Tasan kymmenen vuotta istahdin kotonamme Alppilassa läppärin ääreen ja perustin hetken mielijohteesta blogin. Olin tuolloin 24-vuotias, asuin yhdessä kouluaikaisen poikaystäväni kanssa ja meillä oli reilun vuoden ikäinen Kaapo-poika, jota hoidin kotona.

Kymmenen vuotta myöhemmin olen saanut toisen pojan, eronnut, matkustellut, muuttanut kolme kertaa, bailannut, opiskellut, elänyt monta vuotta sinkkuna, kasvanut ja kehittynyt, mennyt naimisiin ja saanut kolmannen lapsen. Blogista ja sen ympärille liittyvästä muusta sosiaalisesta mediasta ja sen hyödyntämisestä markkinointiin on tullut työni. Silti niin moni asia on lähes ennallaan, ihan kuin tuolloin kymmenenkin vuotta sitten.

Kymmenen vuoden takaisissa postauksissa (eli tammikuussa 2011) jaan arkiruokareseptejä, esittelen omat sen hetken lempparikosmetiikat ja haaveilen siirtymisestä kokonaan luonnonkosmetikkaan, kerron kuinka pyykinpesukoneemme hajosi, kuinka olimme koko perheen kesken luistelemassa ja minulla on heti myös ensimmäinen kaupallinen yhteistyö ruotsalaisen lastenvaatemerkin kanssa.

Vaikka osa alkupään postauksista tai niiden kuvista on vuosia myöhemmin kadonnut blogimuuttojen yhteydessä bittiavaruuteen, on noihin vanhoihin postauksiin aina ihana välillä palata. Olen pitänyt kaikki vanhat postaukset aina julkisena kaikille, vaikka osa postauksista on toki vähän hassujakin. Kuten se, miten olen tehnyt kokonaisen postauksen runsaine kuvineen siitä, kun käyn ensi kertoja aivan fiiliksissä Lidlissä.

Kuitenkin blogi -ja somemaailma on nykyisin myös monella eri tavalla hyvin erilainen kun tuolloin kymmenen vuotta sitten. Minuakin kutsutaan nykyisin bloggaajan sijasta vaikuttajaksi ja omalta osaltani haluan myös ottaa tästä tittelistä vastuun. Haluan edelleen pitää blogini aitona hyvänmielen paikkana, mutta myös ottaa osaa yhteiskunnallisiin ja tärkeisiin aiheisiin. Arkisen hömpän jakaminen on vähentynyt osittain myös tästä syystä. Tuntuu väärältä tai turhalta esitellä lapsen uutta talvihaalaria kun voisin samalla energialla puhua naisiin kohdistuvasta väkivallasta.

Viime aikoina bloggaaminen onkin ollut paljon tasapainoilua ja miettimistä, paljon paljon etukäteen miettimistä, paljon enemmän kun silloin kymmenen vuotta sitten. Kuitenkin tunnen edelleen olevani yhtä rehellinen ja aito ja tekeväni tätä juttua juuri omalla tavallani ja juuri kuten haluan. Se on tärkeintä.

Muutama vuosi sitten mietin, että kun blogi täyttää kymmenen vuotta, lopetan. Ajattelin, että parempi lopettaa kun on vielä huipulla. Vuosi takaperin mietin myös, että järjestän suuret 10v bileet. Noh, rehellisesti melkein unohdin lopulta tämän koko kymmenvuotispäivän, muistin sen eilen. Enkä todellakaan ole vielä lopettamassa. Ehkä ne bileetkin pidetään vielä.

Vaikka blogi on ollut minulle jo monen monta vuotta työ, on se edelleen kuitenkin pääosin juuri sitä mitä se oli silloin kymmenen vuottakin sitten. Kanava jota kautta saan oman ääneni ja ajatukseni kuuluviin, tapa ilmaista itseäni ja saada omat ajatukseni kasaan. Paikka, johon ihmiset ympäri maan voivat kokoontua saamaan vertaistukea, oivalluksia, suosituksia ja hyvää mieltä.

