PIPARKAKKUTEHDAS

14/12/2019

Leivon todella harvoin, se ei vaan ole juttuni. Ruoanlaitossa olen niin suurpiireinen, mutta leipomisessa on tärkeää noudattaa tarkasti määriä ja järjestystä, joka ei sovi itselleni yhtään. Puhumattakaan siitä tiskin määrästä!

Nyt ajattelin kuitenkin poistua mukavuusalueeltanija tehdä itse myös taaperolle sopivaa, munatonta ja maidotonta piparkakkutaikinaa. Ohjeita löytyi netistä monenlaisia, itse tykkään sellaisesta todella mausteisesta. Eihän Taapero pipareita nyt kauheasti saa syödäkseen, mutta parempi silti, että mahdollisimman moni syötävä kuitenkin olisi myös hänelle sopiva. Aika tehokkaasti hän kun keräilee myös kaikki pöydän alta löytyvät muruset suuhunsa.

Olin jo henkisesti valmistautunut taikinan kaksipäiväisestä valmistuksesta syntyvään täyskaaokseen keittiössä, kunnes kauppareissulla ajattelin kurkata vielä pakkasessa olevan valmistakinan tuoteselostetta. Se olikin maidoton ja munaton! Tai saattaa sisältää jäämiä munasta ja maidosta, mutta pidetään sormet ristissä ettei ainakaan niitä maitojäämiä näistä paljoa löydy. Saattaa sisältää munaa-tuotteet ovat tähän asti sopineet ihan hyvin.

Pipareita tehdessä korostui taas se, miten isoja nuo pojat jo ovat. He olisivat hanskanneet koko homman myös ihan ilman apuani. Ainoastaan paistaminen ja sotku jäi siivottavakseni. Ja katsokaa miten siististi Kaapon piparit on aseteltu pellillle, tottakai onhan hän horoskoopiltaan tarkka ja järjestystä rakastava neitsyt. Myy tyytyi vain katselemaan vierestä.

Meidän lauantai-illan ohjelmassa on vielä pipareiden koristelu. Muutama pipari on menossa ainakin lahjaksi poikien kavereille, joten niistä pitää tehdä extrahienoja. Mutta ennen sitä yritän nauttia hetken hiljaisuudesta ja rauhasta, kun kaikki muut ovat joko ulkona tai nukkuvat. Ihanaa lauantain ja viikonlopun jatkoa!


TONTTO-TONTTU

13/12/2019

En oikein tiedä mistä aikanaan vielä silloin nimettömän Myyn yhdeksi hellittynimeksi tuli Tontto, mutta se on yksi lempinimistä joka on jäänyt edelleen käyttöön. Tontosta tulee herkästi mieleen tonttu, joten se sopii hyvin myös tähän vuodenaikaan, hahah.

Muita lempinimiä hänelle on ainakin Mymmelssön, Snibu ja Nootto sekä Tontosta jatkojalostetut Tontto-Pontto ja Tonttoliini / Tonttoliino. Eli aika älyttömiä nimiä, mutta jostain ne vain tulevat ilman sen kummempaa miettimistä. Ja ihme kyllä, hän jopa tunnistaa itsensä vielä näistä kaikista variaatioista.

Onko teidän lapsilla erikoisia lempinimiä?

Myyn vaatteet saatu Pikkuotuksesta


JOULUA ODOTELLESSA ESPANJASSA

12/12/2019

Joulukuussa julkaisen blogissa lukijoiden vieraskynäpostauksia, eli teidän tarinoitanne.
Teksti ja kuvat Taina Köykkä / Sirocco-blogi

Istun terassilla katsellen Mijas Costan vuorten taakse hiipivää aurinkoa. Edessäni levittäytyy laakso, jossa valkoiset hevoset laiduntavat. Niiden hirnahtelu tuo minulle epätodellisen olon, sadunhohtoisen, levollisen.

Ajattelen, kuinka paljon lähes sokea tyttäreni saisikaan täällä aistinautintoja! Korvia hivelee joen solina, linnut livertävät eri soinnuin kuin Suomessa. Kukot kiekuvat, vaikkei edes ole aamu. Koirat haukkuvat. Johtajalampaan kaulassa kilahtelee kello, lammaslauma suuntaa juuri takaisin kotiin maatilalle, jossa minäkin nyt asun. Jääpalat sangrialasissa risahtelevat, lasi tuntuu ihanan kylmältä kädessäni. Auringon viime säteet lämmittävät yhä kasvojani. Oliivipuut suhisevat, tuuli tuo tullessaan niistä miellyttävän tuoksun.

