MEILLE SYNTYI TERVE DOWN-POIKA

30/12/2019

Joulukuussa julkaisen blogissa lukijoiden vieraskynäpostauksia, eli teidän tarinoitanne.
Teksti Krista Pekkala / @kristapekkala @kristapekkalaphotography Kuva Helia Visuals

Odotan kolmatta lastamme ja osaan jo lukea ultraäänilaitteen näyttöä. Kätilö mittaa niskaturvotusta toistuvasti. Vauva on hankalassa asennossa, hän sanoo ystävällisesti. En huolestu, nousen hetkeksi pystyyn ja yritän yskiä josko saisimme vauvan kääntymään otollisempaan asentoon. Keskiarvoksi saadaan 2.6mm, alle 3mm luokitellaan normaaliksi. Yllätyn kun kätilö tietää jo tässä vaiheessa kertoa, että todennäköisesti tulemme saamaan kutsun sikiöseulontatutkimukseen. Hän huomauttaa, että nämähän ovat vain numeroita eikä ole syytä huolestua, vauvalla on kaikki todennäköisesti hyvin. 

Seuraavana päivänä puhelin soi ja tiedän jo mitä asiaa soittajalla on. 1:123. Se on yhdistelmäseulan meille antama riskiluku downin oireyhtymälle. On siis alle prosentin mahdollisuus, että vauvallamme on downin oireyhtymä. En ymmärrä, aiemmissa raskauksissa tämä luku on ollut kolme- ja nelinumeroinen. Olen 27-vuotias, enhän minä vielä niin vanha vielä ole, että riski yhtäkkiä moninkertaistuisi muutamassa vuodessa. Jotain on pielessä. Aiemmissa raskauksissa niskaturvotus on ollut alle 1mm, en voi usko, että se nyt olisi kaksinkertainen ilman aitoa syytä. Ennen nukkumaanmenoa makaamme mieheni kanssa hiljaa sängyssä, kysyn ”mitä sitten jos vauvalla onkin downin oireyhtymä, mitä me sitten teemme?”. Mieheni on hiljaa ja vastaa ettei hän halua vielä puhua sellaisesta, kaikki on hyvin, hän vakuuttaa tuttuun tapaansa. Syvällä sisimmässäni tiedän, että jotain on pielessä.

Valitsemme NIPT-tutkimuksen josta ei aiheudu sikiölle vaaraa. En voisi ottaa omalletunnolleni lapsivesipunktion aiheuttamaa mahdollista keskenmenoa jos vauva onkin terve. Tulosten luvataan tulevan kahden viikon kuluessa. Päivitän Kantaa kuin hullu vaikka tiedän, että tulokset tuskin sinne ilmestyvät ennen kuin meille on soitettu ja kerrottu tulokset. Iltapäivällä näen, että uusi merkintä on ilmestynyt. Avaan merkinnän ja näen sen kertovan näytteen viittaavaan 21-trisomiaan. Lopussa lukee, että vauva on poika. Tulos on 80% varma, täyden varmuuden voimme saada vain lapsivesipunktiolla. On siis 20% mahdollisuus, että tulos on virheellinen. 

