Ollaan lasten kanssa synnytty syksyllä, eli vietämme kaikki kahden kuukauden sisällä syntymäpäiviämme. Tänä syksynä minulla on jo 12, 10 ja 3 vuotiaat lapset. Ikäero vanhimman ja nuorimman välillä on siis yhdeksän vuotta ja näin kirjoitettuna se kuulostaa aika paljolta.

Vanhemmilla pojillani ikäeroa on kaksi vuotta + muutama viikko. Olen aina ajatellut, että pari vuotta on hyvä ikäero sisarusten välille. Silloin vanhempi lapsi alkaa olla omatoimisempi ja ennenkaikkea sisarukset elävät saman kaltaista ikävaihetta pitkään yhdessä. Leikit ja kiinnostuksen kohteet ovat samat, mikä lähentää sisaruksia entisestään. Kuitenkin nyt kokemus on osoittanut, että mikä vaan ikäero on hyvä.

Toki omien lasten ollessa leikki-ikäisiä oli ihanaa kun heillä oli aina seuraa toisistaan. He tulivat tosi hyvin juttuun, eivät juuri ikinä tapelleet ja olivat kiinnostuneita samoista leikeistä. Sanoin aina, että he olivat kuin paita ja peppu, aina yhdessä toistaan tukien ja yhdessä leikkien. Ja ovat he toki sitä edelleen, mutta kasvaessa ja itsenäistyessä omat jutut ovat alkaneet kiinnostamaan enemmän ja silloin myös syntyy riitoja.

Vasta myöhemmin kavereita kuunnellessa olen oppinut, ettei se pieni ikäero niitä riitoja estä tai hio sisaruksia tykkäämään samoista leikeistä. Meillä elämä nyt sattui vaan menemään näin, eikä sellaista voi etukäteen suunnitella tai tietää.

Nykyiset sisarussuhteet ovat toki erilaiset, siihen liittyy suuremman ikäeron lisäksi uusperhekuviot kuten vuoroviikkoasuminen, mutta toki myös kaikkien omat persoonallisuudet. Vaikka vanhemmilla on useamman vuoden ikäero ja aivan erilainen vaihe elämässään, sanoisin että he ovat silti kaikki hyvin läheisiä ja rakkaita toisilleen. Kaikilla heillä on omat erityset suhteet keskenään.

Kun pienin pompottaa isoveljijään niin veljet tuntuvat vain nauttivan pikkusiskon huomiosta. Kun kaikki kolme leikkivät yhdessä huomaa, että he ovat hyvä tiimi, silloin vanhempien sisarusten kesken ei myöskään synny samalla tavalla erimielisyyksiä kun kahdestaan ollessa.

Nuorin ihailee suuresti veljiään, joka on näkynyt myös kehityksessä. Isojen leikkeihin on ollut kiire päästä  mukaan vauvasta asti ja se on varmasti vaikuttanut positiivisesti niin motoriseen että kielelliseen kehitykseenkin. Toisaalta on ollut ihana, että jo leikkiajat taakseen pikkuhiljaa jättäneet pojat ovat syventyneet pikkusiskon kanssa nukkekoti, kokkailu -ja duploleikkeihin.

Vanhemman näkökulmasta isosta ikäerosta on hyötyä myös avun kannalta. Kun teen ruokaa, isommat pitävät pienen pois jaloista. He myös auttavat pukemisessa kun ulos pitää päästä nopeasti ja mitä luksusta onkaan istua rauhassa taloyhtiön saunassa sillä aikaa kun lapset kylpevät keskenään pesuhuoneessa.

Kaikessa on aina puolensa ja kaikki ikäerot sisarusten kesken ovat tosi hyviä ja oikeita. Juuri nyt tämä ikäero tuntuu hyvältä ja toimivalta – ja ihan turha sitä olisi edes muusta haaveilla.

Koululaisten joululomalla koko muukin perhe on päässyt lomamoodiin. Etenkin Myy on ollut silminnähden onnessaan, kun isoveljistä on riittänyt leikkiseuraa koko päiväksi. Itse en taas pysty lakata ihmettelemästä, miten kärsivällisesti ja aivan täysin omasta halustaan nuo isommat ottavat pikkusiskon mukaan leikkeihin. Myy osaa avata jo kaikki kotimme ovet, joten omiin juttuihin pikkulegojen tai piirustelun pariin on tällä hetkellä aika mahdotonta päästä.

Muutenkin pojista on kokoajan ihan hirvittävän paljon apua vahtimisessa. Välillä tunnen ihan omantunnonpistoksia asiasta. Toisaalta, kun näkee että pojat ihan oikeasti haluavat auttaa, kuten keksimällä uusia leikkejä jotta taapero pysyisi pois jaloistani ruokaa tehdessäni, on avusta myös aika vaikea kieltäytyä. Vielä kun veljesten kesken on viime aikoina ollut kokoajan enemmän ristiriitoja heidän kasvaessaan, tuntuu hyvältä nähdä kaikki kolme leikkimässä sulassa sovussa. Poikien tekevän jatkuvaa yhteistyötä.

