34 VUOTIAANA

14/09/2020

– Kolmen lapsen äiti
– Toistaiseksi uuspeerheemme kolmanneksi pisin
– Naimisissa kolmatta vuotta
– Yrittäjä
– Korkeakouluopinnot kesken (kyllä ne joskus vielä jatkuu)
– Laiska meikkaaja
– Haaveilija ja jahkailija
– Selkeys ja harmonia ympärilläni rahoittavat mieleni
– Pidän puhelimeni lähes poikkeuksetta aina äänettömällä, usein myös älä häiritse -tilassa
– Nyt kun olen ensin kaksi vuotta kasvattanut omaa hiusväriä ja vuoden elellyt sen kanssa, mietin, olisiko pian hyvä aika vetää taas ihan blondiksi
– Etsin uutta luottoripsiväriä
– En muista kenenkään muun paitsi oman puhelinnumeroni

– Vaatekaappini alkaa vuosien mustan nimeen vannomisen jälkeen näyttämään taas värikkäältä
– Pidän siivoamisesta vain kun saan tehdä sen omalla tavallani, räjäyttämällä ensin kaiken, rauhassa kun inspiraatio iskee
– Haaveilen ekaa kertaa elämässäni ihan ihan tosissani pois ihan kaupungista muuttamisesta ja kunnon isosta pihasta (viikonloppuna alkoi kyllä tehdä mieli myös muuttaa Punavuoreen)
– Minulla on 0,5 cm pidempi jalka kun 11 vuotta täyttävällä esikoisellani
– Sanoisin olevani niin kahvin kuin teenkin juoja (joskus aamuisin juon kumpaakin samaan aikaan), vaikka kahvia juon enemmän
– Yhtenä suurimmista saavutuksistani pidän sitä, että olen uskaltanut tehdä omannäköisen elämäni, tehdä asoita jotka tuntuvat minusta hyvältä, vaikka jonkin mielestä ne kuuluisi ehkä tehdä toisin

Mekko Vimma (saatu), kengät Dr Martens, korvikset Pull&Bear

– En ole omistanut sitten ala-asteen ulko/toppa/kuorihousuja, enkä tuskin tule tänäkään vuonna sellaisia omistamaa. Toisaalta tulevana talvena kiinnostaisi opetella uudestaan laskettelemaan ja silloin housut olisivat aika hyvät olla
– Juttuni kuulostavat vaarallisen usein keski-ikäisiltä
– Olen alkanut välttämään liikaa suolaa
– Paheeni on fetajuuston napsiminen suoraan paketista
– En tanssi enää aamuisin peilin edessä läheskään yhtä usein kun ennen, mutta otan sen ehdottomasti ensi vuoden tavoitteekseni

Mitä opin viime vuonna:

– Veteen pissaaminen on ällöttävyytensä lisäksi myös ihan oikeasti haitallista ympäristölle
– Ratikkapysäkillä ei luekkaan kautta vie (esim 3 kautta vie Kallio), vaan suomeksi kautta ja ruotsiksi via
– Miten pasta carbonara oikeaoppisesti tehdään (siihen pitää käyttää pastan keitinvettä!)
– Joku yksi vielä oli, mutten enää muista mikä se oli

Vanhat synttärilistat ja postaukset:

33 VUOTIAANA,
32 VUOTAANA,
31 VUOTAANA,
30,
MELKEIN KOLMEKYMPPISENÄ,
29 VUOTIAANA,
KAKSKYTKAHEKSAN (28),
SYNTTÄRITYTTÖ,
IKÄKRIISITÖN


UNIKOULUSSA

2/09/2019
Kommentit pois päältä artikkelissa UNIKOULUSSA

Kauan siitä puhuttiin ja mietittiin, mutta nyt vasta toteutettiin – unikoulu. Fiilikseni viiden yön jälkeen ovat: miksi emme tehneet tätä aiemmin?

Olen kirjoittanut unikoulusta ensimmäisen kerran jo huhtikuussa, mutta koko homma jäi silloin vain ajatuksen tasolle, koska olimme jo valmiiksi niin väsyneitä. Ei van riittänyt jaksaminen mihinkään ylimääräiseen ja arvelimme unikoulun lisäävän kuormaa vain entisestään. Sanotaan, että lapsi oppii uusiin tapoihin yleensä noin viikossa, enkä todellaan ollut valmis vielä nykyisimpää huonompiin yöuniin yhdeksikään yöksi – saati sitten viikoksi.

