Kun on syönyt kaksi ja puoli vuotta putkeen aamuin illoin kaurapuuroa, on ihan ymmärrettävää, että jossain vaiheessa tulee stoppi. Esimerkiksi sen kahden ja puolen vuoden jälkeen.

Meidän kaikki lapset ovat olleet niin vauvoina, taaperoina että sitten vähän isompinakin ihan erilaisia puuronsyöjiä. Yhdelle kelpasi vain kalleimmasta sileästä puurojauhosta keitelty puuro, toinen taas kieltäytyi kaikesta puurosta kokonaan, mutta keittelee nykyään aamuisin puurot itselleen ennen kouluun lähtöä ja sitten tämä kolmas, jonka kanssa päästiin ihanan helposti tähän asti.

Ja ihanan helposti sanon siksi, että me koemme puuron vaan niin helpoksi ja hyväksi (ja halvaksi) aamu -ja iltapalaksi. Käytämme itse ihan tavallisia luomukauraryynejä joita emme edes edes keitä, vaan kaadamme päälle vain kiehuvaa vettä ja annamme teketyä lautasella hetken. Joukkoon joko pakkasesta marjoja, banaania tai valmista kaupan sosetta. Volà!

Puuro tuntuu myös pitävän lapsemme nälkää paremmin kuten vaikkapa leipä tai jogurtti, jota hän itse nykyään ennemmin suosii (mutta saattaa syödä vain muutaman haukun). Niiden valmistaminen vaatii myös vähän työtä meiltä vanhemmilta.

Muutamia kertoja viikossa tarjotaan kuitenkin edelleen puuroa, muttei haluta tuputtaa sitä väkisin. Kun pitää tarvittavan päivän parin tauon puuro-annosten välillä, menee alas hyvin kaurapuuro lorauksella kauramaitoa ja tuoreilla marjoilla, pilkotuilla hedelmillä ja/tai maapähkinävoilla. Voisi siis ehkä sanoa, että lapsen makuaisti alkaa kehittyä entistä ”aikuismaisemmaksi” (vaikka joskus tekisi mieli sanoa, että hänestä on tullut valikoiva).

Esimerkin voima toimii myös hyvin, nimittäin jos itsellä on aamupalapöydässä voileivät juustolla ja tomaatilla, voi olla aivan varma että lapsi haluaa myös. On siis parempi tehdä molemmille heti samanlaiset puuroannokset ja syödä ne yhdessä. Tepperamenttisen lapsen kanssa toimii myös tapa, että yhdessä neuvotellaan (tai etukäteen ilmoitetaan) mitä seuraavaksi mennään aamupalaksi valmistamaan, eikä niin, että lätkäistään vaan varoittamatta puurolautanen eteen.

Eikä siinä, kesällä meillä ei ole ollut kiire minnekään, ollaan jaksettu väsertää pilkottuja hedelmiä ja marjoja, mysliannoksia, kananmunia ja voikkareita. Ensi viikolla meillä kuitenkin alkaa päiväkotiin tutustuminen ja ainakin aluksi olisi tarkoitus, että aamupala syödään kotona, joten olisi siis kiva, että saataisiin aamuihin reipas rytmi.

Mahdollisesti kuitenkin myöhemmin hoitopäiviä pidentäessä aamupala syötäisiin vasta päiväkodissa. Sitä silmälläpitäen voi huokaista, että onneksi siis lapsi on tottunut puuroon, vaikka stoppi nyt onkin päällä – vaikka päiväkodissahan on joka päivä jotain eri aamupalaa tai eri puuroja, joten siellä saa jokatapauksessa kivaa kaivattua vaihtelua sille kodin kaurapuurolle.

Puuro aamupalana on kyllä ihan kulttimaineessa ja harva edes kyseenalaistaa sitä. En ainakaan minä. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että jos puuro lapselle maistuu niin hienoa, jos ei, niin sitten keksitään jotain muuta. Mites siellä? Syödäänkö teillä puuroa (väkisin vai omasta tahdosta)?

Ollaan lasten kanssa synnytty syksyllä, eli vietämme kaikki kahden kuukauden sisällä syntymäpäiviämme. Tänä syksynä minulla on jo 12, 10 ja 3 vuotiaat lapset. Ikäero vanhimman ja nuorimman välillä on siis yhdeksän vuotta ja näin kirjoitettuna se kuulostaa aika paljolta.

