Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä K-Supermarket & Indieplace kanssa

Minusta on ollut ihana huomata, miten kauppojen valikoimiin tulee jatkuvasti uusia kasvisvaihtoehtoja ja kasviperäisiä tuotteita. Proteiinihyllyn kasviperäisten tuotteiden kasvuun olen kiinnittänyt jo jonkin aikaa sitten huomiota ja ne tuntuvat vain valtaavaan kokoajan entistä enemmän tilaa.

Omalla kauppareissulla tulee harvemmin kuljettua eineshyllyn kautta, mutta joskus sieltäkin tulee napattua jotain nopeaa ja helpposti lämmitettävää välipalaa lasten harrastuspäiville. Nyt kuitenkin kävin lähi K-Supermarkettimme valmisruokahyllyn oikein ajatuksella läpi ja hymy nousi huulilleni. Valmiita kasvis -että täysin vegaanisia ateriakokonaisuuksia oli siellä ihan todella paljon. Niin tutuilta vanhoilta merkeiltä, että ihan pelkästään kasvipohjaiseen ruokaan panostavilta uutuuksilta.

Yksi näistä uusista tuttavuuksista on VegMe, joita saa vain K-ruokakaupoista. VegMe-sarjaan kuuluu erilaisia poikkeuksellisen maistuvia kasviproteiineja että valmisruokia ja -kastikkeita. VegMen tuotekehityksen taustalla onkin ajatus muuttaa ihmisten mielipiteitä kasvisruoasta ja tarjota herkullisia ja maukkaita vegaanisia proteiinivaihtoehtoja ruokapöytään – ihan kaikille.

Ei ole enää mitenkään erikoista, että myös sekasyöjät vaihtavat osan käyttämästään proteiinista kasviperäisiin tuotteisiin – ja sehän on aivan mahtavaa! Hienoa, että uusia, helppokäyttöisiä ja hyvän makuisia sekä koostumukseltaan erilaisia tuotteita löytyy pikkuhiljaa ihan pienimmistäkin lähikaupoista.

VegMe-kasviproteiineihin kuuluu rouhe, palat sekä pikkupullat, valmiista vegaanisista VegMe-aterioista löytyy pullat&muussi, tikka masala sekä thaipannu. Näiden lisäksi sarjaan kuuluu erilaisia kastikkeita. Tuotteet valmistetaan soijaproteiinista ihan erityisellä menetelmällä, jossa kasviproteiini maustetaan savustetun veden ja savustetun luomurypsiöljyn avulla. Prosessin ansiosta tuotteet saavat mehukkaan ja lihamaisen rakenteen. VegMen soija on vastuullisesti tuotettua ja peräisin valvotuilta tiloilta Euroopasta, joten tuotteiden koko toimitusketju tunnetaan viljelmille asti.

Me olemme maistaneet uutuuksista nyt sekä VegMe-pikkupullia että rustiikkisia paloja – jauhisrouhe myytiin kaupastamme heti loppuun. Nuo pikkupullat ovat ihan superhelppoja vaikkapa pastakastikkeeseen. Ne ovat maistuvia, pehmeitä ja todella mehukkaita. Meillä taapero syö niitä ihan sellaisenaan lämmitettynä.

Vegan bitesit eli rustiikkiset palat ovat myös todella ”lihaisia” ja maukkaita. Uskon että näistä tulee monen muunkin suosikki! Paloilla voi korvata lihaa ja broileria erilaisissa kastikkeissa ja padoissa, mutta maistuvat ne kylmänäkin vaikka salaatissa. Palat säilyvät sisältä ihanan mehukkaina vaikka niitä paistaisikin pannulla pitkään, koostumus muistuttaa mielestäni paljon kanaa.

Tällä kertaa me laitoimme rustiikkipaloja tacojen väliin. Meillä tulee syötyä tacoja aika usein. Ne ovat niin meidän aikuisten kun lastenkin mieleen, kun jokainen voi laittaa juuri niitä omia lempitäytteitään. Kuitenkin pitkään aina saman kaavan ja täytteiden mukaan mennessä alkoi tuntumaan, että kaipaamme jo vähän vaihtelua. K-Supermarketin sivuilta löytyikin aivan ihana, vähän erilainen resepti vegaanisiin tacoihin.

