HETKEN OLI TALVI

19/03/2020
Kommentit pois päältä artikkelissa HETKEN OLI TALVI

Nämä kuvat ovat keväiseltä mökkiviikonlopultamme, mutta yhtenä aamuna meillä olikin siellä talvi. Siinä on puolensa, kun taapero herättää heti kuuden jälkeen, silloin ehtii nimittäin elää hetken muuten skippaantunutta vuodenaikaa. Mökkiä ympäriöville pelloille oli yön aikana syntynyt kaunis kuura ja koska aurinko nousi hiljalleen pienen pilviverhon takaa, ehdimme mekin aamukävelyllämme vielä sitä ihastelemaan. Sitten pilvet kaikkosivat, aurinko tuli esiin ja hetken päästä olimmekin taas keskellä vihreää kevättä.


ENSIMMÄISEN YÖKYLÄILYN ABC

10/01/2020
Kommentit pois päältä artikkelissa ENSIMMÄISEN YÖKYLÄILYN ABC

Vauvan ensimmäinen yön yli hoito on jännittävä paikka ja netin keskustelupalstat ovatkin tulvillaan aiheeseen liittyviä kokemuksia ja mielipiteitä. Kaikki lapset, vanhemmat ja perheet ovat erilaisia ja siinä missä jonkun muutaman kuukauden ikäinen vauva voi jo mennä ensimmäistä kertaa yöhoitoon, toisen lapsi ei ole siihen valmis vielä vuodenkaan ikäisenä.

Yleisesti suositellaan, että lapsi olisi kerralla poissa vanhempien luontaan yhden vuorokauden ikävuottaan vastaavaan määrän, eli 1 vuotiaana yhden yön, 2 vuotiaana kaksi ja niin edelleen. En itse tuijottaisi kuitenkaan liikaa lukuja, vaan vanhempana luotan ennemmän siihen omaan tuntemukseen lastani (ja hoitajaa) kohtaan. Vanhemmille on tärkeää saada välillä omaa aikaa, yhteistä aikaa ja kunnon yöunia. Kannattaa aina miettiä asiaa myös siltä kantilta, että yleisesti hyvinvoiva vanhempi on tärkeämpi kun täydellisesti suunniteltu ja toteutettu yökyläily.

Kokosin pienen listan asioista, joilla auttaa vauvan / taaperon ensimmäisiä yökyläilyjä, mutta toki nämä vinkit toimivat myös vähän vanhempien lastenkin kanssa. Nämä vinkit liittyvät myös enemmän tilanteeseen, jossa hoitaja ei tule omaan kotiin hoitamaan, vaan lapsi menee muualle yöksi, mutta toki vinkkejä voi siinäkin tapauksessa hyödyntää.

Hoitaja ja hoitopaikka tutuksi – Jos mahdollista, käy lapsen kanssa tutustumassa usempaan kertaan ennakkoon hoitopaikkaan ja hoitajaan, aloittakaa heti vauvan ollessa pieni. Jääkää myös yhdessä hoitopaikkaan yöksi, niin hoitajakin tutustuu paremmin vauvaan ja hänen yöaikaiseen hoitonsa. Ideaalitilanteessa hoitaja on sellainen henkilö, jonka kanssa nähdään ja ollaan tekemissä muutenkin paljon, ehkä hän on jopa hoitanut lasta aiemminkin vaikka muutaman tunnin päiväsaikaan.

Tutut tavarat – Sama yökyläpaikka mahdollistaa sen kerta kerralla tutummaksi tulemisen. Mitä isommaksi lapsi tulee, sitä tärkeämmäksi muodostuvat tutut ja turvaa tuovat lelut, jotka hän tietää hoitopaikasta löytyvän. Myös se, että lapsi nukkuu kylässä aina tutussa matkasängyssä samoine lakanoineen voi helpottaa ikävää ja auttaa uuteen tilanteeseen sopeutumisessa. Mukaan yökylään kannattaa ottaa myös aina jotain omaa, kuten rakas pehmolelu tai äidiltä tuoksuva t-paita.