Vanhemmilla pojillani ikäeroa on kaksi vuotta + muutama viikko. Olen aina ajatellut, että pari vuotta on hyvä ikäero sisarusten välille. Silloin vanhempi lapsi alkaa olla omatoimisempi ja ennenkaikkea sisarukset elävät saman kaltaista ikävaihetta pitkään yhdessä. Leikit ja kiinnostuksen kohteet ovat samat, mikä lähentää sisaruksia entisestään. Kuitenkin nyt kokemus on osoittanut, että mikä vaan ikäero on hyvä.

Toki omien lasten ollessa leikki-ikäisiä oli ihanaa kun heillä oli aina seuraa toisistaan. He tulivat tosi hyvin juttuun, eivät juuri ikinä tapelleet ja olivat kiinnostuneita samoista leikeistä. Sanoin aina, että he olivat kuin paita ja peppu, aina yhdessä toistaan tukien ja yhdessä leikkien. Ja ovat he toki sitä edelleen, mutta kasvaessa ja itsenäistyessä omat jutut ovat alkaneet kiinnostamaan enemmän ja silloin myös syntyy riitoja.

Vasta myöhemmin kavereita kuunnellessa olen oppinut, ettei se pieni ikäero niitä riitoja estä tai hio sisaruksia tykkäämään samoista leikeistä. Meillä elämä nyt sattui vaan menemään näin, eikä sellaista voi etukäteen suunnitella tai tietää.

Nykyiset sisarussuhteet ovat toki erilaiset, siihen liittyy suuremman ikäeron lisäksi uusperhekuviot kuten vuoroviikkoasuminen, mutta toki myös kaikkien omat persoonallisuudet. Vaikka vanhemmilla on useamman vuoden ikäero ja aivan erilainen vaihe elämässään, sanoisin että he ovat silti kaikki hyvin läheisiä ja rakkaita toisilleen. Kaikilla heillä on omat erityset suhteet keskenään.

Kun pienin pompottaa isoveljijään niin veljet tuntuvat vain nauttivan pikkusiskon huomiosta. Kun kaikki kolme leikkivät yhdessä huomaa, että he ovat hyvä tiimi, silloin vanhempien sisarusten kesken ei myöskään synny samalla tavalla erimielisyyksiä kun kahdestaan ollessa.

Nuorin ihailee suuresti veljiään, joka on näkynyt myös kehityksessä. Isojen leikkeihin on ollut kiire päästä  mukaan vauvasta asti ja se on varmasti vaikuttanut positiivisesti niin motoriseen että kielelliseen kehitykseenkin. Toisaalta on ollut ihana, että jo leikkiajat taakseen pikkuhiljaa jättäneet pojat ovat syventyneet pikkusiskon kanssa nukkekoti, kokkailu -ja duploleikkeihin.

Vanhemman näkökulmasta isosta ikäerosta on hyötyä myös avun kannalta. Kun teen ruokaa, isommat pitävät pienen pois jaloista. He myös auttavat pukemisessa kun ulos pitää päästä nopeasti ja mitä luksusta onkaan istua rauhassa taloyhtiön saunassa sillä aikaa kun lapset kylpevät keskenään pesuhuoneessa.

Kaikessa on aina puolensa ja kaikki ikäerot sisarusten kesken ovat tosi hyviä ja oikeita. Juuri nyt tämä ikäero tuntuu hyvältä ja toimivalta – ja ihan turha sitä olisi edes muusta haaveilla.

Olipa ihanan rauhallisen lempeä ja rakkaudentäyteinen Äitienpäivä viime sunnuntaina. Kuten mielestäni aina, myös tänä Äitienpäivänä paistoi aurinko. Vasta nyt tajusin, miten myöhässä kevät tänä vuonna onkaan. Edellisvuosina ollaan usein pärjätty kevyimmillä vaatteilla ja naapuruston kirsikkapuutkin ovat kukkineet jo täysillä.

Äitienpäivä-aamuna sain kauan haaveilemani aamiaisen sänkyyn, siinä on jotain ihan eritysen ylellistä hörppiä maitokahvia peiton alla ennen kun silmät ovat kunnolla viedä edes auenneet. Varsinkin kun normaalisti juon kahvin mustana ja panttaan vaahdotettu kauramaitoa vain tarkkaan valittuihin erikoistilanteisiin. Ja muutenkin, muiden valmistama aamiainen maistuu aina jotekin ihan eritysen hyvältä.