Kymmeneen vuoteen on mahtunut paljon, mutta oikeasti se on hurahtanut ihan hetkessä ohi. Tästä on tullut osa identiteettiäni, eikä ihme, olenhan ollut bloggaaja lähes 1/3 koko elämästäni. Jännä nähdä millainen koko ala (ja maailma) on taas kymmenen vuoden päästä.

Osa teistä on ollut mukana ihan alusta saakka, osa on vasta äskettäin löytänyt tänne, jotkut ovat lähteneet, osa palannut. Ilman teitä ei olisi koko blogia. Vaikka tämän tekeminen on ollut ajoittain myös raskasta ja inspiraatio ollut kateissa, olen saanut tästä ihan valtavasti ja olen kiitollinen universumille, että jostain sain kipinän aloittaa tällaisen itselleni ihan tuntemattoman jutun, joka on vienyt minut nykyiseen pisteeseen.

Onko teillä jotain toiveita, millainen blogi tai sen aiheet voisivat tulevana vuonna olla? Entä, mitä muistoja teille on viime vuosilta jäänyt mieleen?

(kuvien karsimista en ole oppinut näköjään edes kymmenessä vuodessa)

Moi pitkästä aikaa! Tuli puolivahingossa pidettyä täältä blogista viikon tauko, lähes kymmenenvuotisen blogiuran aikana sellaista ei ole montaa kertaa sattunut. Viime viikkona on tuntunut siltä, että tämä arki rullaa ehkä vähän turhaan paikallaan, tavallinen elämä on ollut paikoin kuormittavaa, se taas syö luovuutta, enkä ole edes puoliväkisin viitsinyt keksiä jutunjuurta tänne. Mielestäni se on ihan okei.

Kaikille tulee välillä kausia kun elo on vähän tahmeaa, kausia kun ei ihan lähe tai jaksa vetää täysillä. Silloin ei mielestäni myöskään tarvitse yrittää pakolla suoritua kaikesta kuten ennen tai someen esittää, että kaikki olisi silti hyvin. Kaikki ei ole kuitenkaan huonostikaan, elämä on vain vähän raskasta juuri nyt – enkä tuskin ole ainut?

Tässä maailmantilassa on mielestäni enemmän kun ok tehdä asiat vähän sinne päin. Jos koskaan niin nyt on aika olla itselleen (ja muille armollinen) – vaikka joudun siitä edelleenkin itseäni välillä muistuttamaan. Ehkä kuitenkin viime viikolla tajusin tämän ensimmäistä kertaa kunnolla, tai ennenkaikkea pystyin toimimaan näin hyvillä mielin.

Jäin neljäksi päiväksi yksin kotiin ja mielessäni oleva to do -lista oli valtava ja kasvoi kokoajan. Kuitenkin lopulta sain tehtyä niistä asioista vain pienen osan, mutta se ei ahdistanut tai harmittanut. Tuntuipa hyvältä. Toivottavasti näitä oppeja osaan noudattaa paremmin myös sitten kun elämä palailee taas normaaliksi.

Myös arki-postaussarja on tästä syystä jäänyt jälleen muutaman viikon tauolle, onneksi alusta saakka otinkin sarjan sen kanssa linjan, etten suhtaudu siihen liian vakavasti tai liian tiukoin säännöin- sillä se synnyttää silloin vain stressiä. Tässäpä samassa siis myös satunnaisia kuvia viime viikoilta, eli 17, 18 ja 19. Puistossa oloa, juhlimista, seinien maalausta, äänikirjoja, kevätsäätä, vuoden eka jääkahvi, ekat paljaat nilkat, kukkivat kirsikkapuut, ulkoilua, lasten leikkejä.

Minusta tämä arki-sarja on nykyään aina kovin silmiä avaavia. Aina kun miettii, että elämä rullaa vaan samaa kaavaa, voi nopealla vilkasulla todeta, että jokaikinen päivä on tuonut jotain uutta ja ihmeellistä, jotain mistä on saanut iloa – ei mitään pakkopullaa.