Rutiinit – Lapsille rutiinit ovat tärkeitä, vaikka vanhemmasta ne saattavatkin välillä tuntua turhilta tai tylsiltä. Tuttujen rutiineiden noudattaminen hoitopaikassa on avaintekijä onnistuneeseen yökyläilyyn. Pienten kanssa päivä rytmittyy aika usein ruokailuiden, päiväuninen ja ulkoilun ympärille. Nukahtamista helpottaa, jos kyläpaikassa voi toteuttaa myös samat iltarutiinit mitä kotona, kuten kylvyssä käynnin.

Ohjeet hoitajalle – Yökylä on jännittävä paikka myös hoitajalle ja jännitystä lieventää, kun kaikki käytännön asiat ovat selkeitä. Etukäteen kannattaakin tehdä aikataulu, josta selviää suunnilleen mihin aikaan lapsi nukkuu, syö yms. Myös ruoat, maitomäärät ja kaikki muu oleellinen on hyvä olla ylhäällä, jotta kyläily sujuisi mahdollisimman mutkattomasti. Jos hoitaja ei vielä tiedä, muista kertoa ainakin mistä vauva tykkää ja ei tykkää, miten hänen yleensä saa rauhoittumaan, mistä tunnistaa nälän / väsymyksen / vaipanvaihdon tarpeen. Käytännön asiat kuten kauan maitoa kannattaa lämmittää ja miten rattaiden jarru toimii on toki hyvä käydä myös läpi.

Muuta huomioon otettavaa:

Kerro mitä tapahtuu – Puhuminen jo ihan  pienelle vauvalle vahvistaa vuorovaikutusta ja tuottaa hänelle turvaa. Vaikka pieni ei vielä ymmärrä sanomaasi, voit kertoa mitä tapahtuu, kuka häntä hoitaa ja milloin taas näette. Hyvästele lapsi hänen hereillä ollessaan, äläkä yritä harhauttaa lähtemällä hänen huomaamattaan pois.

Kimpsut ja kampsut – Vaikka meillä mummolat (ja vaarila!) ovat nykyisin ihan lähellä, siirtymiä helpottaa se, ettei tavaraa tarvitse pakata ihan hieveästi mukaan. Sieltä löytyvät matkasängyt, syöttötuolit, lelut sekä usein vaipat ja ruoat. Tutteja pakataan mukaan aina maksimimäärä, jotta muutamankaan katoaminen ei aiheuta katastrofia. Myös vaihtovaatteita kannaattaa pakata mukaan muutamat ylimääräiset.

Ei kipeänä (jos mahdollista) – Tämä on varmasti aika itsestäänselvyys, mutta mainitaan nyt kuitenkin. Tietysti ennakkoon suunniteltua iltaa on kurja joutua muuttamaan jos lapsi sairastuu, mutta kipeänä lapsi usein kaipaa extraläheisyyttä ja vanhempiaan. Ei ole myöskään reilua tartuttaa hoitajaa ja muutenkin kipeän lapsen hoitaminen voi olla turhan rankka kokemus.

Reagointi jälkikäteen – Vaikka kyläily olisi mennyt todella hyvin, voi lapsi reagoida myöhemmin kotona uuteen tapahtumaan ja erossaoloon. Se voi ilmetä suuttumuksena vanhempia kohtaan tai läheisyyden tankkaamisena. Tämä on täysin normaalia reagointia lähes kaikille ja kaiken ikäisille lapsille, eikä kerro vaikkapa lapsen valmiudesta hoitoon jäämiseen vaan itseasiassa enemmänkin sitä, että erossaolo on ollut hänelle turvallinen kokemus. Ikävän ja ahdistuksen merkkejä voivat taas olla välinpitämättömyys vanhempia kohtaan.

*

Elämässä voi tulla eteen äkillisiä tilanteita, eikä aina yökyläilyjä pysty ennakoimaan tai suunnittelemaan etukäteen. Silloin pitää vain luottaa siihen, että kaikki menee varmasti ihan hyvin. Kaikilla ei myöskään ole samanlaisia verkostoja, jolloin hoitajakaan ei välttämättä voi olla entuudestaan tuttu tai hoitopaikkaan ei ole mahdollista etukäteen tutustua. Jos arjessa muuten kaikki on hyvin ja ollaan läsnä, ei muutamalla yökyläilyllä saa vielä mitään pysyvää vahinkoa aikaan. Useinmiten me vanhemmat olemme niitä jotka eniten jännitämme, syyllistymme ja ikävöimme.