Muistan sen sysipimeänä joulukuisena päivänä. Pakokauhu valtaa mieleni ja soitan ensimmäiseksi äidilleni. Huudan ja itken kertoen tulokset. Ominaiseen tapaansa äitini rauhoittelee minua kertomalla lentokoneessa edellisenä päivänä näkemänsä pienen suloisen down-pojan. ”Näin se on tarkoitettu” hän sanoo. Ja minä muistan niin aidosti sen opiskeluaikana tapaamani vaikeasti autistisen nuoren down-henkilön jonka kädet oli peitetty nyrkkeilyhanskoilla ettei hän enempää satuttaisi itseään lyömisellään. Seuraavaksi lähetän viestin miehelleni joka on Helsingissä työmatkalla Slush-tapahtumassa. ”Soita kun työt loppuu, tärkeää.” Pian hän soittaa ja kerron tiedon hänelle puhelimessa. Hän toteaa puhelun päätteeksi, että ”tämän kanssa on nyt vain elettävä”. Emme edes keskustele toisesta vaihtoehdosta, meille on selvää, että tämä lapsi on tervetullut perheeseemme. Siitä huolimatta me pelkäämme. Suurin pelkomme on vauvan mahdollinen sydänvika, jopa 50% down-vauvoista on sydänvika. Seuraavaksi mietimme, että emme millään voi tietää minkä ”tasoinen” kehitysvamma vauvallamme on. Suurinosa down-henkilöistä on keskivaikeasti kehistysvammaisia, mutta molempi ääripäitä esiintyy myös – toteaa perinnöllisyyslääkäri joka kertoo samalla laskeneensa todennäköisyytemme olevan lähempänä 90% kuin 80%. Meille kerrotaan, että lapsivesipunktio voidaan tehdä myös myöhemmässä vaiheessa raskautta jos niin toivomme. Lähtökohtaisesti ajattelemme vauvalla olevan downin oireyhtymä emmekä tukeudu toivoon, että tulos olisikin virheellinen.

Ravaan ultratutkimuksissa sikiötutkimusyksikössä eikä vauvasta löydy mitään vikaa. Olen yllättynyt sillä olin ihan varma, että kyllä down-vauva huomattaisiin ultrassa. Jokaisella kerralla olen valmistautunut huonoihin uutisiin. Reisiluu on lyhyehkö, mutta se on meille suomalaisille persjaloille ominaista. Nenäluukin kuvantuu vähän huonosti, mutta mikään näistä ei varsinaisesti ole ”soft marker” eli downiin suoranaisesti viittaava. Käyn jopa 4d tutkimuksessa eikä lääkäri näe vauvan kasvoissa downin piirteitä. Minä näen, mutta en enää osaa itsekään sano kuvittelenko vain. Henkisesti olemme valmistautuneita siihen, että vauvalla on down. Pelkään kuitenkin, että vauva kuolee kohtuun. Vanha tutkimus kertoo kohtukuoleman riskin down-raskaudessa olevan jopa 30-40% raskausviikkojen 20 jälkeen. Minusta tuntuu oudolta, että aluksi pelkäsin kuollakseni vauvan mahdollista downia ja nyt pelkään kuollakseni, että tämä down-poikamme kuolee ennen kuin edes tapaamme hänet. 

Viimeinen ultraäänitutkimus raskausviikolla 36 paljastaa, että pelkoni ovat käymässä toteen. Istukan toiminta on hiipumassa ja vauvalle on turvallisempaa syntyä lähipäivinä. Seuraavana päivänä menemme käymään synnytysosastolla rutiini-käyrällä. 2 min käyrän alkamisesta huone täyttyy sekunnissa ihmisistä. Yksi vetää hälytysnarua, yksi riisuu vaatteitani ja laittaa kanyylia käteen, kolmas hälyttää lääkärin. Katson kauhusta mykkänä miestäni ja kyyneleet alkavat valua poskiani pitkin. Kysyn hiljaa kuoliko vauva. Kätilö kertoo, että vauvan syke tippui vaarallisen alas ja minua valmistellaan hätäsektioon. Vauva on elossa ja hänen sykkeensä palasi normaaliksi. Jään seurantaan ja lääkäri kertoo, että vauva täytyy nyt synnytellä. Varmistamme kestääkö vauva alatiesynnytyksen ja onnekseni se on edelleen mahdollinen. Raskausaikana olin mielessäni kuopannut toiveeni luonnollisesta ammesynnytyksestä, ”eihän down-vauva sellaista kestäisi”, puhumattakaan siitä että saisin hänet rinnalleni syntymän jälkeen tai vieriosastolle kanssani. Olin tehnyt surutyöni kaiken sen suhteen ”mistä jäisin paitsi” tämän erityisen vauvan odotuksessa ja sen jälkeen. 