Tässä todella helpossa ja nopeassa ohjeessa VegMe-palat paistetaan pannulla chilin kanssa ja tehdään teryaki-kastikkeesta, limestä, soijasta ja seesaminsiemenistä sille ihana kastike. Reseptissä käytettävän punakaalin rapeus yhdistettynä pehmeään avocadoon teki tästä yhden tämän hetken lemppariruoistani. Ja lapsetkin tykkäsivät, etenkin juuri noista paloista, vaikkakin ohjeella aika tulisia olivatkin. Alkuperäinen resepti löytyy siis täältä. 

Lisää muita nopeita arkireseptejä löytyy K-Supermarketin sivuilta. Oletteko jo ehtineet tutustua uusiin VegMe-tuotteisiin? 

Vauvan ensimmäinen yön yli hoito on jännittävä paikka ja netin keskustelupalstat ovatkin tulvillaan aiheeseen liittyviä kokemuksia ja mielipiteitä. Kaikki lapset, vanhemmat ja perheet ovat erilaisia ja siinä missä jonkun muutaman kuukauden ikäinen vauva voi jo mennä ensimmäistä kertaa yöhoitoon, toisen lapsi ei ole siihen valmis vielä vuodenkaan ikäisenä.

Yleisesti suositellaan, että lapsi olisi kerralla poissa vanhempien luontaan yhden vuorokauden ikävuottaan vastaavaan määrän, eli 1 vuotiaana yhden yön, 2 vuotiaana kaksi ja niin edelleen. En itse tuijottaisi kuitenkaan liikaa lukuja, vaan vanhempana luotan ennemmän siihen omaan tuntemukseen lastani (ja hoitajaa) kohtaan. Vanhemmille on tärkeää saada välillä omaa aikaa, yhteistä aikaa ja kunnon yöunia. Kannattaa aina miettiä asiaa myös siltä kantilta, että yleisesti hyvinvoiva vanhempi on tärkeämpi kun täydellisesti suunniteltu ja toteutettu yökyläily.

Kokosin pienen listan asioista, joilla auttaa vauvan / taaperon ensimmäisiä yökyläilyjä, mutta toki nämä vinkit toimivat myös vähän vanhempien lastenkin kanssa. Nämä vinkit liittyvät myös enemmän tilanteeseen, jossa hoitaja ei tule omaan kotiin hoitamaan, vaan lapsi menee muualle yöksi, mutta toki vinkkejä voi siinäkin tapauksessa hyödyntää.

Hoitaja ja hoitopaikka tutuksi – Jos mahdollista, käy lapsen kanssa tutustumassa usempaan kertaan ennakkoon hoitopaikkaan ja hoitajaan, aloittakaa heti vauvan ollessa pieni. Jääkää myös yhdessä hoitopaikkaan yöksi, niin hoitajakin tutustuu paremmin vauvaan ja hänen yöaikaiseen hoitonsa. Ideaalitilanteessa hoitaja on sellainen henkilö, jonka kanssa nähdään ja ollaan tekemissä muutenkin paljon, ehkä hän on jopa hoitanut lasta aiemminkin vaikka muutaman tunnin päiväsaikaan.

Tutut tavarat – Sama yökyläpaikka mahdollistaa sen kerta kerralla tutummaksi tulemisen. Mitä isommaksi lapsi tulee, sitä tärkeämmäksi muodostuvat tutut ja turvaa tuovat lelut, jotka hän tietää hoitopaikasta löytyvän. Myös se, että lapsi nukkuu kylässä aina tutussa matkasängyssä samoine lakanoineen voi helpottaa ikävää ja auttaa uuteen tilanteeseen sopeutumisessa. Mukaan yökylään kannattaa ottaa myös aina jotain omaa, kuten rakas pehmolelu tai äidiltä tuoksuva t-paita.

Rutiinit – Lapsille rutiinit ovat tärkeitä, vaikka vanhemmasta ne saattavatkin välillä tuntua turhilta tai tylsiltä. Tuttujen rutiineiden noudattaminen hoitopaikassa on avaintekijä onnistuneeseen yökyläilyyn. Pienten kanssa päivä rytmittyy aika usein ruokailuiden, päiväuninen ja ulkoilun ympärille. Nukahtamista helpottaa, jos kyläpaikassa voi toteuttaa myös samat iltarutiinit mitä kotona, kuten kylvyssä käynnin.

