Myyn pieneksi jääneitä vaatteita eilen pois pakatessani (nyyh, miten haikeaa joka kerta) tein huomion, jonka olen tehnyt monta kertaa ennenkin. Eli ettei meiltä löydy jemmasta seuraavaa kokoa vaatteita, vaan vaatehenkintoja tehdään sitä mukaa kun tarvetta ilmenee ja lapset kasvavat.

Raskaana ollessani ostin tulevalle vauvalle lähinnä vaatteita, jotka olisivat sopivia hänelle joko heti tai melko pian syntymän jälkeen. Aiempien lasten kohdalla syntyneestä kokemuksesta tiedän, ettei vaatteita kannata hamstrata ihan hirveitä määriä, sillä ei voi tietää minkä kokoinen vauva on syntyessään, millaista vauhtia hän kasvaa tai ylipäätään, että millaiset vaatteet hänelle sopivat tai miten eri mallit, merkit, napit, nepparit ja vetoketjut toimivat sitten käytännössä. Myös oma maku saattaa muuttua aika vauhdilla kuukausien kuluessa.

Tiedän kuitenkin, että jotkut vanhemmat saattavat jemmata lapsilleen vaatteita jopa vuosiksi eteenpäin. Omalla kohdallani olen taas huomannut, ettei tällainen jemmaaminen sovi itselleni yhtään. Ensinnäkään meillä ei ole tilaa sellaiselle, toiseksi itselleni käy todella usein niin, etten muista vaatteiden olemassaoloa ennen kun ne ovatkin jo lian pieniä. Puhumattakaan siitä, ettei kyseinen tyyli enää parin vuoden päästä kolahda, tai on huomannut kyseisen vaateen aiemmin hyvin epäkäytännölliseksi.

Lähes poikkeuksetta kaikki ne muutamat vaatekappaleet jotka olen nyt ostanut jemmaan, vaikkapa alennusmyynneistä, eivät ole olleet enää yhtään mieluisia sitten kun vihdoin niiden aika on koittanut. Pieni poikkeus ovat ulkovaatteet, mutta niidenkin kohdalla koon arvioiminen vaikkapa vuodeksi eteenpäin on osoittautunut hyvin haastavaksi.

Kolmen lapsen kokemuksella voin sanoa, että on enemmän sääntö kun poikkeus, että vaikkapa seuraavaksi talveksi kaavailtu hyvään hintaan alennusmyynneiltä ostettu talvihaalari on aivan väärän kokoinen tai mallinen – tai vähintään ihan väärän värinen sitten vuoden päästä.

Vaikka olen kuinka muistellut ja vertaillut kokoja, että mitä vanhemmalla lapsella oli saman ikäisenä aikoinanaan päällä, on sekin mennyt usein huti lapsien kasvaessa kuitenkin vähän eri tavalla vaikka sisaruksia ovatkin. Näissä asioissa mennään oman kokemukseni mukaan siis enemmän tuurilla kun tiedolla tai taidolla.

En siis ole vaatejemmari, vaikka sillä tavalla voisi parhaillaan säästää aikaa ja rahaa, mutta vain jos hankinnat sattuvat menemään nappiin. Mutta sen verran jemmari kuitenkin, että en vaan mitenkään heti ikinä raaski pistää noita pieniä vaatteita eteenpäin, surutyö ei tietenkään liity itse vaatteisiin (vaikka osalla lemppareista onkin aikamoinen tunnearvo) vaan siihen kokonaisvaltaiseen hyväksymiseen siitä, että vauva on kasvanut isoksi. Nyyh.

Onko siellä jemmareita? Ja jos, kertokaa mitä ja kuinka paljon jemmailette (ja missä säilytätte) ja säästääkö sillä oikeasti rahaa, vai meneeko juuri toisinpäin.

