Lauantaina saatiin nauttia ehkä yhdestä tähänastisen talven kauneimmista päivistä, kun aurinko paistoi, maa oli lumesta puhtaan valkoinen ja pakkanen kipusi aamusta lähemmäs kymppiä. Vaikka kyllä nyt näin ikkunasta katsottuna tuolla ulkona on nytkin, lumisateen jäljiltä aivan maagisen kaunista.

Me heräsimme normilauantaista poiketen ihan liian aikaisin herätyskelloon, keiteltiin aamupuurot, pakkauduttiin unisina illalla valmiiksi pakattuun autoon ja suuntasimme auringon pikkuhiljaa noustessa Peuramaan laskettelukeskukseen. Kuten arvata saattaa, aurinkoinen lauantai-talvipäivä houkutteli paikalle myös ”muutaman” muun, mutta onneksi me olimme heti aamusta liikkellä ja pääsimme alta pois juuri pahimpaan ruuhkaan – kotiin lounaalle ja päikkäreille.

Pojat eivät olleet suksilla ollenkaan koko viime talvena ja sitäkin ennen vain muutaman kerran, mutta hienosti olivat kaikki opit jääneet mieleen. Myös Myy pääsi isänsä vanhoille suksille että lumilaudan päälle. Jos alle 2,5 -vuotias pärjää jo noin hyvin, on minunkin aika vihdoin rohkaistua ja lähdettävä jatkossa mukaan mäkeen.

Oman kokemukseni laskettelusta suksilla ja laudalla alkavat olla reippaasti yli 15 vuoden takaa. En silloinkaan ollut mikään eritysen taitava, mutta kyllä sitä tuli aina muutaman kerran talvessa koulun ja kavereiden kanssa rinteessä käytyä. Muistan selvästi viimeisen kerran, olin ehkä 17 tai 18 ja olimme luokkakavereiden kanssa Vuokatissa. Laskin laudalla ja kaatuilin vaan ihan kokoajan ja jo yhden laskun jälkeen voimat olivat loppu ja hermo mennyt, joten painelin suoraapäätä after skihin, enkä sen koommin ole kyseistä hommaa harrastanut (laskemista siis, after skitä kyllä sen jälkeenkin).

Nyt olen naimisissa miehen kanssa jolla on veressä ja varmaan dna:ssakin laskeminen (kun minä haaveilen rantalomasta, hän halajaa lumisille vuorille), enkä halua olla porukasta se ainut joka ei laske, vaan toimii laskettelureissuilla pelkkänä lasten huoltojoukkona. Voipi siis olla että seuraava Peuramaan retki tapahtuu pian uudestaan ja sen jälkeen kuvia on muualtakin kun vain rinteen juurelta.

Sanotaan että ulkoilu säällä kun säällä on vain varustelykysymys, mutta kyllä siihen tarvitaan mielestäni myös aimo ripaus asennetta. Olen itse hyvin mukavuudenhaluinen ja siinä missä mukavuus tarkoittaa vaikkapa omalle miehelleni puuterilumisia laskettelurinteitä ja pakkasta, olen minä enemmän sellaista coctalia altaanreunalla -tyyppiä. Pidän lämpimästä, kuivasta ja helposta.

Toki lasten myötä sitä on pitänyt venyä ja meillä ulkoillaan oikeastaan poikkeuksetta joka päivä, säällä kun säällä. Rutiinit, raikas ilma ja energiansa hyvällä tavalla purkaneet lapset menevät omien mieltymysteni edelle. Eli vaikka raahaudun loskaan, naamaa piiskaavaan tihkuun tai lympipyryyn, en voi millään ilveellä sanoa pitäväni siitä. Mutta vuosien mittaan olen oppinut asennoitumaan siihen melko neutraalisti.

Kuitenkin yksi asia, jota olen rakastanut lapsesta saakka, on kunnon kesäsade. Muistan miten pienenä sain mennä sateeseen, eikä tarvinnut varoa kastumista, vaan se oli koko homman juju. Kun on asennoitunut siihen, että nyt mennään vaan kastumaan, onkin se tosi kivaa. Kun ei tarvitse varoa yhtään, ilma ja sadevesi on lämmintä, kotona odottaa kuuma suihku ja aurinkokin yleensä alkaa jossain vaiheessa pilkistämään, mikä onkaan se hauskempaa kun läträrä vaan ihan kunnolla. Tänään oli sellaista.