Ohjeet hoitajalle – Yökylä on jännittävä paikka myös hoitajalle ja jännitystä lieventää, kun kaikki käytännön asiat ovat selkeitä. Etukäteen kannattaakin tehdä aikataulu, josta selviää suunnilleen mihin aikaan lapsi nukkuu, syö yms. Myös ruoat, maitomäärät ja kaikki muu oleellinen on hyvä olla ylhäällä, jotta kyläily sujuisi mahdollisimman mutkattomasti. Jos hoitaja ei vielä tiedä, muista kertoa ainakin mistä vauva tykkää ja ei tykkää, miten hänen yleensä saa rauhoittumaan, mistä tunnistaa nälän / väsymyksen / vaipanvaihdon tarpeen. Käytännön asiat kuten kauan maitoa kannattaa lämmittää ja miten rattaiden jarru toimii on toki hyvä käydä myös läpi.

Muuta huomioon otettavaa:

Kerro mitä tapahtuu – Puhuminen jo ihan  pienelle vauvalle vahvistaa vuorovaikutusta ja tuottaa hänelle turvaa. Vaikka pieni ei vielä ymmärrä sanomaasi, voit kertoa mitä tapahtuu, kuka häntä hoitaa ja milloin taas näette. Hyvästele lapsi hänen hereillä ollessaan, äläkä yritä harhauttaa lähtemällä hänen huomaamattaan pois.

Kimpsut ja kampsut – Vaikka meillä mummolat (ja vaarila!) ovat nykyisin ihan lähellä, siirtymiä helpottaa se, ettei tavaraa tarvitse pakata ihan hieveästi mukaan. Sieltä löytyvät matkasängyt, syöttötuolit, lelut sekä usein vaipat ja ruoat. Tutteja pakataan mukaan aina maksimimäärä, jotta muutamankaan katoaminen ei aiheuta katastrofia. Myös vaihtovaatteita kannaattaa pakata mukaan muutamat ylimääräiset.

Ei kipeänä (jos mahdollista) – Tämä on varmasti aika itsestäänselvyys, mutta mainitaan nyt kuitenkin. Tietysti ennakkoon suunniteltua iltaa on kurja joutua muuttamaan jos lapsi sairastuu, mutta kipeänä lapsi usein kaipaa extraläheisyyttä ja vanhempiaan. Ei ole myöskään reilua tartuttaa hoitajaa ja muutenkin kipeän lapsen hoitaminen voi olla turhan rankka kokemus.

Reagointi jälkikäteen – Vaikka kyläily olisi mennyt todella hyvin, voi lapsi reagoida myöhemmin kotona uuteen tapahtumaan ja erossaoloon. Se voi ilmetä suuttumuksena vanhempia kohtaan tai läheisyyden tankkaamisena. Tämä on täysin normaalia reagointia lähes kaikille ja kaiken ikäisille lapsille, eikä kerro vaikkapa lapsen valmiudesta hoitoon jäämiseen vaan itseasiassa enemmänkin sitä, että erossaolo on ollut hänelle turvallinen kokemus. Ikävän ja ahdistuksen merkkejä voivat taas olla välinpitämättömyys vanhempia kohtaan.

*

Elämässä voi tulla eteen äkillisiä tilanteita, eikä aina yökyläilyjä pysty ennakoimaan tai suunnittelemaan etukäteen. Silloin pitää vain luottaa siihen, että kaikki menee varmasti ihan hyvin. Kaikilla ei myöskään ole samanlaisia verkostoja, jolloin hoitajakaan ei välttämättä voi olla entuudestaan tuttu tai hoitopaikkaan ei ole mahdollista etukäteen tutustua. Jos arjessa muuten kaikki on hyvin ja ollaan läsnä, ei muutamalla yökyläilyllä saa vielä mitään pysyvää vahinkoa aikaan. Useinmiten me vanhemmat olemme niitä jotka eniten jännitämme, syyllistymme ja ikävöimme.

Tuleeko teille muita hyviä vinkkejä pienten yökyläilyyn? Kiinnostaisiko kuulla, miten meillä ollaan kaikkien lasten kanssa ensimmäisten vuosien yökylät toteutettu ja kuinka pitkään ollaan oltu minkäkin ikävuoden aikana kerralla erossa? Entä kiinnostaako isompien, jo koululaisten kaveriyökyläilyt?

