MAAILMASSA MONTA ON IHMEELLISTÄ ASIAA

11/04/2021

On niin suloista seurata, miten moni asia maailmassa on 2.5 vuotiaalle niin uutta ja ihmeellistä ja samaan aikaan moni asia myös hyvin yksikertainen ja selkeä. Kuten jos vaikka metsäretkellä tapaa kaatuneineiden puiden yli keppihevosilllaan leikkiviä lapsia, voi heidän luokseen tarmokkaasti mennä kyselemään, että mitäs nämä tällaiset hepat ovat, saako lainata ja aika kiva kun on tullut kevät ja voi ottaa takin hetkeksi pois.

Samoin sitä voi tallustella ihmettelemään isompien poikien majanrakennusta, istua rauhassa heidän viereen riviin kaatunen puun päälle, kysellä puukonkäytöstä ja kertoa omasta uudesta pyörästä ja sitä, mitä näki matkalla metsään. Toki nämä uudet tuttavuudet voivat olla aluksi vähän hämillään, huvittuneitakin suulaasta pikkutytöstä, joka höpöttää ujostelematta, käyttäen joistakin sanoista ruotsinkielistä vastinetta, mutta eipä se mitään haittaa.


JOULUNA 1990

21/12/2020

Tasan kolmekymmentä vuotta sitten, eli ollessani nelivuotias, vietin vähän erilaista joulua. Muutamaa viikkoa aiemmin olimme olleet äitini ja 14 kuukauden ikäisen pikkuveljeni kanssa kylässä mummilla, kuten niin monta kertaa ennenkin. Isä oli jäänyt kotiin tai oli töissä.

Illalla kotiin ajaessamme automme syöksyi liukuun jäisellä tiellä ja törmäsimme suoraan vastaan tulevaan autoon. Minä istuin takapenkillä, äidin takana, ja veljeni oli etupenkillä turvaistuimessa, selkä menosuuntaan päin. Silloin ei ollut airbägejä. Muistelen, että veljen turvaistuin oli puna-musta. Muistan myös miten hän näytti törmäyksen jälkeen vain nukkuvan rauhallisesti siinä.

Muistan ainakin kahden ambulanssin valot vähän etäämmällä, muistan auton ikkunan taakse ilmestyneen ambulanssimiehen. Minua sattui solisluun kohdalle, johon oli jäänyt turvavyöstä samanlaiset jäljet kun polviin, jos kaatuu pahasti asfaltilla. Muistan että matkustimme äidin kanssa ambulanssissa, minut laitettiin siellä makaamaan pareille ja olin kovin pikkuinen siinä vöissä maatessani.

Sairaalasta muistan sen, että olin siellä äidin kanssa. Minä omassa sängyssä ja äiti omassa. Omassa sängyssäni oli metallinen laita, kuten vauvojen pinnasängyssä ja se oli minusta outoa, koska enhän ollut enää vauva, vaan nukuin kotonakin ihan tavallisessa sängyssä. Muistan saaneeni tarroja, yhden keltaisen, ehkä perhosen, jonka liimasin sängyn kalteriin.

Muistan äidin ruskeassa sairaalan yöpaidassa ja sen, miten hänen rintansa oli aivan keltavihreillä mustelmilla. Muistan että joku kävi meitä katsomassa ja että toisessa autossa oleva kuljettaja kävi myös. Hänellä oli viikset, käsissään ruskea trenssi ja hän raivosi äidille, koska hänen takkinsa oli mennyt pilalle törmäyksen vuoksi nenästään valuvan veren vuoksi.

Muistan että vatsaani tehtiin ultraääni-tutkimus, varmuudeksi, koska turvavyö oli kiskaissut minua niin kovaa ja vatsani oli kai kipeä. Minä olin kunnossa, olkapään nirhaumaa lukuunottamatta ja pääsimme äidin kanssa kotiin seuraavana päivänä. Pikkuveli ei.

Pikkuveli oltiin viety kolarin jälkeen kokonaan eri sairaalaan. Teho-osastolle, koska häneltä murtui törmäyksessä niskanikama. Tällöin lääkäri oli sanonut vanhemmilleni, ettei pikkuveli tulisi enää koskaan liikkumaan tai edes hengittämään itse.