Lahjaksi sain suuuren ja muhkean pehmeän paketin, nimittäin salaa haaveilemani uuden peiton ja tyynyn – en siis ilmeisesti ollutkaan niin kovin salaa niistä haaveillut (tää peitto on ihan p****ska, olen saattanut ehkä joskus yöllä klönttimäisen peiton kanssa painiessa tuhahtaa).

Aamupäivällä pyöräiltiin hautausmaalle ja iltapäivällä juotiin skumppaa ja syötiin leivoksia ja parsapiirakkaa pihalla.

Kuten jotkut teistä ehkä muistavat, me jouduimme vuoden vaihteessa pitkittämään taaperon kotihoitoa tulevaan syksyyn saakka, sillä meille tarjottiin päiväkotipaikkaa puolen tunnin bussimatkan päästä kotoamme – ja täysin eri suunnasta jossa mieheni käy töissä. Matkoihin olisi mennyt päivässä pari tuntia, emmekä siis voineet ottaa paikkaa vastaan. Kotihoito jatkuu kunnes lapsi elokuussa täyttää kolme vuotta, toivotaan, että silloin paikka järjestyisi järkevämään matkan päästä, vaikka pahalta näyttää.

Sosiaalisia taitoja ja ikätoiveideren kanssa oloa 2,5 vuotias taaperomme on onneksi saanut harjoitella muutaman kerran viikon kaupungin kerhossa, se on ollut koko perheellemme tärkeä, kunnes se yllättäen ennen pääsiäistä ilmoitettiin heti päättyväksi päiväkotien henkilöstöpulan vuoksi.

Viime vuonna hakiessamme päiväkotipaikkaa tiesimme kyllä tilanteen olevan Helsingissä huono, se on ollut sellaista jo monta vuotta, mutta mikä hurjinta, se tuntuu silti huononevan edelleen. Meillä onneksi oli tilanne, että mieheni, joka siis on jo pian pari vuotta hoitanut lastamme kotona, pystyi ja halusi vielä kotihoitoa jatkamaan, vaikka taloudellisesti muutaman sadan euron kotihoidontuella eläminen on toki haastavaa.

Aiemmin Helsinkiläisestä kotihoidossa olevasta alle 3 vuotiaasta lapsesta maksettiin vanhemmalle Helsinki-lisää. Tämä, koska asuminen Helsingissä on hyvin kallista. Lisä merkitsi sitä, ettei lasta tarvinnut välttämättä laittaa taloudellisista syistä heti pienestä pitäen hoitoon, jolloin myös päiväkoteihin oli vähemmän tunkua. Kelan tekemän tutkimuksen mukaan perheet haluavat hoitaa lapsiaan kotona keskimäärin 1,5–2-vuotiaaksi asti.

Helsinki-lisää kuitenkin leikattiin ensimmäisen kerran jo muutama vuosi sitten, kun se otettiin kokonaan yli 2 vuotiailta pois. Sitä ennen se oli yli 2-vuotiaalla 134 euroa, 1,5–2-vuotiaalla 218 euroa ja alle 1,5-vuotiaalla 264 euroa kuukaudessa. Vuodenvaihteessa kaupungin budjettiriihessä äänestettiin, että lisä poistuu kaikilta yli yksivuotiailta. Muutos tulee voimaan kesällä, joten monen perheen on pitänyt reagoida muutokseen nopeasti.

Kaupunki kertoo, että tuen poistamisen tavoitteena on houkutella lisää lapsia päiväkotiin sekä säästää rahaa. Helsinki-lisän leikkaamisen arvioidaan tuovan viiden – seitsemän miljoonan euron säästöt vuodessa. [1] Monet ovatkin ihmetelleet, miksi kaupunki säästää ja tekee samaan aikaan lähes 500 miljoonan euron tuloksen koronavuodenkin aikana. [2]

Mannerheimin Lastensuojeluliton johtava asiantuntija sanoo, että Helsinki-lisän heikkeneminen merkitsee lapsiperheille lisää rahahuolia ja lapsiperheköyhyyden lisääntymistä. Lapsiperheet ovat pitäneet Helsinki-lisää tärkeänä ja heikennykset tukeen voivat merkitsevät monelle sitä, että lapsi on laitettava yhä nuorempana päivähoitoon tai sinniteltevävä entistä pienemmällä rahasummalla. Helsinki-lisän leikkauksesta ei myöskään tehty lapsivaikutusten arviointia, vaikka YK:n lapsen oikeuksien sopimus sitä vaatii. [3]