Koululaisten joululomalla koko muukin perhe on päässyt lomamoodiin. Etenkin Myy on ollut silminnähden onnessaan, kun isoveljistä on riittänyt leikkiseuraa koko päiväksi. Itse en taas pysty lakata ihmettelemästä, miten kärsivällisesti ja aivan täysin omasta halustaan nuo isommat ottavat pikkusiskon mukaan leikkeihin. Myy osaa avata jo kaikki kotimme ovet, joten omiin juttuihin pikkulegojen tai piirustelun pariin on tällä hetkellä aika mahdotonta päästä.

Muutenkin pojista on kokoajan ihan hirvittävän paljon apua vahtimisessa. Välillä tunnen ihan omantunnonpistoksia asiasta. Toisaalta, kun näkee että pojat ihan oikeasti haluavat auttaa, kuten keksimällä uusia leikkejä jotta taapero pysyisi pois jaloistani ruokaa tehdessäni, on avusta myös aika vaikea kieltäytyä. Vielä kun veljesten kesken on viime aikoina ollut kokoajan enemmän ristiriitoja heidän kasvaessaan, tuntuu hyvältä nähdä kaikki kolme leikkimässä sulassa sovussa. Poikien tekevän jatkuvaa yhteistyötä.

Välillä yritän muistuttaa poikia, että sanovat sitten vaan kun eivät enää jaksa tai halua auttaa – mutta aika harvoin he edes haluavat tehdä mitään ihan omia juttujaan silloin, kun on mahdollisuus leikkiä yhdessä pikkusiskon kanssa. Eivät he tee sitä velvollisuuden tunnosta, vaan aidosta halusta.

Nyt kun koululaisten joululoma alkaa lähetyä loppuaan, huomaan että se tuli todella tarpeeseen meille kaikille. Arkena koulu vie ison osan päivästä ja viikot vain tuntuvat soljuvan ohi. Lomalla ollaan saatu ottaa kaikki rennosti, ilman aikatauluja, ilman kiirettä – olla vaan. Kotona on ajoittain vallinnut ihmeellisen rauhallinen ja seesteinen tunnelma. Ajoittain toki myös ihan kaaos ja hermojen kiristely, mutta kuitenkin!

Huomaan, että itselläni kestää hetken aikaa päästä kiirettömään tunnelmaan, siihen että voi makoilla sohvalla lapset kainalossa, ilman että tuntuu kokoajan että nyt pitäisi olla tekemässä sitä ja tätä. Lomalla sitä pääsee hioutumaan taas paremmin yhteen perheen kanssa. Tähän väliin oli hyvä päätös viettää lomaa ihan vain kotosalla, ilman suunnitelmia. Ihana loma!

Ps! Instagramissani on käynnissä vielä tänään R-Collectionin lasten collegen arvonta! Pääset arvontakuvaan tästä.
Arvonta on toteuettu yhteistyössä R-Collectionin kanssa ja kuvien vaatteet saatu.

Joulukuussa julkaisen blogissa lukijoiden vieraskynäpostauksia, eli teidän tarinoitanne.
Teksti ja kuvat Annika / @annikankarkkipurkki

Olisikohan sellaiselle lyhytaikaiselle sijaisperheelle tarvetta? Sellaiselle kriisiperheelle, joka voisi ottaa kiireellisesti sijoitetun lapsen lyhyellä varoitusajalla kotiinsa asumaan? Mitähän sellaiseen sitten vaaditaan? Kelpaisiko meidän perhe? Entä meidän koti? Tarvittaisiinko siihen jotain erityisosaamista tai koulutusta?

Näitä kaikkia kysymyksiä me pohdittiin, kun ajeltiin kolmisen vuotta sitten kesälomareissulta kotiin. Ulkona paistoi aurinko ja auton ikkunoista vilisti ohi keltaisena hohtavat rypsipellot. Toinen lapsista oli nukahtanut takapenkille, toinen selaili lomamatkalta ostettua sarjakuvalehteä. Meillä oli jo kaksi omaa lasta, mutta tilaa ja syliä riittäisi varmasti myös muillekin lapsille, sellaisille, jotka tarvitsisivat tilapäisesti kotia ja turvallista aikuista.