Tuleeko teille muita hyviä vinkkejä pienten yökyläilyyn? Kiinnostaisiko kuulla, miten meillä ollaan kaikkien lasten kanssa ensimmäisten vuosien yökylät toteutettu ja kuinka pitkään ollaan oltu minkäkin ikävuoden aikana kerralla erossa? Entä kiinnostaako isompien, jo koululaisten kaveriyökyläilyt?


YHDEKSÄN VUOTTA SITTEN PERUSTIN BLOGIN

6/01/2020
Kommentit pois päältä artikkelissa YHDEKSÄN VUOTTA SITTEN PERUSTIN BLOGIN

 

Tasan yhdeksän vuotta sitten sää taisi olla aika samanlainen kuin tänään. Muutamaa päivää aiemmin olin huomannut miettineeni, että pitäisikö perustaa blogi. En tiennyt blogeista oikeastaan yhtään mitään, joskus googlaamalla olin johonkin ruotsalaiseen muotiblogiin päätynyt, mutta muuten blogimaailma oli minulle vielä tuntematon.

Facebookissa olin kuitenkin tuohon aikaan aika aktiivinen. Olin siellä ryhmässä jossa oli muita syyskuussa 2009 syntyneiden lapsien äitejä ja lähes päivittäin tuli sinne jotain kirjoiteltua. Välillä tuntui, että asiaa äitiydestä ja ihan vaan siitä omasta kuplasta ja eämästä oli enemmän kun mitä omaan facebookstatukseen mahtui – ja siitä se ajatus sitten varmaankin lähti.

6.1.2011 Kaapo oli päiväunilla ja minä istuin olohuoneessamme olleen työpöydän ääreen ja tein tunnuksen bloggeriin. Blogin nimi piti päättää heti, sillä se tuli myös blogin osoitteeksi. Sitä en ollutkaan vielä yhtään miettinyt, mutta eteenpäin ei päässyt ennen nimeä, joten se piti päättää nopeasti. Tiesin, että blogissa kertoisin ainakin itsestäni ja perhe-elämästämme. Mietin, että millaista se oli nyt. Olin pian puolitoistavuotiaan pojan äiti, asuimme kaupungissa lähellä keskustaa, tapasimme paljon kavereita, teimme joka päivä jotain oli se sitten sitä, että kävimme leikkipuistossa, kahvilassa tai vauvakinossa. Elämä oli tavallista, mutta juuri meidän näköistä, unohtamatta sitä, että olin yksilö, en pelkkä äiti. Mietin, että juuri niistä meidän elämää ilostuttavista asioista ja tekemisistä halusin kertoa. MAMI GO GO (mamma menossa) – se oli varmaan ensimmäinen nimi joka tuli mieleen, joten sillä mentiin.

Kotimaisia blogeja oli jo tuohon aikaan, mutta iso osa niistä käsitteli muotia. Vanhemuudesta kertovia blogejakin toki jo oli, mutta ei vielä kovinkaan montaa. Niiden suosio kuitenkin kasvoi sitäkin suuremmaksi juuri samoihin aikoihin. Olen joskus aiemminkin kutsunut sitä aikaa äitiysblogi-buumiksi ja se oli varmaankin yksi syy, miksi blogistani tuli nopeasti suosittu. Toiseksi syyksi haluan ajatella sen, että oma blogini erottautui tuolloin joukosta. Oli oikeastaan tosi helppoa alkaa tekemään omanlaistaan juttua, kun ei ollut mitään vertailupintaa muihin blogeihin. En tiennyt yhtään mitä olin tekemässä, tein vaan.

Tässä vuosien aikana olen moneen otteeseen kiitellyt (ja toki joskus kironnutkin) tuota yhdeksän vuoden takaista päähänpistoani. Ajattelen, että blogin perustaminen ja sen pikkuhiljainen muuttuminen ammatikseni antoi minulle mahdollisuuden vielä miettiä, että mitä haluan oikeasti isona tehdä. Olen aina tykännyt kirjoittamisesta ja itseni ilmaisemista sillä tavalla, mutta sitä on myös varjostanut dysgrafia eli tietyntyyppinen kirjoitushäiriö, jonka vuoksi vaikkapa kouluaikaan esseitäni kehuttiin kovasti, mutta numerot laskivat kirjoitusvirheiden vuoksi. Olisin peruskoulun jälkeen mielelläni jatkanut vielä enemmän opiskelua kirjoittamisen ja muiden taiteiden parissa, mutta opomme sanoi alentuvasti minulle ysiluokalla, etten tule pärjäämään lukiossa ja minun olisi parasta suunnata opiskelemaan suoraan jotain käytännöllistä ammattia. Niin tein ja vapaa kirjoittaminen jäi melkein kokonaan. 