Välillä yritän muistuttaa poikia, että sanovat sitten vaan kun eivät enää jaksa tai halua auttaa – mutta aika harvoin he edes haluavat tehdä mitään ihan omia juttujaan silloin, kun on mahdollisuus leikkiä yhdessä pikkusiskon kanssa. Eivät he tee sitä velvollisuuden tunnosta, vaan aidosta halusta.

Nyt kun koululaisten joululoma alkaa lähetyä loppuaan, huomaan että se tuli todella tarpeeseen meille kaikille. Arkena koulu vie ison osan päivästä ja viikot vain tuntuvat soljuvan ohi. Lomalla ollaan saatu ottaa kaikki rennosti, ilman aikatauluja, ilman kiirettä – olla vaan. Kotona on ajoittain vallinnut ihmeellisen rauhallinen ja seesteinen tunnelma. Ajoittain toki myös ihan kaaos ja hermojen kiristely, mutta kuitenkin!

Huomaan, että itselläni kestää hetken aikaa päästä kiirettömään tunnelmaan, siihen että voi makoilla sohvalla lapset kainalossa, ilman että tuntuu kokoajan että nyt pitäisi olla tekemässä sitä ja tätä. Lomalla sitä pääsee hioutumaan taas paremmin yhteen perheen kanssa. Tähän väliin oli hyvä päätös viettää lomaa ihan vain kotosalla, ilman suunnitelmia. Ihana loma!

Ps! Instagramissani on käynnissä vielä tänään R-Collectionin lasten collegen arvonta! Pääset arvontakuvaan tästä.
Arvonta on toteuettu yhteistyössä R-Collectionin kanssa ja kuvien vaatteet saatu.

Sydämeni sulaa joka kerta, kun katson näitä kolmea touhuamassa keskenään. Isoveljet aivan halitoituneina, valmiina tekemään mitä vain pikkusisko haluaa ja pikkusisko pyörittämässä heitä kokoajan vain tiukempaa pikkusormensa ympärille. Hahaha <3

Miten pojat ovat ottaneet uuden pikkusiskon vastaan? On kysymys, jota minulta kysytään edelleen usein. Ihan mielettömän hyvin, vastaan. Joskus meinaan vastata, että paremmin kun olisin voinut ikinä kuvitellakaan, mutta sitten muistan, ettei minulla itse asiassa ollut mitään epäilyksiä asian suhteen edes etukäteen.

Luottamus mustasukattomuutta kohtaan juontaa varmaankin juurensa siitä, kun aikoinaan Kaapon ja Elviksen kanssa kaikki meni niin älyttömän hyvin. Kaapo oli kaksivuotias tullessaan isoveljeksi, ja olin kuulut äitikavereilta jos jonkinmoisia kauhutarinoita isosisarusten mustasukkaisuuksista. Tuolloin minua varoiteltiin, etten esimerkiksi voisi seuraavaan pariin vuoteen jättää lapsia hetkeksikään kahdestaan, että vanhempi löisi, purisi, tukistaisi, heittelisi leluilla, herättäisi kiusallaan – ja mitä vielä, nuorempaa. Kun ikäero vähän tasoittuisi, alkaisi pienempi antamaan samalla mitalla takaisin ja tätä taistelua sitten jatkuisi vuosikaudet.

Mitään sellaista ei meillä kuitenkaan tapahtunut. Vaikka Kaapo oli touhukas tapaus, on hän ollut pienestä saakka myös omalla tavallaan hyvin rauhallinen sekä äärimmäisen empaattinen. Hän otti heti hoivaavan ja huolehtivan isoveljen roolin. Ja samanlainen luonne hänellä on edelleen, hän on rauhallinen mietiskelijä, jopa murehtija, joka ajattelee aina toisia.

Pojille syntyi nopeasti syvä, lämmin ja läheinen suhde. He saavat tukea, kannustusta ja turvaa toisistaan. On hellyttävää, miten he kutsuvat toisiaan iso- ja pikkuveljeksi.

Elvis taas on luonteeltaan enemmän sellainen hälläväliä-tyyppi. Toki empaattisuutta häneltäkin löytyy, mutta hän usein selättää asiat olankohautuksella. Tämä luonteenero tuli selvästi esille esimerkiksi silloin, kun jouduimme luopumaan koirastamme. Kaapo suri silloin paljon, suree edelleen, Elvis taas ymmärsi paremmin asian järkevän puolen ja hyväksyi sen. Tai kun pojat leikkivät pienten serkkujensa kanssa, Kaapo jaksaa leikittää ja hoivata heitä tuntikausia. Elvistä jaksaa kiinnostaa hetki tai kunnes joku vahingossa nipistää ja siirtyy sitten puuhaamaan omiaan.
Ja vaikka Elvis oli meidän vauva pitkään, oli hän sentään päässyt siitä roolista jo aikaa ennen kun sitten pikkusisaresta tuli tieto. Toki ajankäyttö, kolmen lapsen huomioiminen ja koko perheessä tapahtuva suuri muutos olivat etukäteen jännittäviä asioita. Mutten missään vaiheessa edes osannut pelätä mitään mustasukkaisuuskohtauksia.