Vanhemmat arki-sarjan postaukset:
ARKI 1 & 2, ARKI 3 , ARKI 4,  ARKI 5, ARKI 6,  ARKI 7, ARKI 8,  ARKI 9,  ARKI 10,  ARKI 11,  ARKI 12,  ARKI 13 & 14, ARKI 15 & 16

Tasan yhdeksän vuotta sitten sää taisi olla aika samanlainen kuin tänään. Muutamaa päivää aiemmin olin huomannut miettineeni, että pitäisikö perustaa blogi. En tiennyt blogeista oikeastaan yhtään mitään, joskus googlaamalla olin johonkin ruotsalaiseen muotiblogiin päätynyt, mutta muuten blogimaailma oli minulle vielä tuntematon.

Facebookissa olin kuitenkin tuohon aikaan aika aktiivinen. Olin siellä ryhmässä jossa oli muita syyskuussa 2009 syntyneiden lapsien äitejä ja lähes päivittäin tuli sinne jotain kirjoiteltua. Välillä tuntui, että asiaa äitiydestä ja ihan vaan siitä omasta kuplasta ja eämästä oli enemmän kun mitä omaan facebookstatukseen mahtui – ja siitä se ajatus sitten varmaankin lähti.

6.1.2011 Kaapo oli päiväunilla ja minä istuin olohuoneessamme olleen työpöydän ääreen ja tein tunnuksen bloggeriin. Blogin nimi piti päättää heti, sillä se tuli myös blogin osoitteeksi. Sitä en ollutkaan vielä yhtään miettinyt, mutta eteenpäin ei päässyt ennen nimeä, joten se piti päättää nopeasti. Tiesin, että blogissa kertoisin ainakin itsestäni ja perhe-elämästämme. Mietin, että millaista se oli nyt. Olin pian puolitoistavuotiaan pojan äiti, asuimme kaupungissa lähellä keskustaa, tapasimme paljon kavereita, teimme joka päivä jotain oli se sitten sitä, että kävimme leikkipuistossa, kahvilassa tai vauvakinossa. Elämä oli tavallista, mutta juuri meidän näköistä, unohtamatta sitä, että olin yksilö, en pelkkä äiti. Mietin, että juuri niistä meidän elämää ilostuttavista asioista ja tekemisistä halusin kertoa. MAMI GO GO (mamma menossa) – se oli varmaan ensimmäinen nimi joka tuli mieleen, joten sillä mentiin.

Kotimaisia blogeja oli jo tuohon aikaan, mutta iso osa niistä käsitteli muotia. Vanhemuudesta kertovia blogejakin toki jo oli, mutta ei vielä kovinkaan montaa. Niiden suosio kuitenkin kasvoi sitäkin suuremmaksi juuri samoihin aikoihin. Olen joskus aiemminkin kutsunut sitä aikaa äitiysblogi-buumiksi ja se oli varmaankin yksi syy, miksi blogistani tuli nopeasti suosittu. Toiseksi syyksi haluan ajatella sen, että oma blogini erottautui tuolloin joukosta. Oli oikeastaan tosi helppoa alkaa tekemään omanlaistaan juttua, kun ei ollut mitään vertailupintaa muihin blogeihin. En tiennyt yhtään mitä olin tekemässä, tein vaan.

Tässä vuosien aikana olen moneen otteeseen kiitellyt (ja toki joskus kironnutkin) tuota yhdeksän vuoden takaista päähänpistoani. Ajattelen, että blogin perustaminen ja sen pikkuhiljainen muuttuminen ammatikseni antoi minulle mahdollisuuden vielä miettiä, että mitä haluan oikeasti isona tehdä. Olen aina tykännyt kirjoittamisesta ja itseni ilmaisemista sillä tavalla, mutta sitä on myös varjostanut dysgrafia eli tietyntyyppinen kirjoitushäiriö, jonka vuoksi vaikkapa kouluaikaan esseitäni kehuttiin kovasti, mutta numerot laskivat kirjoitusvirheiden vuoksi. Olisin peruskoulun jälkeen mielelläni jatkanut vielä enemmän opiskelua kirjoittamisen ja muiden taiteiden parissa, mutta opomme sanoi alentuvasti minulle ysiluokalla, etten tule pärjäämään lukiossa ja minun olisi parasta suunnata opiskelemaan suoraan jotain käytännöllistä ammattia. Niin tein ja vapaa kirjoittaminen jäi melkein kokonaan. 

