LOMALLA

3/01/2020

Koululaisten joululomalla koko muukin perhe on päässyt lomamoodiin. Etenkin Myy on ollut silminnähden onnessaan, kun isoveljistä on riittänyt leikkiseuraa koko päiväksi. Itse en taas pysty lakata ihmettelemästä, miten kärsivällisesti ja aivan täysin omasta halustaan nuo isommat ottavat pikkusiskon mukaan leikkeihin. Myy osaa avata jo kaikki kotimme ovet, joten omiin juttuihin pikkulegojen tai piirustelun pariin on tällä hetkellä aika mahdotonta päästä.

Muutenkin pojista on kokoajan ihan hirvittävän paljon apua vahtimisessa. Välillä tunnen ihan omantunnonpistoksia asiasta. Toisaalta, kun näkee että pojat ihan oikeasti haluavat auttaa, kuten keksimällä uusia leikkejä jotta taapero pysyisi pois jaloistani ruokaa tehdessäni, on avusta myös aika vaikea kieltäytyä. Vielä kun veljesten kesken on viime aikoina ollut kokoajan enemmän ristiriitoja heidän kasvaessaan, tuntuu hyvältä nähdä kaikki kolme leikkimässä sulassa sovussa. Poikien tekevän jatkuvaa yhteistyötä.

Välillä yritän muistuttaa poikia, että sanovat sitten vaan kun eivät enää jaksa tai halua auttaa – mutta aika harvoin he edes haluavat tehdä mitään ihan omia juttujaan silloin, kun on mahdollisuus leikkiä yhdessä pikkusiskon kanssa. Eivät he tee sitä velvollisuuden tunnosta, vaan aidosta halusta.

Nyt kun koululaisten joululoma alkaa lähetyä loppuaan, huomaan että se tuli todella tarpeeseen meille kaikille. Arkena koulu vie ison osan päivästä ja viikot vain tuntuvat soljuvan ohi. Lomalla ollaan saatu ottaa kaikki rennosti, ilman aikatauluja, ilman kiirettä – olla vaan. Kotona on ajoittain vallinnut ihmeellisen rauhallinen ja seesteinen tunnelma. Ajoittain toki myös ihan kaaos ja hermojen kiristely, mutta kuitenkin!

Huomaan, että itselläni kestää hetken aikaa päästä kiirettömään tunnelmaan, siihen että voi makoilla sohvalla lapset kainalossa, ilman että tuntuu kokoajan että nyt pitäisi olla tekemässä sitä ja tätä. Lomalla sitä pääsee hioutumaan taas paremmin yhteen perheen kanssa. Tähän väliin oli hyvä päätös viettää lomaa ihan vain kotosalla, ilman suunnitelmia. Ihana loma!

Ps! Instagramissani on käynnissä vielä tänään R-Collectionin lasten collegen arvonta! Pääset arvontakuvaan tästä.
Arvonta on toteuettu yhteistyössä R-Collectionin kanssa ja kuvien vaatteet saatu.


AMOS REX – TEAMLAB

4/01/2019

Olemme koko syksyn ja talven olleet aikeissa mennä vasta-avattuun Amos Rexiin katsomaan Japanilaisen teamLabin paljon kehuttua, digatiaalista ja kollektiivista näyttelyä. Itseasiassa mentiin sinne jopa kahteen otteeseen, vain huomataksemme, että olimme katsoneet aukioloajat väärin.

Ajattelin aina, että mennään sitten sellaiseen aikaan kun siellä ei ole jonoa. Ja siellä me sitten tänään oltiin, kaksi päivää ennen näyttelyn sulkeutumista, jonottelemassa noin tsiljoonan muun kanssa. Tänään jonotusaika taisi olla kaikista pisin, jopa viisi tuntia.

Me olimme liikkeellä rattaiden kanssa, joten kuljimme sisäpihan sisäänkäynnin kautta. Jonotusika puolenpäivän aikaan oli sitä kautta vähän alle kaksi tuntia. Ihan siedettävä, vaikka olikin liikkeellä yksin kolmen lapsen kanssa. Onneksi isommat saivat kuluttaa aikaa leikkimällä lumessa ja viereisessä kahvilassa kuumalla kaakaolla. Kun lähdimme kotiin neljän aikaan, ei jonoa vaunu-sisäänkäynnillä ollut yhtään!

Joten jos siellä on vielä muita mattimyöhäisiä niin äkkiä rattaat alle ja lapset mukaan, näyttelyn lipunmyynti on avoinna tänään vielä kymmeneen saakka, samoin huomenna. Ja jos merkit pitävät paikkanasa, tämän päivän viiden tunnin normijonossa jonotus on huomenna jo ainakin kuusi.

Upea näyttely, etenkin lasten kanssa. Me tehtiin omia eläimiä joita sitten bongailtiin ja pyydystettiin, kasvateltiin kasveja, rentouduttiin aalloissa, seikkailtiin varisten kanssa revontulten keskellä ja vaikututtiin maagisesta mustasta aukosta. Menkää!