Blogin lähes päivittäinen kirjoittaminen on ollut todella hyvää treeniä dysgrafiaan, vaikka virheistä tuskin pääsee ikinä kokonaan eroon. Parasta on kuitenkin ollut ymmärtää, että minä olen juuri hyvä – myös virheineeni. Olen hyvä siinä mitä teen, omalla tavallani. En ehkä ole paras kirjoittaja, mutta olen paras omassa elämässäni. Bloggaamisen myötä olen todella löytänyt kirjoittamisen ilon, mutta myös paljon muuta. Lisäksi olen aina tykännyt valokuvaamisesta ja on ollut ihana huomata, miten siinäkin voi itse treenamalla kehittyä. Olen itse oppinut ja ylpeä siitä. Tein itse itselleni ammatin, jolla elättää perheeni.

Välillä hyvinkin päiväkirjamaiseen tyyliin kirjoittaminen ja asioiden ynnääminen raskalaisin viivoihin on auttanut myös jäsentämään omaa elämää, omia ajatuksia. Jotenkin minusta tuntuu myös hyvältä, että iso osa elämääni näiltä vuosilta on tallennettu myös muualle kun vain omaan päähäni. Mikä hienointa, nämä välillä ihan tavallisita tuntuvat kirjoitukseni ovat antaneet monille lukijoille myös paljon vertaistukea, voimaa, rohkeutta, uusia näkökulmia – ja joskus ihan vain viihdettä.

Kotona työskentely on mahdollistanut sen, ettei lasteni ole tarvinnut olla niin paljon hoidossa, mitä he muuten varmasti olisivat joutuneet olemaan. Olemme voineet reissata vapaasti, sillä blogia voi päivittää mistä vaan, mihin aikaan tahansa. Toki se on ollut ajoittain myös raskasta, kun työlle ei ole selkeitä raameja. Olen vasta viime vuosina alkanut kutsumaan bloggaamista työksi ja edelleen se särähtää korvaani. Ei siksi, etteikö se kunnon työtä olisi, mutta kun se on niin paljon enemmän. Se on elämäntapa, josta monen mutkan kautta aloin saamaan palkkaa. En tee tätä rahan vuoksi, vaan siksi etten pysty olla tekemättä tätä.

Yhdeksän vuoden aikana on tapahtunut paljon, kuten edellisestä vuosikymmenkatsauksestakin voi todeta. On siis vaikea erotella mikä on ollut blogin ansiota ja mikä muuten vain normaalia ihmisenä ja yksilönä kasvamista. Jokatapauksessa viimeiset yhdeksän vuotta ovat antaneet paljon ja iso osa on ollut blogin ansiota. Olen voinut olla rohkeasti minä, olen saanut paljon itseluottamusta, onnistumisia ja epäonnistumisia. Kokemuksia, paikkoja ja ihmisiä. Olen saanut paljon ja olen antanut paljon. Ehkä juuri siksi.

Olen uskaltanut, ollut auki ja haavoittuvainen ja siksi matka onkin ollut niin hieno ja antoisa. Nyt 33 vuotiaana tulevaisuuden suunnitelmat ovat edelleen auki. Mutta tiedän nyt paremmin mitä haluan. Minulla on haaveita ja unelmia, jotka uskon mahdolliseksi. Joita kohti kuljen, tiedostaen, että kaikki voi muuttua – ja muuttukin, tulee paljon sellaista mitä ei voi aavistaa. On ollut hienoa saada jakaa osa tästä taipaleestani teidän kanssanne jo yhdeksän vuoden ajan (miten hullua!). Kiitos teille kaikille vuosien mittaan juttujani lukeneet, tykänneet ja kommentoineet. Olette tämän blogin henki. Jännittävää nähdä mitä vuosi kohti kymmenvuotiasta blogia tuo tullessaan!