Kun sitten päästiin kotiin ja alettiin selvitellä vastauksia kaikkiin niihin kysymyksiin, joita oltiin matkan varrella pohdittu, saatiin kuulla, että kyllä sellaisille lyhytaikaisille sijaisperheille on tarvetta. Suorastaan huutava pula!

Sovittiin lastensuojelun sosiaalityöntekijän kanssa tapaaminen meidän kotiin, ja kahvipöydän ääressä vahvistui ajatus siitä, että tämä olisi meidän perheen juttu. Päätettiin osallistua PRIDE-valmennukseen (P=parents’, R=Resources for, I=Information, D=Development, E=Education), jonka käyminen on edellytyksenä kaikille sijais- tai adoptiovanhemmiksi haluaville.

Nyt kolme vuotta myöhemmin meidän kodissa on asunut meidän omien lasten lisäksi kuusi muutakin lasta. Me toimitaan Luotsin (Tampereen ja ympäristökuntien) päivystävänä sijaisperheenä, mikä tarkoittaa sitä, että ollaan yksi Luotsin noin 50 perheestä, joka on valmis ottamaan lyhyellä varoitusajalla kiireellisesti sijoitetun lapsen kotiinsa.

Käytännössä päivystysperheenä toimiminen tarkoittaa sitä, että lapsi on haettava tunnin sisällä siitä, kun päivystyspuhelin pirahtaa. Tässä vaiheessa aina ole tiedossa lapsesta mitään muuta, kuin lapsen ikä, joka on siinä ikähaarukassa, minkä ikäisiä lapsia meidän perhe on valmis ottamaan (me toimitaan perheenä pienille, alle kouluikäisille lapsille). Usein kukaan ei siis tiedä tässä vaiheessa sitäkään, kuinka kauan lapsi tulee meillä asumaan. Lapsi voi asua meillä esimerkiksi viikon, kuukausia, tai yli vuoden.

Ei ole myöskään mitään yhtä tiettyä syytä, minkä takia lapsi tarvitsee lyhytaikaista sijaisperhettä. Syynä voi olla esimerkiksi vanhempien uupumus, päihteiden käyttö tai vaikka mielenterveysongelmat.

Kun lapsi sitten on meillä, voidaan me elää aivan tavallista perhe-elämää, toki kaikki sijoitetun lapsen tarpeet huomioiden. Mitään sirkushuveja ei ole tarkoitus järjestää, vaan aivan tavallista turvallista arkea. Tätä työtä tehdään kotona, mutta toisaalta sellaista oman perheen kesken vietettyä vapaa-aikaa ei välttämättä ole kuin vasta silloin, kun sijoitus päättyy. Sitten voikin jäädä hetkeksi lomailemaan, kunnes palataan takaisin päivystykseen odottelemaan, milloin puhelin pirahtaa seuraavan kerran.

Vuonna 2018 oli kodin ulkopuolella sijoitettuna 18 544 lasta ja nuorta. Huostaan otettuja heistä oli 10 861 ja kiireellisesti sijoitettuja 4 390 lasta (sama lapsi voi sisältyä sekä kiireellisiin sijoituksiin että huostassa olleiden lukumääriin). Kaikista kodin ulkopuolelle sijoitetuista lapsista ja nuorista oli 7721 saanut sijaisperheen.* (*Lähde: Perhehoitoliitto)

Kiitos tärkeästä työstä ja kirjoituksesta!
Lisää päivystysperhetyöstä kertovia postauksia löytyy Annikan Karkkipurkki-blogista.

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Olympus & Indieplace kanssa

Usein sanotaan, ettei koolla ole väliä, mutta kyllä sillä on ja joskus aika paljonkin. Kuten kameran koolla – nimittäin mitä pienempi sen parempi. Tämä siksi, että pienempää kameraa tulee kuljetettua mukana useammin kuin isoa. Ja kun kamera on mukana, elämästä saa taltioiltua vaikka mitä ihanaa ja yllättävää. Helposti ja nopeasti, ilman että itsellään menisi myöskään kuvatessa mitään ohi.