Helsinki-lisän leikkausta perustellaan säästösyiden lisäksi sillä, että laadukkaaseen varhaiskasvatukseen osallistuminen vähentää eriarvoistumista. Kulttuurin ja vapaa-ajan apulaispormestarin mukaan tukea käytetään erityisesti maahanmuuttajavaltaisilla alueilla ja juuri vieraskielisille lapsille varhaiskasvatukseen osallistuminen on hänen mukaansa erittäin tärkeää. Tukea käyttävät myös useimmiten äidit, jotka halutaan nyt saada nopeasti takaisin töihin, myös koronakriisin aikana [3] – ja se tarkoittaa että lapset pitää saada jonnekin hoitoon.

Kuitenkin Helsingin päiväkodeista puuttui lokakuussa 2020 kaikkiaan 448 varhaiskasvatuksen opettajaa, mikä tarkoittaa, että joka viides paikka oli täyttämättä. [5] Pahimmillaan lapsi voi saada muodollisesti pätevän, eli koulututetun opettajan vasta esikoulussa, muutoin hommaa pyörittävät sijaiset (jos heitä saa) joko lyhyissä pätkissä jatkuvasti vaihtuen tai korkeintaan vuoden kerrallaan. [6]

Kriittinen pula henkilökunnasta näkyy erityisesti ruotsinkielisellä puolella, jossa puolelle ruotsinkilelisistä lapsista tarjotaan paikkaa suomenkielisestä päiväkodista, kun muuta ei ole. [4] Henkilökunta on myös uupunutta suuren työtaakan ja henkilökuntapulan vuoksi. Mitä sitten kun yhtä useampi pieni yksivuotias laitetaan tuen lakkauttamisen takia päiväkotiin?

Kun me viime vuonna haimme taaperollemme päiväkotipaikkaa läheisistä päiväkodista, niin ruotsin kun varmuudeksi suomenkielisistäkin, meitä kehoitettiin hakemaan elokuuksi paikkaa uudestaan. Silloin paikkoja on eniten tarjolla kun osa lapsista aloittaa koulun. Kuitenkin meitä lähimpänä olevasta ruotsinkielisestä päiväkodista tuli jo silloin viesti, että ei onnistu päästä ensi syksynäkään, jono on niin pitkä – hakekaa varmuudeksi suomenkielisiin.

Minusta on tosi surullista, jos kaksikielisen lapsemme kielellistä kehitystä ei voida kodin ulkopuolella tukea, koska hän ei pääse hoiton sillä toisella kielellään johon hän tarvitsisi enemmän tukea. Tällöin hän ei voi myöhemmin todennäköisesti myöskään opiskella ruotsin kielellä, koska se ei ole tarpeeksi vahva.

Yksityinen päivähoito on toki myös joillekin vaihtoehto, mutta ei välttämättä meille. Koska meillä on kuusihenkinen perhe, vaikuttaa perheemme koko tulojemme lisäksi alentavasti kunnallisiin päivähoitomaksuihin. Kun vertasimme lähistöllämme olevien ruotsinkielisten yksityisten päiväkotien hintoja kunnalliseen, olisi maksu yli 180 euroa enemmän kuukaudessa, vielä yksityisen hoidon tuen jälkeenkin. Eli reippaasti yli 2000 euroa vuodessa enemmän, sen kunnallisen puolen maksun päälle. Puhumattakaan siitä, että myös yksityiset päiväkodit ovat täynnä ja niiden aukioloajat kunnallisia suppeammat. Ja onhan tämä myös rahan lisäksi periaatekysymys.

No mitä sitten pitäisi tehdä? Sitä en osaa sanoa, minulla ei ole tähän mitään ratkaisua. Ymmärrän, että suuri osa Suomeen tulleista humanitaarisista maahanmuuttajista elää tukien varassa ja heidän lapsena olisi tärkeä saada varhaiskavastukseen oppimaan kieltä ja ehkä pääsemään entistä paremmin kiinni yhteiskuntaan. Mutta auttaako tuesta leikkaaminen oikeasti tässä vai aiheuttaako se vain entistä tukalampia oloja?

