokien etukäteissuunnittelu tai kauppalappujen teko ei nimittäin ole ikinä kuulunut vahvuuksiini. Jos minulla olisi aikaa, voisin kyllä haahuilla päämäärättömästi kaupassa tuoteselosteta tutkien ja puolen tunnin jälkeen koristani löytyisi mitä todennäköisimmin pussi suklaakuorutteisia manteleita, avocado, tölkki pinkkejä papuja ja joku kummallisen makuinen uusi makuvissy – tai joku vastaava erittäin epäkäytännöllinen setti.

Eihän tässä toki olisi mitään ongelmaa, jos kokkaisin vain itselleni, mutta suurpehe täällä päässä vaatii vähän enemmän. Kaupassa käynti on minulle usein työn ja tuskan takana – suurin syy siihen on se, että vasta kauppaan sisään astuessani alan miettimään, että mitäs sitä tänään syötäisiin. Juuri siinä hetkessä mieleen ei tule y h t ä ä n mitään. Siis pääni vain tyhjenee  ja tuskastuneena kuljen ees taas kaupan käytäviä, hikinoron valuessa alas selkääni. Ja tämä toistuu pahimmillaan useamman kerran viikossa.

Vuosikaudet olen haaveillut siitä, että suunnitelisimme vaikka edes viikon ruokalistan valmiiksi. Mutta siihen haaveiluun se sitten on usein jäänytkin. Muutamia kertoja olen tilannut kauppakassipalvelun kautta ostoksia tai jopa jonkun muun valmiiksi suunnitellemat ateriakassit kotiin. Ne helpottavat kovasti, mutta vaativat myös juuri sitä ennakointia – ja silti aina jotain on puuttunut ja kauppaan on ollut pakko mennä- useamman kerran.

Muutama viikko sitten koronatilanne niin sanotusti räjähti ja ihmiset rupersivat panikoimaan ja hamstraamaan elintarvikkeita. Koska kaupat muuttuivat ruuhkaisiksi paikoiksi, juuri sellaisiksi mitä me itse nimenomaan halusimme välttää, päätin tilata viikon ruoat hätävaroineen kauppakassipalvelun kautta. Noh, niin halusi moni muukin, sivut kaatuivat kesken tekemisen ja saimme lopulta toimitusajan vasta seuraavalle viikolle.

Kauppakassipalvelun säännöllisestä käyttämisestä olen haaveillut myös siksi, että autottomana ja hissittömän talon ylimmässä kerroksessa asuvana, joku muu roudaa ne kamat tänne meille. Kuitenkin, jopa nettitilauksen tekeminen vaatii sitä ennakointia ja suunnittelua, joka minulla on välillä hukassa. Nytkin tilauksen tekemiseen meni lähemmäs pari tuntia, kun mietin samalla tulevan viikon ruokalistaa – mutta olipa kyllä sen arvoista!

Olen ollut niin onnellinen kun kaapeista löytyy kaikki tarvittava, eikä kaupasta tarvitse lähteä hakemaan sitä unohtunutta korianteria tai lisää vaippoja. Uskon, että tässä myös säästää rahaa, kun tilaa pääosin vain ne tarpeelliset asiat. Mututuntumalla sanoisin myös, että ruokahävikkikin on ollut meillä nyt pienempää. Ruokaa myös riitti paljon pidemmäksi aikaa mitä ajattelin, kun kerran tilasimme ravintolasta, parina päivänä söimme ”hätävaroja” ja joillekin ateroille riittikin edellisten tähteet. Tällä viikolla kävin kerran ostamassa vähän lisää hedelmiä ja leipää, mutta ilman niitäkin olisimme hyvin pärjänneet vielä toisen viikon.

Ja homman yhdinhän ei kuitenkaan ole se, että tilasin ruoat kotiinkuljettuna, vaan se, että minun oli pakko istua alas ja ihan oikeasti miettiä mitä syömme vähintään viikon ajan viisi kertaa päivässä (+pesuaineet, roskispussit yms kaikki muu sälä). Olen kyllä sanonut näin joskus aiemminkin, mutta ehdottomasti aijon jatkaa tätä samaa jatkossakin! Eli suunitellaan viikon ruoat etukäteen ja ostetaan kerralla ne kaikki.

Ja vaikka ruoan kotiinkuljetus on ihan luksusjuttu, etenkin nyt, niin tässä tilanteessa käymme kuitenkin jatkossa kaupassa itse. Kaikki kauppakassipalvelut ovat nimittäin tällä hetkellä erittäin ruuhkautuneita, mikä tarkoittaa sitä, että ne riskiryhmiin kuuluvat tai sairastuneet, joille tämä palvelu olisi nyt äärimmäisen tärkeä, eivät pysty sitä hyödyntämään. Suosittelen siis sielläkin päässä miettimään, onko tätä palvelua juuri nyt pakko itse käyttää vai voisiko siellä kaupassa kipaista turvallisesti ihan itse.

Pikkuhiljaa alkaa tuntumaan, että tässä kotikaranteenissa minusta alkaa kuortutua kunnon Martta! Lähdenkin tästä takaisin sekoittelemaan omatekemää ikkunanpesuetikkaa, mankeloimaan lakanoita ja leipomaan eilisillasta jääneistä perunamuuseista sämpylöitä… (voi kumpa!)