6h sen jälkeen kun lapsiveteni menivät tutkimuspöydälle, syntyy alateitse pieni aivan tavallisen vauvan näköinen vaaleahiuksinen poika. Ei hän näytä alienilta, mutta kyllä hänellä downin oireyhtymä on. Kätilö yhtyy toteamukseeni.  Saan hänet rinnalleni paidan alle ja näen vain täydellisen poikamme. Hänet jonka puolesta olin niin kovasti pelännyt. Tuona hetkenä kaikki huolemme ja pelkomme katosivat. Tämä poika on meille tarkoitettu emmekä voi irrottaa katsettamme hänestä. Hänessä ei ole mitään vikaa. Lääkäri vie vauvan tutkittavaksi ja mieheni menee mukaan. Minä jään odottelemaan, että jalat kantaisivat. Odotan yksin synnytyssalissa 2h varmana siitä, että vauva joutuu vastasyntyneiden teholle enkä saa häntä viereeni. Yllätyn kun lääkäri kävelee huoneeseen tuon pienen käärön kanssa ja kertoo, että kaikki on hyvin. Vauva on saanut lämpöä ja happea ja hän voi hyvin lähteä kanssani vierihoito-osastolle. Katson häntä ja mietin miksi ikinä pelkäsin downin oireyhtymää, miksi ikinä pelkäsin hänen ulkonäköänsä, hänhän on kauneinta mitä olen ikinä nähnyt. Hän alkaa heti hamuta rintaa ja saan imettää ensimmäisen kerran. Tuona hetkenä ajattelen, että tämä poikahan osaa syödä, hän tulee varmasti pärjäämään elämässä.

Poika sai nimekseen Milo. Milo on nyt 8 kuukauden ikäinen iloinen, terve ja aktiivinen poika joka on hurmannut olemuksellaan jokaisen tapaamansa henkilön. Milo on muuttanut täysin meidän käsityksemme kehitysvammaisuudesta ja erilaisuudesta. Milo on opettanut meille, että elämä kehitysvammaisen lapsen kanssa on aivan yhtä täysipainoista ja tavallista kuin ”tavislapsenkin” kanssa. Odotusaikana luin, että lapsi voisi kärsiä downin oireyhtymästä. Me olemme nähneet, että tämä poika nauttii elämästään jokaisella solullaan. Hän ei kärsi ylimääräisesti kromosomistaan millään tavalla.  Itseasiassa tutkimus jossa on haastateltu down-ihmisiä kertoo, että he kokevat elövänsä onnellisempaa elämää useammin kuin me ”tavikset”. Milo on opettanut meille mitä on rakastaa ehdoitta. Mieleeni on pinttynyt Milon fysioterapeutin sanat kun hän ensimmäisen kerran vieraili meillä Milon ollessa parin viikon ikäinen. Hän sanoi, että jokainen vanhempi toivoo lapsensa elävän onnellisen elämä. Tavislasta me voimme kasvattaa ja antaa parhaat mahdolliset eväät hyvään ja onnelliseen elämään, mutta loppupeleissä emme voi tietää millaisen elämän lapsi tulee elämään. Down-lapsen elämä Suomessa on kuitenkin hyvin pitkälti turvattu aikuisenakin ja hän tulee aina elämään tukiverkoston ympäröivänä. Tämä ajatus on lohduttanut minua aina. Toivon Milolle samoja asioita kuin muillekin lapsilleni; toivon, että hän saa elää onnellisen ja huolettoman lapsuuden, että hän saa opiskella ja löytää työn josta nauttii, että hän löytää puolison itselleen ja rakentaa omaa elämäänsä. Uskon, että kaikki tämä on mahdollista myös kehitysvammaiselle henkilölle.