KARATEKID

16/12/2018

Älkää sanoko, että olen ainut vanhempi, joka joululomalta odottaa eritysiesti taukoa lasten harrastuksista. Vaikka syyskauden itselläni on ollut viikossa enää vain yhden lapsen harrastukseen vienti ja haku, tuntuu että sekin on ollut liikaa. Mutta vaikka Kaapo liikkuu itsenäisesti omiin harrastuksiinsa, on pelkästään sen, että ruoka on syötynä, kamat valmiina ja oikeaan aikaan ovesta ulos lähtemisen huolehtiminen ottanut välillä koville. En edes pysty ajatella sitä aikaa, kun minun piti vielä kaiken lisäksi viedä häntä harkkoihin.

Olen ollut aina sitä mieltä, ettei lapsi ei tarvitse hirveitä määriä säännöllisiä harrastuksia. Kerta viikkoon on hyvä määrä etenkin alle koululaiselle, mutta miksei vanhemmallekin lapselle. Päiväkoti ja koulu ovat itsessään jo rankkoja, niiden päälle ilta toisensa jälkeen harrastukseen kiirehtiminen voi olla helposti liian uuvuttavaa. Myös lapsen vanhemmille.

Itse tykkään sellaisesta kiireettömästä tunnelmasta, joka nykyään valitettavan harvoin kotonamme vallitsee. Niin että jokainen puuhailee joko keskenään tai itsekseen omiaan, ja jos joku sattuu vaikka ehdottaa lautapelin pelaamista, niin siihen on sillä hetkellä mahdollisuus.

Harmaita hiuksia taas aiheuttaa kiire ja tiukat aikataulut. Se että autottomana viikko-viikko vanhempana täytyy lähteä pimeään räntäsateiseen iltaan saattamaan lasta sirkuskouluun ja käyttää sen kestävän tunti tappamiseen koulun aulan kulahtaneella sohvalla itkuisen vauvan kanssa, ei taas kuulu lempipuuhiini.

Siksi olenkin ollut ehkä jopa vähän tiukka sen suhteen, että harrastuksia ei saa olla niin paljoa, että ne kuormittavat liikaa. Liikaa lasta ja minua.

Se mikä tällä hetkellä taas aiheuttaa hyvin suurta onnellisuutta, on se, kun lapset ovat löytäneet mieluisat harrastukset. Niin monet kerrat ollaan menty koko porukka suupielet alaspäin kääntyneitä sateiselle ja kylmälle futiskentälle. Jossa oikeastaan kukaan meistä ei haluaisi olla, mutta koska kaikki muutkin kaverit harrastavat jalkapalloa, pitää meidänkin.

Oikeastaan juurikin tuon futiksen lopettaminen oli tosi vaikea päätös, vaikka se ei kauhean mieluisa harrastus ollutkaan. Tokaluokkalaisen oli varmasti vaikea myöntää, että tämä ei ole minun juttuni, en saa tästä mielihyvää, enkä kehity tässä, kun kaikki parhaat kaverit tunsivat aivan päinvastoin ja ravasivat kolme kertaa viikossa treeneissä ja peleissä.

Onneksi pikkuhiljaa ne omat kiinnostuksen kohteet sekä lajit, joista niitä onnistumisia saa, alkavat löytymään. Viime vuoden laskettelureissu antoi molemmille pojille paljon itseluottamusta siihen, että kannattaa vain rohkeasti kokeilla omia rajojaan ja uusia juttuja, eikä mennä vain muiden mukana.

Viime syksynä Kaapo löysi kartaten ja jo nyt tuntuu, kun hän olisi harrastanut sitä aina. Yksilösuorittaminen sopii selvästi hänelle. Luonteeltaan hän on sellainen, joka tarvitsee palautetta ja sitäkin enemmän onnistumisia. Ja tässä lajissa sitä hän tosiaan niitä saa. Kehitys on ollut huimaa ja viime vyökokeesta hän sai koko ryhmän parhaat, täydet pisteet.

Eikä ihme tuolla treenimäärällä, Kaapo käy nimittäin harkoissa parhaimmillaan kolme kertaa viikossa. Kun sen lisäksi hänellä on vielä bändikoulu sekä koulun jälkeiset teatteri – ja improkerhot, koodikoulu sekä satunnainen palloilukerho, alkaa minua jo hengästyttää.

Jos joku toinen yhdeksänvuotiaan vanhempi kertoisi minulle lapsensa harrastavan näin paljon, voisin vähän ihmetellä. Tiedän kuitenkin, että suurin osa näistä on enemmän hauskanpitoa ja kavereiden kanssa koulun jälkeistä hengailua, kun vaativaa harrastamista. Ja koska hän kulkee näihin kaikkiin yhdessä kavereiden kanssa, ilman että minun täytyy itse fyysisesti liikkua minnekään, voin hyväksyä tämän määrän.

Sitten toisaalta ajattelen, että jos karate-harrastus tekee hänet noin onnelliseksi ja ylpeäksi itsestään, kehityksestään ja taidoistaan, niin tottahan toki minä kuskaisin häntä vaikka maailman ääriin (tai ainakin toiselle puolen kaupunkia) missä säässä tahansa vaikka kuinka monta kertaa viikossa. Onneksi minun ei kuitenkaan tarvitse, vaan voin kurkkia harkkoja parvekkeeltamme. Silti ihanaa kun tulevaan muutamaan viikkoon ei tarvitse miettiä mitään aikatauluja ja pikku karateka voi treenata vaikka olkkarissa pyykinkuivaustelinettä väistellen.

Miten paljon teillä harratetaan ja kuinka vakavissaan?