Supersankarinimeni on K boy
Isona minusta tulee Etsivä
Kivointa maailmassa on Jäätelö
Kaikkien inhottavinta maailmassa on Koulun parsakaali
On kivaa olla lapsi niin ei tarvitse käydä töissä
Lempiharrastukseni on sähly
Näitä kieliä osaan puhua: englantia ja suomea
Suosikkiaine koulussa on enkku
Aikuiset ovat vanhoja
Pikkuveli on extra-outo ja sillä on hieno mielikuvutus
Pikkusisko on söpö
Lempiohjelmani on Simpsonit
Säästän rahaa en säästä mihinkään
Idolini on iskä
Kerään Pokemon-kortteja
Lempiruokani on pyttipannu
Ihmisiä on olemassa kun apina alkoi pelleilemään elämällä
Talvella haluan laskea pulkalla ja suksilla
Kesällä haluan olla paljon Stadikalla
Haluaisin nyt teleportata itseni, ettei tarttis pyöräillä
Toivon Joulupukilta hyvää todistusta
Yksitoistavuotiaana on ei tunnu mitenkään erilaiselta
Veljenä olen itsestäni ihan hyvä, koska autan paljon
Matkustaisin mieluiten Korvatunturille
Siellä etsisin Petteri-punakuonon
Lempibändini ei ole, tällä hetkellä tykkään paljon erilaisesta musasta
Unelmien syntymäpäiväni olisi että saisi paljon karkkia eikä tulisi heti niistä huono olo
Terveisiet blogin lukijoille: <3

Olen ehkä kyllästymisiin asti puhunut siitä, miten arjessa yksi rasittavimmista asioita minulle on jatkuva ruoan miettiminen. Eli mitä syödään, mitä kaupasta pitää ostaa ja että taas pitäisi laittaa ruokaa. Ruokaa meidän isossa perheessä menee myös isot määrät ja kauppalasku on myös sen mukainen. Emme halua kuitenkaan nuukailla ruoan laadusta, mutta lähemmäs tuhannen euron ruokamenot kuukaudessa ovat motivoineet viime aikoina miettimään vähän taloudellisempia reseptejä.

Ruokamenoja meillä osittain kasvattaa perheenjäsenen ruokarajoitteesta johtuvat valinnat, mutta teemme silti pääosin aterialle vain yhden, kaikille sopivan ruoan. Ehkä juuri siksi minut saa niin iloiseksi kun välillä pääsen tekemään tällaisia helppoja, edullisia ja riittoisia ruokia, joihin löytää kaapista ainekset ilman kaupassa käyntiä, vaikka ihan kaikki meillä ei voikaan tätä syödä.

Kavispadat sopivat lisäksi ihanasti juuri tällaisiin syksyisiin ja kylmiin säihin, joten tänään on juuri täydellinen päivä jakaa tämän ruoan ohje. Kuten usein jakamiani reseptejä, tätäkin voi ja kannattaa varioida sen mukaan mitä omasta kaapista löytyy sekä maustaa oman maun mukaan.

CHILI SIN CARNE (oikeasti myöskin sin chili, koska taapero) noin 6 annosta

1 punainen paprika
1 keltainen paprika
2 porkkanaa
2 kevätsipulia varsineen
1-2 sellerin vartta
1 valkosipulin kynsi
1 dl soijarouhetta
1 dl kuivattuja punaisia linssejä
1 tölkki kidneypapuja
5 dl tomaattimurskaa
Täysjyväriisiä
Kasvisliemikuutio / kasvisfondia
Chilikastiketta
Kermaviiliä yms
Korianteria
Soijaa
Pippuria

Pilko kaikki kasvikset ja heitä öljytylle isolle pannulle/kasariin/pataan ja paista kunnes ovat hieman pehmenneet ja saanet väriä pintaan, lisää tomaattimurska, soijarouhe ja noin 2 dl vettä sekä mausteeksi ripaus pippuria sekä kasvisliemi/fondi. Kaada joukkoon linssit (lisää tarvittaessa lisää vettä) ja anna porista miedolla lämmöllä ainakin 10 min. Keitä tällä aikaa riisi. Lisää pataan loppuvaiheessa vielä pavut. Tarjoa soijakastikkeen, chilin, kermaviilin ja korianterin kanssa. Jos perheessä ei ole pieniä lapsia, laita toki myös halutessasi suolaa. Tuplaamalla reseptin tätä voi syödä isompi perhe koko myrskyn yli.