Mutta tyttäreni, jo aikuinen kolmekymppinen nainen, on Suomessa omissa töissään ja touhuissaan. Samoin kuin kolme muuta lastani; kaksospoikani ja nuorin tyttäreni. On tullut minun aikani ottaa irtiotto lapsistani ja koko Suomesta. Pysähtyä elämässä pitkällisen suurperheen äidin roolin jälkeen. Pysähtyä miettimään, mikä ja kuka minä oikein olen, millainen olen ollut, millainen haluan olla. Käymään läpi elämääni, johon on jo mahtunut aivan kuin monta erilaista elämää erilaisten ihmisten kanssa.

Lehden toimittajan tehdessä aikoinaan juttua erikoisesta perheestäni, näki minut jonkinlaisena sankariäitinä, koska perheessäni riitti monenlaisia haasteita, jotka kuitenkin selätettiin. Okei, ei se kaikki ollut ihan yksinkertaista, olihan siinä luovimista neljän lapsen, autismin ja näkövammaisuuden keskellä. Elimme kuitenkin meille ihan tavallista, hyvää ja onnellista elämää. Mutta vaikka äidin rooli on toki ollut minulle suuri ja merkittävä, en ole pelkästään ”suostunut” tähän yhteen muottiin. Olen ollut myös aina nainen, joka on halunnut pitää kiinni omasta hyvinvoinnistaan ja asioista, jotka ovat tehneet onnelliseksi. Nainen, jolla on muitakin suhteita kuin suhde lapsiinsa. Onnellinen äiti – onnellinen perhe. Olen myös uskaltanut kääntää elämässä suuntaa, jos onni on tuntunut kadonneen. Se on kannattanut!

Naurahdan mielihyvästä, kun katson kännykkääni ja luen uudelleen edellisyönä Facebookiin tulleen viestin. Se on elämäni ensimmäiseltä poikaystävältäni. Ehkä hänkin parhaillaan mittailee elämäänsä, ja katuu nyt, että jätti minut (15 vuotiaana, peräti kolmen kuukauden seurustelun jälkeen). ”Sä olit niin ihana”, luen. ”Et varmaan muista mua”. Helvetti, jätkä särki sydämeni ja päiväkirjani sivut täyttyivät vuoden ajan surusta ja murheesta, kaipauksesta!

Päätän naputella vastauksen: ”Särjit mun sydämeni, mulkku!” Lisään kuitenkin hymynaaman. Nuoresta hurmurista taisi kasvaa tyhmä aikuinen, jos voi ajatella, että joku unohtaisi ensirakkautensa. Koska koko juttu on oikeastaan niin huvittava, jatkan vielä: ”Hyvää joulun odotusta sinulle ja kaikkea hyvää jatkossa.” Joulupukkihymiö perään.

Mietin, kunpa voisinkin lähettää tästä hetkestä viestin sille teiniminälle, että tällainen ihana elämä keskellä Espanjan vuoristoa on vielä luvassa, älä sure tyttö! Samoin tukea ja kannustusta niihin raastaviin hetkiin ja käänteisiin elämässä: Huolesta parkuvalle nuorelle äidille, valvottujen öiden uuvuttamalle työhön raahustavalle naiselle, avioeroa hautovalle ”täydelliselle” vaimolle, baariin bilettämään lähtevälle yh-äidille, joka rojahtaa pettyneenä yksin sänkyyn aina uudelleen ja uudelleen (tai joskus vielä pettyneempänä jos teki sen kaksin jonkun tuntemattoman kanssa).

Mutta – ehkä voinkin lähettää viestejä, näitä jo 55 vuotisen elämäni varrelta kertyneitä kokemuksia – blogin kautta! Viestit eivät tavoita enää minua, mutta kenties jonkun toisen onnettoman tytön ensirakkauden särkyessä, tai väsyneen äidin huolien ja talousvaikeuksien keskellä, kenties jonkun avioeron kourissa kamppailevan naisen tai miehen. Tukea tai lohtua kaipaavan ihmisen. Tiivistettynä: Vahvistusta siihen, että juuri sinäkin selviät!

Mieheni tulee istumaan viereeni ihailemaan auringonlaskua. Hän hymyilee minulle hymykuoppahymyään, ja ymmärrän, että onnistuin kääntymään varmasti aina oikeaan suuntaan niillä kaikilla poluilla mutkineen, ylä- ja alamäkineen, sillä löysin lopulta sielunkumppanini luokse.

Voi kiitos Taina! <3