Sisältövaroitus: Teksti sisältää huomioita laihdutuskulttuurista.
Instassa on muutaman päivän kiertänyt Ihastu kehoosi -tilin ja Syömishäiriöliiton aluille laittama Laihdutuskultuuri näkyväksi -bingo, jonka tarkoituksena on eiliseen Älä laihduta -päivään liittyen edistää kehorauhaa ja -positiivisuutta. Bingo herätteli varmasti monia miettimään, miten miten vääristyneitä ajatuksia meillä on kehoistamme. Miten meistä jokainen on joskus miettinyt laihduttamista, laihuutta, laihduttanut tai heille on moista suositeltu tai heidän kehoaan muuten arvosteltu. Itse sain ainakin ruksin bingon yhtä ruutua vaille joka kohtaan ja niin sai moni muukin somessa seuraamani henkilö.
Olen ollut vuosikausia hyvin surullinen siitä, miten itse jo lapsena jouduin mukaan tähän laihdutuskulttuuriin. Miten pienenä ala-asteelaisena pikkutyttönä sain päähäni sen ajatuksen, että minun pitää laihduttaa. Miten tätä ajatusta ruokkivat muun muassa vanhemmat tanssiryhmäni tytöt joka ajattelivat itsestään samoin, miten lehdet, vaatekuvastot ja tv-sarjat olivat pullollaan vain langanlaihoja tyttöjä ja naisia. Ihailimme Ally McBealin näyttelijää hänen huhuttunsa anoreksian vuoksi.
Lapsesta saakka siis rääkkäsin itseäni ja puhuin itselleni rumasti. Näin peilistä jotain aivan muuta mitä oikeasti olin. Yritin laihduttaa näännyttämälltä itseni, en syönyt päiväkausiin lähes mitään, kunnes ”ratkesin” ja vedin keralla litran banaani-sukaajäätelöä. Joskus oksensin ne jäätelöt, joskus en. Ja sitten puhuin itselleni vielä rumemmin. Pihistin aerobic-tunnilta nilkkapainot ja lenkkeilin ne jalassa kunnes oksensin sappinestettä, olin vihainen etten jaksanut paremmin yhden omenan voimalla. Öisin heräsin tekemään salaa vatsalihaksia. Olin edelleen vasta ala-asteelainen.
Mitä vanhemmaksi vartuin, sitä paremmin tuo vahingonteho alkoi näkymään kehossani. Aineenvaihduntani oli aivan sekaisin. En laihtunut vaan aloin pikkuhiljaa lihomaan. Kävin kirjastossa lukemassa naistenlehtiä ja kopioin niistä ohjeita lentoemäntä, greippi- ja kananmunadiettiin, laihduttavan kaalikeiton reseptin ja ”näin laihdut viikossa 5kg” -ohjelman. jostain sain käsiini Painonvartioiden lehtisen. No en pystynyt elämään kun neljä päivää pelkällä greipillä tai varsinkaan laihtunut viikossa viittä kiloa, mutta sain minäkuvani kokoajan vain sekaisemmaksi.
Onneksi tilanne kasvaessani vähän rauhoittui, mutta jatkuva laihduksen ajattelminen oli ihan kokoajan läsnä. Sätin edelleen itseäni herkuista mutta myös ihan tavallisesta ruoasta tai liikkumattomuudesta. Suhde syömiseen oli tosi vaikea. Välillä ahmin ja välillä olin kokonaan syömättä. Ajattelin aina, että elämä olisi ihanaa, helppoa ja onnellista vain jos olisin laiha. Mutta kun minä olin laiha tuolloin! Toivoin usein, että olisimpa vaan pystynyt elämään viimeiset lapsuuteni vuodet sekä kasvamisen naiseksi ilman tuota ympärivuokokautista taakkaa jatkuvasta laihdutuksesta ja sen ajattelusta.