Kiitos Minttu kun pyysit minua vierailevaksi kirjoittajaksi! Minulle on sydänasia antaa kasvot downin oireyhtymälle ja kertoa meidän elämästä Milon kanssa. Olen päivittänyt rehellisiä ajatuksiani diagnoosista raskausaikana lähtien Instagram-tililläni. Syy miksi koen sen hirveän tärkeäksi on se, että meillä kaikilla on jonkinlainen kuva downin oireyhtymästä ja google varmasti kertoo sen vikalistan diagnoosin takaa, mutta missään ei kerrota siitä tavallisesta arjesta down-lapsen kanssa. Jos me näkisimme yhä enemmän millaista elämä on down-lapsen kanssa, ehkä yhteiskunnan asenteet muuttuisivat. Sosiaalinen media on aikakautemme voimakkain vaikutuskeino ja osaltani haluan hyödyntää tätä mahdollisuutta näyttää meidän elämää Milon ja downin oireyhtymän kanssa. Jotta joku tuleva vanhempi diagnoosin saatuaan näkisi, että edessä on maailmanlopun sijaan erityinen matka jonka vain harva meistä pääsee kokemaan. Me olemme onnekkaita kun olemme päässeet tälle matkalle Milon kanssa. 

Kiitos niin paljon Krista ihanasta kirjoituksestasi! Iloista uutta vuotta teidän koko perheelle! <3


MEISTÄKÖ LASTENSUOJELUN KRIISIPERHE?

19/12/2019

Joulukuussa julkaisen blogissa lukijoiden vieraskynäpostauksia, eli teidän tarinoitanne.
Teksti ja kuvat Annika / @annikankarkkipurkki

Olisikohan sellaiselle lyhytaikaiselle sijaisperheelle tarvetta? Sellaiselle kriisiperheelle, joka voisi ottaa kiireellisesti sijoitetun lapsen lyhyellä varoitusajalla kotiinsa asumaan? Mitähän sellaiseen sitten vaaditaan? Kelpaisiko meidän perhe? Entä meidän koti? Tarvittaisiinko siihen jotain erityisosaamista tai koulutusta?

Näitä kaikkia kysymyksiä me pohdittiin, kun ajeltiin kolmisen vuotta sitten kesälomareissulta kotiin. Ulkona paistoi aurinko ja auton ikkunoista vilisti ohi keltaisena hohtavat rypsipellot. Toinen lapsista oli nukahtanut takapenkille, toinen selaili lomamatkalta ostettua sarjakuvalehteä. Meillä oli jo kaksi omaa lasta, mutta tilaa ja syliä riittäisi varmasti myös muillekin lapsille, sellaisille, jotka tarvitsisivat tilapäisesti kotia ja turvallista aikuista.

Kun sitten päästiin kotiin ja alettiin selvitellä vastauksia kaikkiin niihin kysymyksiin, joita oltiin matkan varrella pohdittu, saatiin kuulla, että kyllä sellaisille lyhytaikaisille sijaisperheille on tarvetta. Suorastaan huutava pula!

Sovittiin lastensuojelun sosiaalityöntekijän kanssa tapaaminen meidän kotiin, ja kahvipöydän ääressä vahvistui ajatus siitä, että tämä olisi meidän perheen juttu. Päätettiin osallistua PRIDE-valmennukseen (P=parents’, R=Resources for, I=Information, D=Development, E=Education), jonka käyminen on edellytyksenä kaikille sijais- tai adoptiovanhemmiksi haluaville.

Nyt kolme vuotta myöhemmin meidän kodissa on asunut meidän omien lasten lisäksi kuusi muutakin lasta. Me toimitaan Luotsin (Tampereen ja ympäristökuntien) päivystävänä sijaisperheenä, mikä tarkoittaa sitä, että ollaan yksi Luotsin noin 50 perheestä, joka on valmis ottamaan lyhyellä varoitusajalla kiireellisesti sijoitetun lapsen kotiinsa.