Ajatus unokoulusta jäi siis kyllä kytemään ja neuvolassakin se otettiin muutamaan otteeseen esille, mutta tuntui, ettei ikinä ollut oikea aika sen aloittamiseen. Aina oli muutaman päivän päähän tulossa jotain, kuten tärkeä työjuttu, mökkireissu tai jotain muuta, mihin piti valmistautua mahdollisimman hyvillä yöunilla.

Yöthän meillä meillä on pitkään mennyt niin, että Myy herää useinmiten 1-3 kertaa yössä syömään. Joinain harvoina öinä herätyksiä on vain yksi, toisena niitä saattaa olla viisi. Maidon antaminen yöllä on ollut helpoin ja nopein tapa kaikkien saada jatkaa unia, joten ollaan menty sieltä missä aita on matalin.

Iltaisin itse nukkumaanmenoa ollaan kyllä treenattu jo useamman kuukauden. Väsymyksen tasosta riippuen Myy jää sänkyyn ja nukahtaa sinne itsekeen ilman mitään sen kummempaa. Jotkin illat taas vaativat samassa huoneessa oloa tai tusinan ”pää tyynyyn, hyvää yötä” toistamista. Myy nukahtaa itse sänkyynsä kuitenkin yleensä 5-30 minuutissa ja öisin jatkaa uniaan heti maidon juotuaan. Edellytykset unikoulun pitämiseen olivat siis tältä osin hyvät.

Viime viikolla eräs ilta, kun olin jo itse kömpinyt sänkyyn lukemaan, Osku ilmoitti, että nyt aloitetaan se unikoulu. Hän hoitaisi ekan yön ja klo 6 aamulla alkaa minun vuoroni. Tätä toistettaisiin sitten vuoronperään. Ei siinä oikein muu auttanut, kun ottaa kirja toiseen ja tyyny toiseen kainaloon ja painua patjalle toiseen huoneeseen.

Ensimmäinen yö ilman maitoa oli kuulemma mennyt aika monella herätyksellä ja pienellä rauhoittelulla, mutta kuitenkin ihan hyvin. Olimme jo aiemmin puhuneet siitä, että pitämämme unikoulu tulee olemaan sillä tavoin lempeä, ettei lasta jätetä yksin itkemään, vaan tarvittaessa rauhoitellaan sylissä saakka. Mitään sydäntäraastavaa itkua ensimmäiseen yöhön ei juuri ollut liittynyt. Muutaman kerran Myy oli kuullemma viittonut ikkulaudalle, jossa normaalisti meillä on yötä varten tuttipulloja valmiina, mutta nykytellyt sitten ymmärtäväisenä, kun hänelle oli sanottu, että nyt ei ole maitoa. Olimme sopineet, että maitoa ei anneta aamulla ennen kello kuutta.

Seuraavana yönä olikin sitten minun vuoroni valvoa. Yö meni niinkin hurjasti, että yhden kerran kävin laittamassa Myylle tutin takaisin suuhun jonka jälkeen hän jatkoi uniaan aina viiteen saakka aamulla asti. Viimeisen tunnin ajan hän oli hieman levottomampi, mutta saimme molemmat vielä torkuttua kunnes kuudelta hän pääsi sitten pois sängystään ja sai maidon.

Kolmas yö taisi mennä taas aika samalla tavalla. Neljäntenä yönä ähellystä ja heräämisiä oli vähän enemmän, mutta ei mitään itkemistä missään vaihessa. Neljännen yön jälkeisenä aamuna Myy nukkui ruhtinaalisesti vieläpä lähemmäs seitsemää.

Viime yö oli viides ja sen yön me nukuimme ensimmäistä kertaa unikoulun aloituksen jälkeen yhdessä. Harmillisesti yö oli myös tähänastisesti huonoin useine herätyksineen, mikä tarkoitti sitä, että olimme molemmat aamulla erittäin väsyneitä. Eilen meillä oli kuitenkin vähän normaalista poikkeava päivä, eikä ruoka tai päikkärirytmi mennyt ihan nappiin, joka vaikutti omalta osaltaan varmasti myös yöhön. Odotan siis tulevasta yöstä taas vähän parempaa.