Rakastan valokuvausta ja se on myös osa työtäni. Parasta kuvaamisessa on saada talteen aidot hetket, tilanteet ja tunteet. Saada kuvia joista fiilis välittyy. En liiaksi mieti sommittelua, vaan mielenkiintoisimmat kuvat syntyvät mielestäni juurikin silloin kun sitä vähiten odottaa. Siksi on tärkeää, että kamera on helposti käden ulottuvilla.

Vaihdoin ison järjestelmäkamerani noin seitsemän vuotta sitten pienempään ja kevyempään mikrojärjestelmäkameraan, Olympuksen OM-D E-M10, eikä paluuta takaisin ole sen jälkeen ollut. Valokuvaaminen muuttui sen jälkeen entistä kivemmaksi – vapaammaksi, kun kompaktia kameraa on helppo kantaa mukana missä vaan.

Voi millaisia ihania hetkiä olisikaan jäänyt tallentamatta kuviksi, ellei mukana olisi ollut helposti kulkevaa kameraa. Ja koska valokuvaus on intohimoni ja työni, todella haluan kuvieni olevan myös laadukkaita. Vuosien varrella olen oppinut järjestelmäkameran salat, eli löytänyt omat tapani säätää asetuksia ja se on valokuvauksessa myös mielekästä – onnistuminen  (vaikka joskus se käykin edelleen vähän vanhingossa). Paras tapa oppia valokuvaamaan onkin juuri vain kuvien räpsiminen ja silloin kameran tulee olla usein mukana, jotta pääsee treenaamaan.

Vuosien aikana kameran muistikortille on tallentunut vaikka mitä merkittävää. Kuten lasten ensimmäiset esikoulu -ja koulupäivät, uimaan ja pyöräilemään oppiminen, parhaan ystävän häät, kummitytön ristiäiset, oman lapsen ensihetket rinnalla syntymän jälkeen, ensiaskeleet, koulujen kevät- ja joulujuhlat… Sekä paljon spontaaneja ja hauskoja hetkiä, kuten yllättävät tapaamiset festareilla, lomareissujen kommelluksia, kohtaaminen koiranpentujen kanssa, uimahyppykisa mökin laiturilla, kaksi viivaa raskaustestissä, vauvan ensihymy, luonnosta löytyneitä aarteita sekä metsäneläimiä ja usein vain hassuja ilmeitä ja reaktioita… Näistä kuvista on tullut tärkeitä ja niihin on ihana aina välillä palata muistelemaan, vaikka jotkut ovat niinkin arkisia juttuja kun lapset aamupuuron äärellä.

Etenkin oma äitini otti meistä sisaruksista myös paljon kuvia ollessamme lapsia ja edelleen minusta on ihana palata vanhojen albumien ja lapsuuden muistojen äärelle. Myös omat lapseni välillä pyytävät, vaikka että äiti näytä minusta se kuva, kun olin juuri syntynyt tai muistatko sen kun kaaduin pienenä mutaan ja se oli hauskaa (ei hän sitä oikeasti muista, mutta on nähnyt kuvan). Vanhempi poikani peri hiljattain vanhan Olympys PEN -kamerani ja oli ihana kuulla hänen oikein innoissaan kerran ulkona kamera kädessä huutavan, ”valokuvaus on niin kivaa!”. Kulkee siis näköjään myös suvussa tämä.

Näppärän kokonsa lisäksi Olympuksen OM-D E-M10 kameroissa on hyvää helppo ja selkeä käyttöjärjestelmä sekä tottakai laadukas kuvan jälki. Edelleen välillä yllätän itsenikin, että miten voikaan saada näin helposti näin upeita kuvia! Olen vuosien aikana saanut säännöllisesti kyselyjä käyttämästäni kalustosta ja en voi muuta, kuin lämpimästi suositella tätä kameraa. En vaihtaisi! Usein ulkona myös tuntemattomat ihmiset tulevat kysymään kamerastani, ja sen vähän retromainen ulkonäkö on myös yksi asioista, josta kaiken muun lisäksi Olympuksissa tykkään.

Minulle kameran pieni koko ja kevys on mahdollistanut sen, ettei se jää juuri koskaan kotiin. Kamera mahtuu tavalliseen käsilaukkuun ja jopa yhteen vyölaukkuistani. Itse kameraa kulkee laukussa usein ihan sellaisenaan tai suojassa entisessä meikkipussissa – eli sen vuoksi ei todellakaan tarvitse hankkia mitään erillisiä kuljetuslaukkuja. Kamera on kulkenut mukanani niin kaikilla lomareissuilla kun vaikkapa kolmipäiväisillä festareillakin, mutta usein ihan vaan leikkipuistossakin.