Blogin lähes päivittäinen kirjoittaminen on ollut todella hyvää treeniä dysgrafiaan, vaikka virheistä tuskin pääsee ikinä kokonaan eroon. Parasta on kuitenkin ollut ymmärtää, että minä olen juuri hyvä – myös virheineeni. Olen hyvä siinä mitä teen, omalla tavallani. En ehkä ole paras kirjoittaja, mutta olen paras omassa elämässäni. Bloggaamisen myötä olen todella löytänyt kirjoittamisen ilon, mutta myös paljon muuta. Lisäksi olen aina tykännyt valokuvaamisesta ja on ollut ihana huomata, miten siinäkin voi itse treenamalla kehittyä. Olen itse oppinut ja ylpeä siitä. Tein itse itselleni ammatin, jolla elättää perheeni.

Välillä hyvinkin päiväkirjamaiseen tyyliin kirjoittaminen ja asioiden ynnääminen raskalaisin viivoihin on auttanut myös jäsentämään omaa elämää, omia ajatuksia. Jotenkin minusta tuntuu myös hyvältä, että iso osa elämääni näiltä vuosilta on tallennettu myös muualle kun vain omaan päähäni. Mikä hienointa, nämä välillä ihan tavallisita tuntuvat kirjoitukseni ovat antaneet monille lukijoille myös paljon vertaistukea, voimaa, rohkeutta, uusia näkökulmia – ja joskus ihan vain viihdettä.

Kotona työskentely on mahdollistanut sen, ettei lasteni ole tarvinnut olla niin paljon hoidossa, mitä he muuten varmasti olisivat joutuneet olemaan. Olemme voineet reissata vapaasti, sillä blogia voi päivittää mistä vaan, mihin aikaan tahansa. Toki se on ollut ajoittain myös raskasta, kun työlle ei ole selkeitä raameja. Olen vasta viime vuosina alkanut kutsumaan bloggaamista työksi ja edelleen se särähtää korvaani. Ei siksi, etteikö se kunnon työtä olisi, mutta kun se on niin paljon enemmän. Se on elämäntapa, josta monen mutkan kautta aloin saamaan palkkaa. En tee tätä rahan vuoksi, vaan siksi etten pysty olla tekemättä tätä.

Yhdeksän vuoden aikana on tapahtunut paljon, kuten edellisestä vuosikymmenkatsauksestakin voi todeta. On siis vaikea erotella mikä on ollut blogin ansiota ja mikä muuten vain normaalia ihmisenä ja yksilönä kasvamista. Jokatapauksessa viimeiset yhdeksän vuotta ovat antaneet paljon ja iso osa on ollut blogin ansiota. Olen voinut olla rohkeasti minä, olen saanut paljon itseluottamusta, onnistumisia ja epäonnistumisia. Kokemuksia, paikkoja ja ihmisiä. Olen saanut paljon ja olen antanut paljon. Ehkä juuri siksi.

Olen uskaltanut, ollut auki ja haavoittuvainen ja siksi matka onkin ollut niin hieno ja antoisa. Nyt 33 vuotiaana tulevaisuuden suunnitelmat ovat edelleen auki. Mutta tiedän nyt paremmin mitä haluan. Minulla on haaveita ja unelmia, jotka uskon mahdolliseksi. Joita kohti kuljen, tiedostaen, että kaikki voi muuttua – ja muuttukin, tulee paljon sellaista mitä ei voi aavistaa. On ollut hienoa saada jakaa osa tästä taipaleestani teidän kanssanne jo yhdeksän vuoden ajan (miten hullua!). Kiitos teille kaikille vuosien mittaan juttujani lukeneet, tykänneet ja kommentoineet. Olette tämän blogin henki. Jännittävää nähdä mitä vuosi kohti kymmenvuotiasta blogia tuo tullessaan!