Käytännössä päivystysperheenä toimiminen tarkoittaa sitä, että lapsi on haettava tunnin sisällä siitä, kun päivystyspuhelin pirahtaa. Tässä vaiheessa aina ole tiedossa lapsesta mitään muuta, kuin lapsen ikä, joka on siinä ikähaarukassa, minkä ikäisiä lapsia meidän perhe on valmis ottamaan (me toimitaan perheenä pienille, alle kouluikäisille lapsille). Usein kukaan ei siis tiedä tässä vaiheessa sitäkään, kuinka kauan lapsi tulee meillä asumaan. Lapsi voi asua meillä esimerkiksi viikon, kuukausia, tai yli vuoden.

Ei ole myöskään mitään yhtä tiettyä syytä, minkä takia lapsi tarvitsee lyhytaikaista sijaisperhettä. Syynä voi olla esimerkiksi vanhempien uupumus, päihteiden käyttö tai vaikka mielenterveysongelmat.

Kun lapsi sitten on meillä, voidaan me elää aivan tavallista perhe-elämää, toki kaikki sijoitetun lapsen tarpeet huomioiden. Mitään sirkushuveja ei ole tarkoitus järjestää, vaan aivan tavallista turvallista arkea. Tätä työtä tehdään kotona, mutta toisaalta sellaista oman perheen kesken vietettyä vapaa-aikaa ei välttämättä ole kuin vasta silloin, kun sijoitus päättyy. Sitten voikin jäädä hetkeksi lomailemaan, kunnes palataan takaisin päivystykseen odottelemaan, milloin puhelin pirahtaa seuraavan kerran.

Vuonna 2018 oli kodin ulkopuolella sijoitettuna 18 544 lasta ja nuorta. Huostaan otettuja heistä oli 10 861 ja kiireellisesti sijoitettuja 4 390 lasta (sama lapsi voi sisältyä sekä kiireellisiin sijoituksiin että huostassa olleiden lukumääriin). Kaikista kodin ulkopuolelle sijoitetuista lapsista ja nuorista oli 7721 saanut sijaisperheen.* (*Lähde: Perhehoitoliitto)

Kiitos tärkeästä työstä ja kirjoituksesta!
Lisää päivystysperhetyöstä kertovia postauksia löytyy Annikan Karkkipurkki-blogista.


JOULUA ODOTELLESSA ESPANJASSA

12/12/2019

Joulukuussa julkaisen blogissa lukijoiden vieraskynäpostauksia, eli teidän tarinoitanne.
Teksti ja kuvat Taina Köykkä / Sirocco-blogi

Istun terassilla katsellen Mijas Costan vuorten taakse hiipivää aurinkoa. Edessäni levittäytyy laakso, jossa valkoiset hevoset laiduntavat. Niiden hirnahtelu tuo minulle epätodellisen olon, sadunhohtoisen, levollisen.

Ajattelen, kuinka paljon lähes sokea tyttäreni saisikaan täällä aistinautintoja! Korvia hivelee joen solina, linnut livertävät eri soinnuin kuin Suomessa. Kukot kiekuvat, vaikkei edes ole aamu. Koirat haukkuvat. Johtajalampaan kaulassa kilahtelee kello, lammaslauma suuntaa juuri takaisin kotiin maatilalle, jossa minäkin nyt asun. Jääpalat sangrialasissa risahtelevat, lasi tuntuu ihanan kylmältä kädessäni. Auringon viime säteet lämmittävät yhä kasvojani. Oliivipuut suhisevat, tuuli tuo tullessaan niistä miellyttävän tuoksun.

Mutta tyttäreni, jo aikuinen kolmekymppinen nainen, on Suomessa omissa töissään ja touhuissaan. Samoin kuin kolme muuta lastani; kaksospoikani ja nuorin tyttäreni. On tullut minun aikani ottaa irtiotto lapsistani ja koko Suomesta. Pysähtyä elämässä pitkällisen suurperheen äidin roolin jälkeen. Pysähtyä miettimään, mikä ja kuka minä oikein olen, millainen olen ollut, millainen haluan olla. Käymään läpi elämääni, johon on jo mahtunut aivan kuin monta erilaista elämää erilaisten ihmisten kanssa.