En tiedä kuinka pian onnettomuuden jälkeen kävin ensi kertaa veljen luona. Aika pian kuitenkin. Hän makasi sängyllä pelkissä vaipoissa, ilman peittoa, täynnä erilaisia pihoja, jotka menivät erilaisiin piippaaviin laitteisiin. Hänen kurkkunsa lävisti hengitysputki, vähän samalainen kun pesukoneessa, ja myös nenästä meni letkut.

Sänky oli kallellaan, pääpuoli alaspäin ja veljen kalloon oli ihon läpi ruuvattu pään ympäri menevä metallinen häkkyrä. Sängyn päädyssä oli valkoinen lelupeili, jossa oli pyöriteltäviä keltaisia ja vaalenpunaisia muovihelmiä. Sen kautta veli näki pää alaspäin olleessaan jalkopäähän, eli meidät. Muistan että näytin hänelle leluja ja kuvia kirjasta ja muistan että hän hymyili. Tai ainakin halusin ajatella niin.

Vietimme paljon aikaa sairaalassa äidin ja isän kanssa, mutta myös mummit olivat hoitamassa minua usein tai olin heidän luonaan. Toinen mummeistani vei minut ostamaan jouluksi mekon. Valitsin punamustan college-mekon, jonka rinnassa oli kuvia korttipakasta.

Jouluna mummin luona oli paljon väkeä, sukulaisia ja ystäviä, äiti oli veljen luona sairaalassa. Sain laittaa ihan oikeat kynttilät kuuseen, puraista piparkakkutalosta piipun ja soittaa tädin kanssa pianoa. Sain värityskirjan ja uudet liidut, isoserkkuni sai koiranpennun, luulen että se oli oikeasti paketoitu laatikkoon.

Pukki tuli helikopterilla ja hänellä oli ihan samanlainen turkis päällä, millainen mumminkin kaapissa oli. Muistan odottaneeni pukkia eteisen nojatuolilla, jonka päällä oli kihara, tummanruskea lampaantalja. Upotin sormeni kiharaan villaan ja pyörittelin niitä jännityksessäni.

Pukki oli käynyt myös pikkuveljen luona sairaalassa ja antanut hänelle lahjaksi Mauri Kunnaksen kirjan. Muistan että olin jälkeenpäin tosi iloinen pikkuveljen puolesta ja oikein ylpeäkin, minulle oli tärkeää, että pukki oli käynyt myös siellä.

Sairaalasta muistan lasiset ovet, joiden pinta oli pientä kohoruudukkoa. Lasin toisella puolen, sairaalan käytävällä olevan joulukuusen valot loistivat jännästi sen läpi. Joissain ovissa oli lasimaalauksia, sarjakuvahahmoja, kuten Mikki Hiiri.

Sairaalan alimmissa kerroksissa oli myös kiva suuri leikkihuone, jossa oli paljon erilaisia leluja ja siellä tein myös jonkinlaisesta uunissa kovetettavasta muovailuvahasta pieniä astioita nukketalooni. Muistan sieltä niin paljon erilaisia yksityiskohtia. Tutustuin leikkipaikalla sairaalassa olevaan tyttöön, joka ei pystynyt liikkumaan, vaan makasi liikuteltavassa sairaalasängyssä. Mutta se ei haitannut leikkejämme yhtään.

Jossain vaiheessa myöhemmin pikkuveli sai hengitysputken pois, sitten pääkehikon ja sen tilalle päätä paikallaan pitävän vaalenruskeanahkaisen kaulurin. Alkuvuodesta hän pääsi pois teho-osastolta, tavalliselle sairaalaosastolle. Siellä hän oppi uudestaan istumaan, syömään, leikkimään ja lopulta kävelemäänkin. Muistan miten katsoin pikkuveljeni perään, kun hän käveli sairaalan käytävää hassuissa isoissa kengissä pienen rollaattorin avulla.

Keväällä veli pääsi takaisin kotiin. Seuraavana jouluna vietimme taas ihan tavallista joulua, koko perhe yhdessä.


VAPAUTTAKAA LAPSET!