Vau miten upeat pari päivää on ollut! Aurinko tekee kyllä ihmeitä ja ohut jääpeite tekee kaikesta niin kaunista! Viime viikon sateessa ja pimeydessä nämä tällaiset ilman tuntuivat kaukaiselta haavelta vaan. Armoton pimeys tuntui tunkeutuneen koleuden tapaan luihin ja ytimiin, eikä ainakaan itseni tehnyt yhtään mieli pistää edes nenänpäätä ulos ovesta.

Niinpä yhtenä aamuna emme lähtenetkään kurahousuissa möllöttämään pimeään ja märkään leikkipuistoon, vaan vedimme vain kengän jalkaan ja läksimme talomme kellariin. Olen joskus lähettänyt isommat lapset sinne kurjalla tai liian kylmällä säällä purkamaan energiaa, kun meno on yltynyt kotona liian villiksi. Naapurin lasten kanssa he ovat useasti käyneet siellä myös leikkimässä Nerfeillä, ammukset löytyvät kellarin lettioilta paremmin kun ulkoa rämeiköstä. Pitipä naapuri kerran lasten synttäritkin hyödyntäen kellarimme pitkiä käytäviä. Miten loistava idea!

Tästä inspiroituneena (ja piti minun hakea varastosta myös jouluvalot) läksimme Myyn kanssa aamulla leikkimään kellariin. Uudessa paikassa huvituksesi riitti ihan vain käytäviä edes takaisin juokseminen ja bonuksena löysimme myös lasten mopon, jolla rullailla ees taas. Emme siis ole mahdollisesti ainuita, jotka tätä kellarissa leikkimistä harrastavat näin talvikuukausina. Lisäksi siellä olin valosaa, vaikkakin valo tulikin loisteputkista. Saa kopsata!

(Mun blogi täyttää kuukauden päästä yhdeksän(!!!!) vuotta ja sen vuoksi päädyin eilen illalla selaamaan blogini ensimmäisiä postauksia. Tästä postauksesta tulee mieleen just ne ensimmäisten kuukausien ja vuosien postaukset blogin perustamisen jälkeen, jotka oltiin kuvattu jollain vanhalla pokkarilla tai kännykän huonolla kameralla, ja joideN aiheet olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan ja arkisuudessaan jotenkin niin hellyyttäviä. Nykyään rima kuvien ja teksien suhteen on itsellä aika korkealla ja sen myötä ei enää aina tule edes ajatelleeksikaan, että joku tällainen asia, kuten kellarissa leikkiminen, voisi olla julkaisemisen arvoinen juttu. Juuri siksi ja näiden vähän tärähtäneiden kuvien myötä tuntuu jotenkin eritysen ihanalta julkaista tämä. Kaapo oli blogin perustamisen aikaan lähes saman ikäinen kun Myy nyt (toi takatukkakin on melkein sama), joten tämä tuntuu myös ikäänkuin paluulta sinne blogin alkuun ja juurille. )

Tänään on viimeinen virallinen päiväni kotiäitinä, oltuani ensin täysien äitiys -ja vanhempainvapaiden jälkeen hoitovapaalla vielä kaksi kuukautta.

Jotkut perheet päätyvät tässä vaiheessa jo laittamaan vuoden ikäisen vauvan päivähoitoon, meillä hoitovapaata kuitenkin jatkaa vielä isä, joka jää siis vauvan kanssa kotiin.

Ja kotiin jään minä itsekin, sillä teen töitä täältä käsin, mutta jatkossa päivästä on varattu minun yhtäjaksoiseen työskentelyyni ainakin kuusi tuntia. Ihanaa! Mieheni on ollut nytkin pitkän kesälomansa ansiosta jo kotona, joten tavallaan tuntuu, ettei paljoakaan ei muutu ja toisaalta muuttuu todella paljon.

Vakavan raskauspahoinvoinnin vuoksi olen päässyt keskittymään täysillä tähän tapaan työntekoon viimeksi joskus loppuvuodesta 2017. Sen jälkeen sitten syntyi vauva ja homma vaikeni entisestään. Intoa puhkuen odotan jo uudenlaista arkea.