Lehden toimittajan tehdessä aikoinaan juttua erikoisesta perheestäni, näki minut jonkinlaisena sankariäitinä, koska perheessäni riitti monenlaisia haasteita, jotka kuitenkin selätettiin. Okei, ei se kaikki ollut ihan yksinkertaista, olihan siinä luovimista neljän lapsen, autismin ja näkövammaisuuden keskellä. Elimme kuitenkin meille ihan tavallista, hyvää ja onnellista elämää. Mutta vaikka äidin rooli on toki ollut minulle suuri ja merkittävä, en ole pelkästään ”suostunut” tähän yhteen muottiin. Olen ollut myös aina nainen, joka on halunnut pitää kiinni omasta hyvinvoinnistaan ja asioista, jotka ovat tehneet onnelliseksi. Nainen, jolla on muitakin suhteita kuin suhde lapsiinsa. Onnellinen äiti – onnellinen perhe. Olen myös uskaltanut kääntää elämässä suuntaa, jos onni on tuntunut kadonneen. Se on kannattanut!

Naurahdan mielihyvästä, kun katson kännykkääni ja luen uudelleen edellisyönä Facebookiin tulleen viestin. Se on elämäni ensimmäiseltä poikaystävältäni. Ehkä hänkin parhaillaan mittailee elämäänsä, ja katuu nyt, että jätti minut (15 vuotiaana, peräti kolmen kuukauden seurustelun jälkeen). ”Sä olit niin ihana”, luen. ”Et varmaan muista mua”. Helvetti, jätkä särki sydämeni ja päiväkirjani sivut täyttyivät vuoden ajan surusta ja murheesta, kaipauksesta!

Päätän naputella vastauksen: ”Särjit mun sydämeni, mulkku!” Lisään kuitenkin hymynaaman. Nuoresta hurmurista taisi kasvaa tyhmä aikuinen, jos voi ajatella, että joku unohtaisi ensirakkautensa. Koska koko juttu on oikeastaan niin huvittava, jatkan vielä: ”Hyvää joulun odotusta sinulle ja kaikkea hyvää jatkossa.” Joulupukkihymiö perään.

Mietin, kunpa voisinkin lähettää tästä hetkestä viestin sille teiniminälle, että tällainen ihana elämä keskellä Espanjan vuoristoa on vielä luvassa, älä sure tyttö! Samoin tukea ja kannustusta niihin raastaviin hetkiin ja käänteisiin elämässä: Huolesta parkuvalle nuorelle äidille, valvottujen öiden uuvuttamalle työhön raahustavalle naiselle, avioeroa hautovalle ”täydelliselle” vaimolle, baariin bilettämään lähtevälle yh-äidille, joka rojahtaa pettyneenä yksin sänkyyn aina uudelleen ja uudelleen (tai joskus vielä pettyneempänä jos teki sen kaksin jonkun tuntemattoman kanssa).

Mutta – ehkä voinkin lähettää viestejä, näitä jo 55 vuotisen elämäni varrelta kertyneitä kokemuksia – blogin kautta! Viestit eivät tavoita enää minua, mutta kenties jonkun toisen onnettoman tytön ensirakkauden särkyessä, tai väsyneen äidin huolien ja talousvaikeuksien keskellä, kenties jonkun avioeron kourissa kamppailevan naisen tai miehen. Tukea tai lohtua kaipaavan ihmisen. Tiivistettynä: Vahvistusta siihen, että juuri sinäkin selviät!