Millaisella kalustolla siis kuvaan? Päivitin oman kamerani hiljattain Olympuksen uusimpaan malliin, OM-D E-M10 Mark III:seen, tätä ennen minulla on tosiaan ollut kamera täysin samaa mallia, mutta nyt vain sen uusin versio. Järkkärillä kuvatessa objektiivilläkin on tottakai myös väliä. Itseltäni löytyy niitäkin 4-5 erilaista, mutta pääosin kuvaan aina joko 25mm tai 45mm objektiivillä. Aiemmin nuo objektiivienkaan luvut eivät sanoneet minulle juuri mitään, mutta kokeilemalla vain opin mikä toimi – ja nuo kaksi toimivat eritysen hyvin omassa käytössäni.

Koska pieni kamera on itsessään niin näppärä, harvoin kuljetan mukanakaan eri objektiivejä – ainakaan silloi,n kun kamera kulkee vain varmuuden vuoksi laukussa mukana. Ennen vaihtelin aika paljon noiden kahden objektiivin välillä, mutta 45mm oli useimmiten kuitenkin ykkösvalintani. Sillä saakin kuvattua etenkin todella hyviä yksityiskohtia sekä potretteja, sillä se luo voimakkaan bokeh-efektin, niin että kuvattava kohde on tarkkana ja muu tausta sumeana. Mutta jossain vaiheessa huomasin, että niin saa tuolla 25 milliselläkin ja nykyään se on ehdottomasti se ykkösobjektiivini, jota pääasiassa käytän.

25mm objektiivissa on laajempi kuvakulma, jolloin linssi on myös monikäyttöisempi. Sen kanssa ei tarvitse peruuttaa kovin kauas saadakseen enemmän tapahtumaa kuvaan, mutta silti sillä saa halutessaan myös bokeh-kuvia. Kaikki tämän (ja monen muun viimeisimmän) postauksen kuvat on otettu sillä. Erityskiitos miehelleni taas jälleen kuvausavusta! Tilanne, maisema -ja potrettikuvien lisäksi käytän tätä objektiivia myös kotona sisustusjuttuja kuvaillessa.

Olympuksella onkin käynnissä juuri nyt tarjous näihin käyttämiini tuotteisiin: ostessasi OM-D E-M10 Mark III –kameran saat 25mm 1:1.8 –objektiivin kaupan päälle!  Jos siis olet miettimässä kameran ja objektiivin hankkimista, niin suosittelen ehdottomasti alkuun tätä komboa! Myöskään 25mm objektiivi ei ole kovin suuri, niin että se veisi liikaa tilaa tai toisi kovasti painoa kameraan – se on näistä kahdesta suoskistani juurikin se pienempi. Tästä Olympuksen kameratarjoukseen.

En tiedä olisinko eilen ottanut painavaa järkkäriä mukaan lähtiessäni taaperon kanssa Tuomaan markkinoille. Ainakaan en olisi kauaa jaksanut roikottaa sitä kaulassani, kuten tätä kameraa jaksaa. Moni tallentamisen arvoinen hetki olisi mennyt ohi – ainakin viimeistään silloin, kun olisin kaivellut isoa kameraa rattaiden alta kassista. Kuten ihka ensimmäinen ja hyvin pikainen, kohtaaminen Joulupukin kanssa! Ja pipokin sattui vielä sopimaan ihan täydellisesti markkinoiden koristeiden väriin.

Koenkin, että kompaktin kameran kanssa on helpompi itse myös elää siinä hetkessä ja kokea asiat myös itse eikä vain sen kameran linssin kautta. Pieni kamera tuo vapautta napsaista kuvan yhdellä kädellä ja ilman katsomista etsimen läpi. Usein ihmiset eivät edes huomaa minun kuvaavan ja ehkä juuri siksi kuvissa näkyy niin usein aitoja tunteita ja reaktioita.

Millaisia ihania hetkiä sinulta olisi jäänyt kuvaamatta, ellei mukana olisi ollut näppärää kameraa?