SAISPA OLLA ITSEKSEEN

21/03/2020

Loppuvuodesta blogin luonnoksiin on jäänyt keskeneräinen postaus siitä, miten kaipaan muita alueemme lapsiperheitä enemmän puistoon. Poikien ollessa pieniä, meille syntyi todella tiivis ja hyvä porukka naapuruston vanhemmista. Se teki kotiäitinä vietyistä vuosista paljon mielekkäämpää. Oli kiva mennä puistoon säällä kun säällä, kun tiesi varmasti siellä jonkun muunkin olevan – tai jos ei ollut niin koputettiin ikkunaan tai soitettiin, että tulkaa!

Tai no, pahimmilla säillä kyllä kokoonnuttiin usein sitten myös jonkun kotiin tai mentiin yhdessä asukaspuiston kerhoon ryystämään kahvia. Niin lapset kun minä itsekin saimme kavereita jotka kulkevat edelleen matkassa mukana.

Täällä meidän uudella asuinauseella en ole kokenut samaa. Toki pikkuhiljaa alkaa tulla jotain kasvoja tutuksi, mutta enimmäkseen koko talven ihmettelin, että missä kaikki ovat! Joinain päivinä olimme puistossa jopa muutaman tunnin, eikä koko aikana sinne tullut ketään muuta lasta leikkimään. Monesti kaipasin sitä samanlaista äitiyhteisöä, joiden kanssa päivällä syötiin muskarin jälkeen pullaa ja kerran kuussa lipitettiin viiniä ilman lapsia. Sitäkin usemman toivoin, että saisi edes jotain seuraa välillä sinne hiekkalaatikon reunalle, lasta ennenkaikkea ajatellen.

Noh, viimeisen viikon aikana on moneen kertaan käynyt mielessä, että palaisin nyt enemmän kun miellelläni niihin työtyhjiin pustoihin ja omaan tilaan. Kevät ja koronavirus on saanut alueemme kaikki päiväkoti -ja alakouluikäiset lapset vanhempineen kaivautumaan koloistaan ja suuntaamaan puistoon. Normaaleissa olosuhteissa olisin tästä tottakai hyvin iloinen, nyt vain tuskastuttaa. Tuntuu, ettei ole mitään minne mennä, jos haluaa olla vain meidän porukalla, niinkuin nyt kuuluisi.

Olemme olleet perheen kesken jo yli viikon (vapaaehtoisessa) karanteenissa. Tällä viikolla, kahtena päivänä, ovat pojat saivat luvan leikkiä ulkona ”välitunnilla” samassa rapussa asuvien (ja myös kotikaranteenissa olevien) kahden kaverin kanssa, mutta eilen päädyimme siihen, ettei sekään enää sovi. Vaikka kuinka peräänkuulutimme lapsille turvavälejä ja usein siinä oli joku aikuinenkin vahtimassa, unohtuu se lapsilta leikin tiimellyksestä. Eikä sitä tuon ikäisiltä voi mielestäni vaatiakaan. (Lisää tästä aiheesta muuten Valeäidin blogissa!)

Turvavälit tuntuvat kuitenkin olevan hukassa myös monelta muulta, sillä meidän kaikissa lähileikkipuistoissamme käy parhaillaan niin kova kuhina, ettei sellaista ole välillä edes mahdollista itse ottaa. Tuntuu tosi ikävältä olla päästämättä omaa taaperoaan toisten lähelle, välillä se pitää tehdä itkun kautta tai poistua ihan kokonaan paikalta hämmentynyt ja huutava lapsi kainalossa. Kuitenkin niin meillä, kun kaikilla muillakin on tottakai oikeus vielä ulkoilla, myös siinä omassa lähipuistossa.

Eilen sitten yritettiin mennä pois puistosta ja metsään kävelemään – mutta sekin oli tukossa ja useamman kerran jostain ihan meidän kainaloon tupsahti joku toinen lapsiperhe. Käytiin myös iltakävelyllä, mutta liikenne oli todella vilkasta ja ihmisiä tuli edestä ja takaa, niin paljon että lenkin sijaan paineltiinkin takaisin tietä takaisin kotiin.

Minulla ei siis ole tilanteeseen ratkaisua eikä tarkoitukseni ole ketään syytellä tai edes valittaa, ihan yhtälailla me olemme tuolla ruuhkauttamassa puistoja ja metsäpolkuja. Kaikki me tarvitsemme raitista ilmaa, liikuntaa ja lapset aktivointia jottei seinät kotona kaatuisi liikaa päälle ja kaverin naama alkaisi ärsyttämään. On vain niin jännä kontrasti muutaman kuukauden takaiseen tilanteeseen (niin monessa mielessä) ja miten ironista, että itseltäni löytyi vasta hiljattain aloitettu postaus aivan päinvastaisesta toiveesta.

Ja tähän loppuun positiivisia ajatuksia ja lohdullisia sanoja. Tilanteesta huolimatta hyvää mieltä, kärsivällisyyttä ja jaxuhaleja kaikille! Koitetaan pitää tsemppimieli yllä ja tukea toinen toisiamme, myös silloin vaikka omat tilanteet poikkeisivatkin toisen tilanteesta (ja pysyä kotona jos mahdollista)!