Eikä se ajatus rehellisesti puhuen ole täysin kadonnut, mutta onneksi suhde omaan kehoon ja itseeni on parantunut huimasti. Se alkoi muuttumaan oikeastaan kunnolla silloin kun tulin raskaaksi ja kehoni muuttui yhtäkkiä radikaalisti. Sain valtavat raskausarvet, koko vatsani muoto muuttui sektioarven vuoksi ja painoa kertyi nopeassa ajassa paljon lisää. Jotain tapahtui silloin päässäni ja pystyin irroittautumaan sitä ajatuksesta, että minun pitäisi olla jonkin toisenlainen ollakseni hyvä. Hyväksyin vihdoin itseni juuri sellaisena.
Tämä ajatusmaailma on viimeisten vuosien aikana ja raskauksien jälkeen kehittynyt entisestään. En rankaise itseäni tai kehoani, vaan teen sille vain hyvää, koska sen se vain ansaitsee. En skippaa aterioita ja urheile laihtuakseni. Matka pään sisällä tähän hetkeen on ollut pitkä ja ajoittain toki edelleen kivinen. Ei vieläkään ole varmista, mutta 1000 kertaa paremmin kun joskus.
On ollut liikuttavaa huomata näitä omia ajatuksia. Kuten eilen, tein kotona Pilatesta ja ohjelma oli minulle uusi ja aika rankka. Huomasin tsemppaavani itseäni ajatuksella, että tämä tekee sinulle hyvää, tämän jälkeen sulla on tosi hyvä olo. En edes halua kirjoittaa mitä joskus 20 vuotta sitten samassa tilanteessa itselleni mielessäni sanoin. Ja niinhän sen olisi aina pitänyt mennä, liikkua hyvinvointia tavoitellaakseen, eikä laihtuaakseen.
Mutta kun tausta on tämä mikä on, ei sitä aina pysty ajattelemaan näin. Pilateksen teon jälkeen lähdimme taapeon kanssa vielä iltakävelylle. Vastaan tuli tuttu rouva joka kaikella rakkaudella ihasteli, että onko meille tulossa vauva ja osoitti vatsaani. Teki mieli alkaa itkemään, tuntui jostain syystä niin pahalta. Mietin heti, että nyt pitää oikeasti alkaa laihduttaa.
Mutta en minä oikeasti halua. En halua enää ikinä koskaan laihduttaa. Haluan voida hyvin ja tehdä itselleni hyvää. Vuosikausia kestänyt syömishäiriö (kai sen voi nyt näin 35 vuotiaana vihdoin julkisesti myöntää, että sellainen se on) on jättänyt jälkensä mielen lisäksi kehoon, aineenvaihdunta ei toimi normaalisti. Joskus harmittaa, että viimeisimmän raskauden aikana tulleet noin 15 kiloa eivät ole lähteneet lempeällä liikkumisella ja pääosin terveellisellä ruoalla pois.
Viimeisen vuoden ajan olen opetellut syömään säännöllisesti. Liian pitkät ateriavälit ja niistä johtuva huono olo tai huonosti syöminen herättävät helposti vanhan syömishäriön mukana tulevat ikävät ajatukset laihduttamisesta. Säännöllisesti syöminen tekee minulle hyvää, terveellisesti ja monipuolisesti syöminen tekee minulle hyvää – ja siksi teen niin, en laihtuakseni. Tämä on ollut iso ja merkittävä oivallus. Sama juttu liikunnan kanssa, minua motivoi terveenä pysyminen, energisyys ja hyvä olo. Ei peilikuva tai vaa’ an lukema (en sellaista edes omista).
Katsellessani eilen muiden bingoja tunsin suurta myötämielisyyttä. Nuoruudessani luulin aina, että olin kaveriporukkassamme yksin näiden epävarmuukseni ja laihdutus-ajatusteni kanssa. Aikuisena olen ymmärtänyt, että niitä on meillä kaikilla, ulkonäöstä tai koosta riippumatta. Siksi myös halusin kirjoittaa julkisesti tämän ja näiden kuvien kera, vaikka toki olen kehopositiivisuudesta ennenkin paljon puhunut.
Mitään en toivo niin paljoa, kun että maailma olisi nykyään vähän erilainen, niin ettei meidän lasten tarvisisi kohdata laihdutuskulttuuria ja läskifobiaa osana yhteiskuntamme normeja, vaan että kaikenlaiset kehot olisivat yhtä hyviä ja tärkeitä.