– Kolmen lapsen äiti
– Toistaiseksi uuspeerheemme kolmanneksi pisin
– Naimisissa kolmatta vuotta
– Yrittäjä
– Korkeakouluopinnot kesken (kyllä ne joskus vielä jatkuu)
– Laiska meikkaaja
– Haaveilija ja jahkailija
– Selkeys ja harmonia ympärilläni rahoittavat mieleni
– Pidän puhelimeni lähes poikkeuksetta aina äänettömällä, usein myös älä häiritse -tilassa
– Nyt kun olen ensin kaksi vuotta kasvattanut omaa hiusväriä ja vuoden elellyt sen kanssa, mietin, olisiko pian hyvä aika vetää taas ihan blondiksi
– Etsin uutta luottoripsiväriä
– En muista kenenkään muun paitsi oman puhelinnumeroni

– Vaatekaappini alkaa vuosien mustan nimeen vannomisen jälkeen näyttämään taas värikkäältä
– Pidän siivoamisesta vain kun saan tehdä sen omalla tavallani, räjäyttämällä ensin kaiken, rauhassa kun inspiraatio iskee
– Haaveilen ekaa kertaa elämässäni ihan ihan tosissani pois ihan kaupungista muuttamisesta ja kunnon isosta pihasta (viikonloppuna alkoi kyllä tehdä mieli myös muuttaa Punavuoreen)
– Minulla on 0,5 cm pidempi jalka kun 11 vuotta täyttävällä esikoisellani
– Sanoisin olevani niin kahvin kuin teenkin juoja (joskus aamuisin juon kumpaakin samaan aikaan), vaikka kahvia juon enemmän
– Yhtenä suurimmista saavutuksistani pidän sitä, että olen uskaltanut tehdä omannäköisen elämäni, tehdä asoita jotka tuntuvat minusta hyvältä, vaikka jonkin mielestä ne kuuluisi ehkä tehdä toisin

Mekko Vimma (saatu), kengät Dr Martens, korvikset Pull&Bear

– En ole omistanut sitten ala-asteen ulko/toppa/kuorihousuja, enkä tuskin tule tänäkään vuonna sellaisia omistamaa. Toisaalta tulevana talvena kiinnostaisi opetella uudestaan laskettelemaan ja silloin housut olisivat aika hyvät olla
– Juttuni kuulostavat vaarallisen usein keski-ikäisiltä
– Olen alkanut välttämään liikaa suolaa
– Paheeni on fetajuuston napsiminen suoraan paketista
– En tanssi enää aamuisin peilin edessä läheskään yhtä usein kun ennen, mutta otan sen ehdottomasti ensi vuoden tavoitteekseni

Mitä opin viime vuonna:

– Veteen pissaaminen on ällöttävyytensä lisäksi myös ihan oikeasti haitallista ympäristölle
– Ratikkapysäkillä ei luekkaan kautta vie (esim 3 kautta vie Kallio), vaan suomeksi kautta ja ruotsiksi via
– Miten pasta carbonara oikeaoppisesti tehdään (siihen pitää käyttää pastan keitinvettä!)
– Joku yksi vielä oli, mutten enää muista mikä se oli

Vanhat synttärilistat ja postaukset:

33 VUOTIAANA,
32 VUOTAANA,
31 VUOTAANA,
30,
MELKEIN KOLMEKYMPPISENÄ,
29 VUOTIAANA,
KAKSKYTKAHEKSAN (28),
SYNTTÄRITYTTÖ,
IKÄKRIISITÖN

Viimeisimpään vauvavuoteen toivat omat lisähaasteensa vauvan allergia, epäonnistunut imetys, koko perheen univaikeudet, raha-asioiden murhetiminen sekä omassa päässä tyttären saamisen laukaisemat kurjat ajatukset ja pelot. Välillä tuntui, että unen puute ja huonosti nukutut yöt tekivät minusta ihan eri ihmisen. Ja kun on väsynyt, kaikki maailman murheet ja vastoinkäymiset tuntuvat aina paljon suuremmilta. Pitkään koko elämämme pyöri nukkumisessa ja syömisessä sekä niiden haasteissa, kaikki muu sai jäädä.

