Viikonloppuni alkoi hieman koomisesti, kun lähdin perjantai-iltapävänä hammaslääkäriin paikkaamaan alkuvuodesta yksityisellä hammaslääkäriasemalla löydettyä reikää. Tällä kertaa ihan julkiselle puolelle. Tuleva puudutus -ja poraamistoimenpide jännitti niin kovasti, että olin jo hermoillut asiaa etukäteen monta päivää.
Yritin vielä ennen lähtöä soittaa hammaslääkäriin, jotta olisin voinut vielä kysyä mahdollisuutta saada rauhoittava esilääkitys. Kun en saanut ketään kiinni, yritin rohkaistua ja päätin, että kyllä mä kestän ja lähdin pyöräilemään 4 kilometrin matkan hammaslääkäriin.
Kyneleet jo valmiksi silmiin kohoten kerroin hammaslääkärille ja hoitajalle minua vaivaavasta toimenpidepelosta ja edellsiistä huonoista kokemuksista jotka ovat tähän pelkoon johtaneet. Onneksi he olivat ymmärtäväisiä, lempeitä ja rauhallisia. Suutani tutkaillessa hammaslääkäri kuitenkin yllätten totesi, ettei suussa ole mitään paikattavaa.
Siis häh! Ei kuulemma vaan ollut, tai oli pienenpieni alkava reikä kiilteessä, mutta ei missään nimessä mitään sellaista jota pitäisi paikata. Olin kummissani, miksi edellinen hammaslääkäri sanoi että pitää paikata ja tämä toinen että edelleen vain hyvä suun hoito riittää sen pitämään pysähtyneenä.
Noh, kummastumista enemmän olin kuitenkin helpottunut. Tunsin oikein miten jännitys laukesi, pistin musat soimaan, aurinko paistoi ja pyöräilin toiset 4km takaisin kotiin, jossa koulusta tulleet pojat jo odottelivatkin.
Siitä alkoi aika kiva viikonloppu, johon mahtui koko kodin suursiivous, jättimäinen sade jolloin meillä oli just menoa ja jouduttiin lähtemään kaatosateessa pyöräilemään, aamupala ihanassa ranskalaisessa kahvilassa, HopLopissa käynti, ehkä elämäni seesteisin kauppareissu kolmen lapsen kanssa (parin tunnin temmeltäminen taisi viedä mehut) pyöäräilyä raikkaassa keskuspuistossa, hepan rapsuttelua, löhöämistä sohvalla ja 3-vuotiaan minipienet kakkukahvit muutamalle sukulaiselle.
Eilinen menikin sitten kaiken sen touhuamisen jälkeen ihan sumussa, koska siis mitä, onko nyt jo tiistai?