Mieheni tulee istumaan viereeni ihailemaan auringonlaskua. Hän hymyilee minulle hymykuoppahymyään, ja ymmärrän, että onnistuin kääntymään varmasti aina oikeaan suuntaan niillä kaikilla poluilla mutkineen, ylä- ja alamäkineen, sillä löysin lopulta sielunkumppanini luokse.

Voi kiitos Taina! <3


OPETTAJAN JOULUKALENTERITARINA

4/12/2019

Joulukuussa julkaisen blogissa lukijoiden vieraskynäpostauksia, eli teidän tarinoitanne.
Teksti ja kuva Ansku K

Suutarin lapsilla ei ole kenkiä ja opettajan lapsella on läksyt tekemättä ja monisteet hukassa. Olipa kerran äiti, jolla oli kolme lasta ja monen vuoden työkokemus luokanopettajana. Kun ensimmäinen lapsi aloitti koulunsa, oli äiti ihan hukassa. Esikoisen ekaluokan aikana äiti mietti monta kertaa, että miten kukaan muuta työtä tekevä voi mitenkään pysyä mukana lapsen koulujutuissa, kun ei päivittäin koulussa ja koulun käytänteissä mukana oleva äitikään pysynyt. Ja oikeastaan äiti ihmetteli samaa vielä toisen ja kolmannenkin lapsen mennessä kouluun.

Jos joskus mietit, että mitäköhän se opettaja ajattelee, kun taas jäi Aapinen kotiin, retkieväät unohtui ja Wilma-viestiin muistit vastata yöllä, älä huoli. Lapsesi opettaja saattaa olla myös jonkun äiti, isä, äitipuoli tai isäpuoli. Voi olla, että opettajan ruuhkavuosista on jo vuosia, mutta kyllä hänkin varmaan muistaa etsineensä allekirjoitettavaa lupapaperia lapsen repusta keskellä yötä, kun paperin palautuspäivä oli jo toissa päivänä. Ainakin lapsesi opettaja on itse ollut lapsi, joka on joskus unohtanut jotain. Ja varmuudella hän on nähnyt uransa aikana monta lasta ja niistä jokaisella vähintään yhden vanhemman.

Opettaja myös tietää, että pienet koululaiset saattavat keksiä juttuja ja puhua mitä sattuu. Kun lapsi kertoo koulussa, että isä soittaa kotona ilmakitaraa kalsarit jalassa ja laulaa niin että naapuri tuli huomauttamaan, tai että äidin lempijuoma on punaviini, opettaja todennäköisesti ajattelee, että lapsen jutut eivät aina välttämättä pidä paikkaansa. Tai vaihtoehtoisesti opettaja miettii, että kuulostaapa hauskalta ja huh, tuo perhe ei varmaan paheksuisi minunkaan yksityiselämääni. Toivottavasti kaikki vanhemmat muistaa myös, että kaikki lapsen kertomat jutut koulusta eivät aina välttämättä myöskään ole ihan juuri niin kuin lapsi kertoo.

Tarinan opettaja kertoi monta vuotta hymyssä suin uusien ekaluokkalaisten vanhemmille vanhempainillassa, että on ihan normaalia, että pientä koululaista syksyn alussa väsyttää ja kiukuttaa iltaisin kotona. Se kuuluu asiaan ja menee ohi. Kun työpäivän jälkeen opettaja-äiti tuli kotiin kuuntelemaan illasta toiseen oman ekaluokkalaisensa “kiukkua” (eli järkyttäviä, tunnin kestäviä raivokohtauksia), hän mietti, että hitto ne vanhemmat on purreet huulta hienosti siellä vanhempainilloissa, kun silloin vasta tietämätön taaperon äiti kertoi ekaluokkalaisten vanhemmille “pienestä väsymyskiukusta”.

Onnellista loppua, jossa äiti tietää tarkalleen milloin on vanhempainilta, milloin sanakoe ja mikä lappu pitikään palauttaa kouluun ja missä se on, ei vielä tähän tarinaan saatu. Onneksi on aikaa opetella.

Kiitos Ansku! <3