Myyllä on siis ikäeroa Kaapoon yhdeksän vuotta ja Elvikseen melkein seitsemän. Olen ollut aiemminkin sitä mieltä, että kaikki ikäerot ovat hyviä, ja olen sitä edelleenkin. Mikään ei ole toistaan parempi. Tottakai sisaruusdynamiikka ja suhteet voivat kehittyä erilaisiksi, riippuen kuinka paljon ikää sisaruksilla välissään on, mutta näihin asioihin vaikuttaa myös moni muu seikka.

Kun Myy syntyi, pystyi pojista huokuvan pyyteettömän rakkauden ja huolehtimisen tuntea ja nähdä heti. He ottivat pikkusiskon avosylin vastaan ja perheeseemme. Pojat ymmärsivät, että pienen vauvan tarpeisiin pitää vastata heti ja että nyt aluksi on aika, kun heidän täytyy osata odottaa. Tämän lisäksi heistä on ollut ihan mielettömän suuri apu. Myös poikien bonusveli, jolla ikäeroa Myyhyn on tasan neljätoista vuotta, on näyttänyt iloitsevan pikkusiskostaan yhtä lailla ja ollut isona apuna, muun muassa hakemalla melkein keskellä yötä kaupasta lisää korviketta vauvalle.

Seitsemään kuukauteen on mahtunut yhdet harmistuneet itkut siitä, kun välillä aikani ja huomioni ei ole riittänyt pojille samalla tavalla kun ennen. Sekin harmitus on osattu kohdistaa oikein minuun, eikä vauvaan. Mitään mustasukkaisuutta ei siis ole ollut, vain lisää pelkkää onnea ja rakkautta. Voi meitä onnekkaita!

Kun vauva tulee taloon se on suuri muutos ihan kaikille perheenjäsenille. Aikoinaan, kun Elvis syntyi, Kaapo oli juuri täyttänyt kaksi vuotta ja silloin se ikäero oli tosi hyvä. Toki kahden pienen kanssa on rankkaa, mutta silloin säästyimme täysin kaikenlaisilta mustasukkaisuuksilta. Toki myös vanhemman lapsen rauhallinen ja empaattinen luonne saattoi auttaa asiaan, mutta mietin usein että tilanne olisi saattanut olla ihan erilainen vaikkapa kolmen vuoden ikäerolla.

Nyt kun pojat ovat vauvaa lähes 9 -ja 7 vuotta vanhempia, en myöskään odottanut näin isoilla ikäeroilla tulevan mitään vaikeaa mustasukkaisuutta. Eikä sellaista tosiaan ole ollutkaan.

Välillä kuitenkin huomaan ettei aikani riitä kaikille, mutta se oli etukäteen tiedossa – myös vanhemmille lapsille. He sekä ymmärtävät että hyäksyvät sen, että vauva tarvitsee paljon huomiota ja että hän ei voi myöskään odottaa vuoroaan samalla tavalla. Silti välillä, muutaman kerran, on tuntunut kurjalta etten pysty antamaan ja olemaan ihan samalla tavalla kun ennen. Etenkin kun vauvan syntymä sattui muutenkin uuteen elämänvaiheeseen, koulujen alkamisen kanssa samaan aikaan.

No miten pojat ovat sitten muuten suhtautuneet uuteen pikkusiskoon? He ovat aivan haltioissaan. On niin ihana seurata vierestä miten he katsovat vauvaa, menevät aina kotiin tullessaan suoraan hänen luokseen ja kuinka he mielellään auttavat kaikessa vauvaan liittyvässä. Kuten etukäteen uumoilinkin, heistä on jo nyt ollut myös suuri apu vauvan viihdyttämisessä ja pienten askareiden hoitamisessa.

Suojeluvaistokin on heti ollut ihan huipussaan. Heti jos vauva parahataa, molemmat säntäävät hänen luokseen. Vauvan nimeä ja siitä mahdollisesti koulussa väännettäviä nimimuunnoksia mietittäessä he molemmat myös tulivat yhteistuumin siihen tuolokseen, että kenellekkään edes pikkusiskon kiusaamista ajattelevalle ei jää epäselväksi ketä häntä suojelee. Säälin myös jo etukäteen kaikkia poikaystäväehdokkaita.

Kaikki on siis mennyt lasten osalta ihanasti. Heillä on ollut alusta saakka yhdessä hyvä meno ja oli ihana huomata miten yhtälailla he kiintyivät ja ihastuivat vauvaan. Hän oli heille heti hyvin tärkeä ja rakas. On mielenkiintoista nähdä minkälainen suhde sisaruksille vuosien saatossa muodostuu. Ihanat sisko ja veljet!