Samalla taloudellinen tilanne jännittää, sillä tuloistamme tippuu nyt kokonaan toisen aikuisen palkka pois. Kaupallisten yhteistöiden määrä blogissa ei kuitenkaan kasva siitä mitä se on tähänkään saakka ollut, vaan ajatukseni on laajentaa somen parissa vietettyjä vuosia ammattimaisessa mielessä muulla tavoin.

Raha ei siis ole tässä ensimmäisenä mielessä, vaan kaikista eniten odotan sitä, että minulla on taas enemmän aikaa tämän minulle rakkaan blogini parissa.

Vauvavuoden aikana on tuntunut ajoittain hyvinkin raskaalta, kun aikaa blogin tekemiseen ei ole ollut samalla tavalla. On harmittanut julkaista hätäpäissään vauvan päiväuniaikaan hutaistuja postauksia kännykkäkuvilla siivitettynä, kun oikeasti olisin halunnut hioa tekstiä paljon kauemmin. Monet jutut ovat jääneet kokonaan julkaisematta, kun niiden kasaamisen ei ole löytynyt oikeaa hetkeä.

Minulla on ollut paljon annettavaa tänne, mutta sitäkin vähemmän aikaa ja jaksamista. Postausluonnoksissa odottaakin todella paljon juttuja liittyen vanhemmuuteen, vauvajuttuihin, kotiin ja kaikkeen sellaiseen mikä teille mukana pysyneille lukijoille on tuttua aiemmilta vuosilta. Erityisesti sellaiset pidemmät ja asiapitoisemmat julkaisut ovat tässä vauvavuoden aikana jääneet – mikä toki on toivottavasti aivan ymmärrettävääkin.

Meille on tässä vaiheessa tärkeintä, että vauva saa vielä olla kotona tutussa ympäristössä omien vanhempien kanssa. Hän (emmekä me) ei missään nimessä olisi vielä valmis hoitoon. Myös siksi lykkään edelleen omia opiskelujani, sillä ihan kaikkea emme voi kerralla saada.

Ennen raskaaksi tuloani, meille molemmille oli jo ihan selvää, että isä haluaa myös hoitaa oman osansa lasta kotona. Toiveena hänellä olisi olla kotona sinne kolmeen ikävuoteen saakka, mutta nyt alustavasti tämä järjestely pyörii meillä vuoden.

Ja vaikka tämä järjestely virallisesti alkaakin huomenna, en ihan vielä pääse aamusta kotitoimistolleni, sillä mieheni lähtee loppuviikoksi viettämään laatuaikaa vanhemman poikansa kanssa ennen koulujen alkuja.

Ei ehkä kuulosta ihan lupaavimmalta alulta hommalle, ja se tässä kotona työskentelyssä onkin juuri se vaikein homma. Vapaus tehdä miten itse haluaa ja omien aikataulujen mukaan on myös yllättävän haastavaa. Yritetään kuitenkin saada sitten alusta alkaen jonkinlainen rutiini tähän hommaan.

Samoin itse yritän pyhittää sen päivittäisen työskentelyajan ihan vain sille. Ei mitään pyykinpesuja tai liian pitkiä lounaita, eikä tässä vuoden aikana vähän liian tutuiksi tulleista päikkäreistä puhumattakaan. Kun on tehnyt aina vartin siellä, puoli tuntia täällä ja niin että joku jatkuvasti keskeyttää, tuntuu tällainen itselleni ihan luksukselta. Toki pitää sitten katsoa aina tilanteen mukaan, vannomatta paras.

Aika monella muullakin tuntuu alkavan uudenlainen arki tässä kuun vaihteessa. Ensi viikolla alkaa koulut, mutta jo tällä viikolla monet päiväkodit ovat avanneet ovensa. Osa on aloittanut päiväkotiuransa ja osa vanha konkari päässyt taas tuttujen kavereiden pariin. Syksy symbolisoikin usealle eräänlaista uuden alkua – enemmänkin kun vuodenvaihde.

Minkälaisia syyssuunnitelmia teillä on? Alkaako monella muullakin uudenlainen arki päivähoitoineen, eskareineen, kouluineen vai tuntuuko ylipäätään loman jälkeinen töihinpaluu uudelta alulta? Jotkut onnekaat ne vasta aloittelevat kesälomiaan.