3/11/2019

Kirjoitin tästä samasta aiheesta jo aiemmin päivällä instaan, mutta halusin jatkaa ajatusta täälläkin. Sillä kaikessa yksinkertaisuudessaan tai itsessäänselvyydessään, sen sanoma on tärkeä: annetaan lasten olla lapsia.

Ehkä paras kohteliaisuus, jota olen äitiydestäni saanut on se, miten annan lapseni olla rennosti lapsia omina yksilöinään. Tutkia ja tarkastella maailmaa, kiipeillä, kokeilla ja ehkä vähän vanhingossa joskus sotkea samalla.

Minulla ei ole mitään sen kummempaa kasvatusfilosofiaa, enkä oikeastaan mieti juurikaan näitä juttuja arjessa. Teen ja olen vaan, tunteella ja täynnä rakkautta. Tärkeää minulle on kuitenkin antaa lasten olla lapsia. Olla juuri sellaisia kun ovat ja saada itsevarmuutta siitä, kun vanhempi hyväksyy ja arvostaa.

Kaikki lapset ovat erilaisia, mutta heitä yhdistää uteliaisuus ja halu oppia. Lapset oppivat itse kokeilemalla. Kuten vaikka sen, kuinka monta kertaa pitää tehdä kuperkeikka ennen kun päässä alkaa pyöriä, miten monta kertaa sängyllä voi pomppia ennen kun äiti kieltää, miltä perunamuussi tuntuu hiuksissa ja miten nopeasti pystyy juoksemaan paljain jaloin.

Lapsilla tulee olla vapaus elää iloista ja huoletonta elämää. Vapautta olla, leikkiä, tutkia, kokeilla – turvallisesti juuri sellaisena kun ovat.

Älkää ymmärtäkö väärin, tottakai myös kiellän lapsiani – usein monta kertaa päivässä (esim perunamuussia ei saa laittaa meillä päähän). Väsyynenä ja stressaantuneena enemmän. Parempina päivinä sitten vähemmän ja ennenkaikkea silloin kieltäminen on helpompi verhota toiseen muotoon. Sanoa ”ei” eri tapaa, rakentavammin, opettavasemmin. Rakkaus on myös rajoja, mutta rajat eivät kuitenkaan estä lapsia olemasta lapsia.

Joskus se on helpompaa, joskus vaikeampaa. Vanhemmuus on paljon irti päästämistä. Välillä tuntuu vaikealta katsoa vierestä kun taapero haluaa syödä itse tai opetella syöttötuliin kiipeämistä – pitää vain päästää irti ja pysytellä sopivan matkan päässä, valmiina torjumaan pahimmat tilanteet, mutta antaa sijaa roiskeille ja pienille kolhuille.

Lapsilla on oikeus näkyä ja kuulua, tulla nähdyiksi ja kuulluiksi. Lapset eivät ole pieniä aikuisia vaan lapsia. Ja joskus lapset vaikka rupeavat kävelemään käsillä, metsästämään auringonsäteitä tai harjoittelemaan karateliikkeitä taidenäyttelyssä. Tietyissä olosuhteissa (esim kun kukaan tai mikään ei ole vaarassa) se on tosi ok.

Kuvissa näkyvät vaatteet on saatu R/H:lta insta-yhteistyöhön. Heidän uusi Freedom Kids lastenvaatemallisto innoitti alunperin tämän tekstin kirjoittamiseen.


ÄIDILTÄ TYTTÄRELLE

22/09/2019

Jatketaan vielä vähän synttäri -ja etenkin syntymäpäivälahjateemaa. Tällä kertaa elokuussa yksi täyttäneen tyttären.

Yksivuotiashan ei juurikaan lahjoja vielä tarvitse tai edes osaa kaivata, mutta minusta oli itse äitinä kiva ele sellainen antaa. Lahja ei tosin ollut mikä vaan kaupasta ostettu tavara, vaan vanhat hopearannerenkaani. Tämä oli juuri oika hetki ikäänkuin siirtää perintö eteenpäin, vaikka renkailla tuskin juurikaan rahallista arvoa on. Tunnearvoa sitäkin enemmän.