Toki meillä oli myös ihanaa, vaikka elo olikin ajoittain rankkaa ja vaati meiltä paljon. Ja luulisin sen olevan monessa määrin myös aivan normaalia ja tuttua monelle muullekin. Oman kokemukseni mukaan elon rankkuuteen vaikutti myös oma ikä. Olin lähes kymmenen vuotta vanhempi kun aikoinaan esikoisen saadessani. Ei sitä turhaan sanota, että nuorena jaksaa paremmin.

Nyt elämä oli ehtinyt käymään kahden itsenäisen koululaisen kanssa erittäin helpoksi ja joka toinen viikko oltiin kahdestaan vain meidän aikuisten kesken. Minulle oli kehittynyt omat tavat olla ja elää, vietin juuri oman näköistä elämääni kaikkine mukavuuksineen. Nuorempana elo oli enemmän sellaista kaiken uuden jatkuvaa kokemista ja muutosta, joten vauvan saaminen sopi siihen uuden oppimisen yhtälöön myös hyvin. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin yksi suuri huoleni oli oman, itselleni jo tutuksi käyneen itseni kadottaminen.

Mutta ei vauvaa voi saada katoamatta hetkeksi itse sinne kuplaan. Nyt kuitenkin tiedän, että pitää antaa vaan mennä, kyllä sieltä sitten taas noustaan pintaan kun sen aika on. Sitä katoamista vastaan rimpuilu uuvutti ajoittain ainakin itseäni henkisesti vielä lisää.

Sanotaan, että ensimmäinen vauvavuosi on rankin, mutta ei se niin sanottu rankkuus siihen ensimmäiseen syntymäpäivään lopu. Ehei. Pieneen, kaikkialle ennättävävään ja asioita opettelevaan taaperoon on vähintään yhtä kiinni kun vastasyntyneeseenkin. Sen lisäksi, että useimmilla on vielä tässä iässä useita yöherätyksiä ja syömisiä, ei myöskään hereilläoloajasta puutuu actionia pätkääkään. Tässä kohtaa alkaa se todellinen koettelemus pitää lapsi ehjänä. Ja sitten yhtäkkiä, vähän huomaamatta kaikki muuttuu helpommaksi.

Elämä on nyt aivan erilaista kun vuosi sitten. Taaperolle on alkanut muodostumaan itsesuojeluvaisto, hän on fyysisesti ketterä, syö ja jopa pukee itse, ei ole jatkuvasti tukehtumassa johonkin, allergiat ovat helpottuneet, hän ymmärtää ja tuottaa selkeää puhetta niin että hänen kanssaan voi jutella ja jopa neuvotella asioista.

Yhteiselo on nykyään sellaista, että oikeasti vietämme aikaa yhdessä asioita tehden, sen sijaan että lasta pitäisi jatkuvasti ”hoitaa”, vahtia ja olla herkkänänä hänen tarpeilleen ja haluilleen. Lapsi osaa kertoa mitä tahtoo tai miltä tuntuu, sen sijaan että ilmaisi itseään vain itkulla.

Toivottavasti tämä ei saa vauvaeloa kuulostamaan ihan hirveältä, koska ei se sellaistakaan mielestäni ole, vaan pääosin kuitenkin ihanaa. Rakastan vauvoja ja jos talouteni ja mielenterveyteni kestäisi (voisiko palkata yö-nannyn?), tekisin  niitä varmaan vieläkin lisää.  Mutta rankkaa ja hurjan instensiivistä se silti on, ainakin verrattuna meidän normaaliin arkeen. Mutta yhtäkkiä se chilli(mpi) elo on taas täällä.

Juuri nyt tuntuu olevan kausi (ei ne erilaiset kaudet muuten mihinkään toki lopu vaikka lapsi kasvaakin) jolloin saa ikäänkuin nauttia uurastuksensa hedelmästä. Toki aina tulee uusia haasteita (hei mites toi uhma), huolia ja murheita, mutta jos miettii, että milloin se elämä alkaa pienen kanssa helpottua, milloin on taas aikaa omille ajatuksille ja kuumalle kahville niin jossain näillä main.