Kaikenkaikkiaan unikoulu on mennyt hyvin ja vauva on selvästi myös itsekin valmis siihen. Olisimme hyvin voineet ryhtyä tähän jo aiemmin, mutta väsyneenä sitä ei vain ole halunnut ottaa riskejä. Monet yölliset uudelleen nuktukset olisi aiemmin saanut varmasti maitopullon sijaan voinut hoitaa myös muutamalla silityksellä. Parempi kuitenkin myöhään kun ei milloinkaan.

Mielenkiinnolla jään odottamaan, mihin suuntaan nämä yöt tästä lähteveät kehittymään. Toivon tietysti, että parempaan. Tässä pitkällä huonosti nukuttujen öiden jaksolla (itselläni alkoi univaikeudet muutama vuosi sitten ja raskausaikana ne vielä pahenivat) on käynyt niin, että meistä vanhemmista kumpikaan ei osaa myöskään enää nukkua ilman useimpia herätyksiä – edes silloin, vaikka saisikin nukkua. Tämän jälkeen ehkä siis aikuisten unikoulu?

Hassua muuten, etsiessäni tuota huhtikuun psotaustani unikoulun aloittamisesta löysin erään vielä vanhemman tekstini vuodelta 2012, melkein päivälleen kuusi vuotta sitten kirjoitettuna. Se käsitteli myöskin unikoulua, silloin muutamaa kuukautta Myytä nyt nuoremman Elviksen. Luin postausta suu auki. En muista nimittäin tuolta ajasta tai tuosta vaiheesta yhtään mitään! Muistelin, että meillä oli ollut ihan ok yöt, mutta postauksesta kävikin ilmi jotain aivan muuta. Niin se aika tosiaan kultaa muistot. (ps. miten söpö pieni Erkki onkaan ollut ja tosi kiinnostavia kommentteja edelleen unikouluun liittyen)

Toivotaan parasta, nyt nukkumaan!


ARKIKUVA 13/52

30/03/2019
Kommentit pois päältä artikkelissa ARKIKUVA 13/52

Jostain syystä lasten kuskaaminen harrastuksiin on tuntunut itsestäni aina jotekin rasittavalta. Johtunee ehkä siitä, että homman hoitaminen yksin onkin ollut raskasta, etenkin kun on aina pitänyt liikkua julkisilla, toiselle lapselle on pitänyt aina keksiä jotain muuta tekemistä siksi aikaa tai ottaa hänet mukaan, eikä harrastukseen kuluvaa aikaa ole oikein itse ehtinyt hyödyntämään mitenkään.

Nykyisin kuskaamista ei onneksi ole enää yhtään samalla mitalla kun muutama vuosi sitten, jonka lisäksi apunani on nykyään tietysti myös toinen aikuinen. Monet harrastukset ovat nykyisin ihan kotimme lähellä, jolloin lapset kulkevat niihin yhdessä tai sovitusti muiden kavereiden vanhempien kanssa.

Joka torstai-ilta Elviksellä on kuitenkin vähän kauempana harrastus, jossa hän tapaa vanhoja eskarikavereitaan. Onneksi Osku on auttanut sinne kuljetukseen monesti, sillä matka vaatii joko kolmen vartin kävelyn tai kahdella ratikalla menon. Tällä kertaa nakki osui kuitenkin kohdalleni ja lupasin vielä ottaa vauvakin mukaan.

Viimeksi kun olen tehnyt saman reissun samaisella kokoonpanolla, naamaan satoi jäistä räntää, ratikka ei tullut ja vauva huusi koko reissun ajan. Odotukseni eivät siis olleet kovin korkealla. Ehkä se oli kuitenkin tämä kevät ja pahimmasta allergiaitkusta ohi kasvanut vauva, sillä reissu menikin oikein leppoisasti.

Lähellä, kavereiden kanssa futista pelaamassa ollut Kaapokin tuli kotimatkalla samaan ratikkaan, mikä oli hauskaa. Tostai-illan melko tyhjän ratikan keskipaikalla istuessamme katsoin heijastustamme vastapäisistä ovista. Siinä minä kuljen köörini kanssa, minä ja kolme lastani. Miten ihana, niin tavallinen hetki, mutta silti tosi tärkeä ja ainutlaatuinen.