Olen saanut rannerenkaat aikoinaan omalta äidin äidiltäni. Ne ovat Balilta, jossa isoäiti matkusteli vuosikausia niin paljon, että sitä voi varmaankin sanoa lähes asumiseksi. Suomessa hän möi hienoja Balilaisia puisia koriste-esineitä, joita meiltäkin löytyi lapsuuden kodistamme paljon. Lopulta hän menikin naimisiin Balilaisen miehen kanssa ja he muuttivat yhdessä Australiaan kauppaa pitämään – reissaten Balille edelleen paljon.

Näiden rannerenkaiden, jollaisia siis perinteisesti jo usein vauvoille Balilla puetaan, lisäksi yksi hienompia tuliaisia noilta reissulta on Balilainen, hyvin koristeellinen kansallis/juhlapuku. Sitä minulla ei harmiksi ole enää tallessa, mutta onneksi nämä rannerenkaat ovat säilyneet muutoista (ja lapsuuden leikeistä) huolimatta mukana.

Lasten kokoiset rannerenkaat ovat jo elämää nähneet, mutta omasta mielestäni se tekee koruista vieläkin hienommat. Toki niitä voisi varmasti puhdistaa lisää, niistä näkee että niitä on pidetty paljon – ja myös leikitty. Ja paljon pitäminen on merkki siitä, että ne ovat olleet mieluisat ja rakkaat.

Myy onkin ollut aivan haltioissaan myös renkaista ja voi istua vaikka kuinka kauan paikallaan, vaan harjoitellen renkaiden pujoittamista ranteisiin ja nilkkoihinsa. Välillä ne ovat unohtuneet leikkeihin ja löytyneet myöhemmin jostain sohvantyynyn alta.

Vuoden parin päästä ne varmaankin pysyvät jo paremmin päällä, kun Myy muutenkin ymmärtää paremmin niiden tarkoituksen. Sama hänelle ristiäislahjaksi antamani vanhan medaljonkini kanssa.

Myyn paita ja oma mekkoni saatu Kaikolta


ICE ICE BABY

29/01/2017

Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 preset

Pojat ovat käyneet muutaman kerran isänsä kanssa luistelemassa, mutta aiemmin minun kanssani ei kertaakaan. Tykkäsin pienenä kovasti luistelusta, mutta ylä-asteen pakko-luistelu ja inhottava liikkamaikka vaikuttivat minuun siten, että aloin inhota koko hommaa. Olenkin sen jälkeen pistänyt luistimet jalkaan vain kaksi kertaa. Siitä seurauksena oma luistelutaitoni, ja sen myötä into, on ollut aika nollaluokkaa.

Kaapolla alkoi nyt vuoden alussa koulussa luistelu. Se on sujunut tosi hyvin ja molemmat pojat ovatkin nyt kyselleet paljon, että milloin voitaisiin mennä yhdessä luistelemaan. Suunnattiin sitten viikonloppuna Brahen kentälle, ihan ekaa kertaa. Tajusin siellä, että miten hölmöä onkaan ollut vältellä sitä hommaa vain siksi, että minulla on tylsät muistot koulun luitelutunneilta.

Pojilla oli tosi kivaa, ja kehittymisen huomasi jo siinä yhden tunnin aikana. Olin henkisesti varautunut siihen, että heti jos jompikumpi kaatuu vähän kovempaa heittävät he hanskat tiskiin ja sanovat että luistelu on ihan tyhmää. Mitä vielä! Välillä käytiin juomassa ja riisumassa haalarin alta hikisiä huppareita pois, mutta muuten poikia ei olisi saanut jäältä ollenkaan pois.

On ihan hölmöä miten viisitoista vuotta sitten liikuntaopettajan sanomat sanat ja käytös on vaikuttanut tähän päivään asti niin, etten ole vienyt edes omia lapsiani luistelemaan. Mutta onneksi tuli nyt vihdoin mentyä!

Ja kun Elviskään ei kohta enää tarvitse niin paljon tukea, uskallan minäkin ehkä hakea vintiltä omat luistimeni ja astella taas jäälle. Ehkä pojat saavat sitten vuorostaan opettaa minua 😀

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.