Ymmärrän, ettei varhaiskasvatuksen opettajia ole, jos heitä ei hakeudu opiskelemaan sitä määrää mitä heitä tarvitaan. Ala ei välttämättä myöskään houkuttele  sillä palkkaus ei ole tarpeeksi korkea suhteessa työn määrään ja vastuuseen. Ymmärrän, ettei uusia päiväkoteja ja paikkoja voida noin vain taikoa, mutta sen toivon, että jonkinlainen ratkaisu oltaisiin keksitty ennen kun Helsinki-lisää leikattiin jo valmiiksi heikossa asemassa olevilta perheiltä ja heidän lapsiltaan.

Saa jakaa kokemuksia, ajatuksia – mitä vaan aiheeseen liittyvää!

Lähteet ja lisää uutisia aiheesta:

Kotihoidontuen rajut leikkaukset lisäävät lapsiperheköyhyyttä Helsingissä [1]
Helsinki leikkaa kuntalisää, ja yhden aikuisen taloudessa se tuntuu: ”Tulot tippuvat noin neljänneksen”
Helsinkiläiset ihmettelevät säästöjä, koska kaupunki teki 500 miljoonaa voittoa [2]
Helsinki leikkaa pienten lasten vanhemmilta yli 200 euroa kuussa [3]
Kriittinen tilanne Helsingissä: Jopa puolet ruotsinkielisistä lapsista voi jäädä ilman päiväkotipaikkaa omalla kielellä [4]
Yksivuotiaita voi olla kohta Helsingin päiväkodeissa entistä enemmän [5]
Kun päteviä varhaiskasvatuksen opettajia ei ole, on kelpoisuusvaatimuksissa joustettava [6]
Puolitoistavuotiaalle Valolle tarjottiin päivähoitopaikkaa tunnin päästä kotoa
Munkkiniemeläiselle Saimalle tarjottiin päiväkotia liki tunnin matkan päästä Mellunmäestä
Lasten kotihoidontuki heikkenee Helsingissä
Yksivuotiaita voi olla kohta Helsingin päiväkodeissa entistä enemmän
Kotihoidon tuen kuntalisä pitää keskituloiset äidit pidempään pois töistä, mutta heidän lastensa kannalta se voi olla hyvä juttu
Helsinki vie perheiltä yli 200 euron suuruisen kotihoidon tuen kuntalisän – Miksi vaikutusta lapsiin ei arvioitu, vaikka YK:n lasten oikeudet niin vaativat?
Yksinhuoltajaäiti hätääntyi Helsingin päiväkotipulasta: Lapset määrättiin hoitoon täysin eri puolille kaupunkia
Helsingin leikkipuistojen ja päiväkotien kerhot suljetaan koko huhtikuuksi – Syynä pula työntekijöistä

Taaperon lippis saatu @newkidsonthehouse

Täällä sanottiin eilen heipat tuteille.

Meidän piti vieroittaa taapero tutista jo joskus vuosi sitten, mutta eipä sitä silloin tehty, ja mitä isommaksi lapsi kasvoi, sitä hankalammaksi homma kävi. Päädyimme pitkittämään asiaa milloin mistäkin syystä (flunssa, iltamaidon lopetus, flunssa, yökyäily, flunssa, kerhon aloitus, mökkireissu, flunssa..), eikä tutin käyttäminen tuntunut muutenkaan niin kovin vakavalta, sillä taapero käytti sitä vain omassa sängyssä nukahtaessaan.

Kuitenkin, mitä isommaksi lapsi varttui, sitä tärkeämmäksi tutti nukahtamistilanteissa tuli. Aluksi riitti mikä vain tutti, pikkuhiljaa toista tuttia piti saada pitää kädessä, sitten molemmissa käsissä ja lopulta tutteja piti nukkumaan mennessä olla sängyssä vähintään neljä ja tietyissä väreissä. Herättyään, ennen sängystä poistumista tutit hyvästeltiin lähes rituaalisin menoin ja jätettiin tyynyn alle odottamaan.

Luulen, että tämä olisi käynyt huomattavasti yksinkertaisemmin vaikkapa vuosi tai puolitoista sitten. Vanhemmat lapset on vieroitettu tutista vuoden ikäisinä ja niin olin ajatellut tälläkin kertaa. Toisaalta, mitä vanhempi lapsi on, sitä helpompaa on keskustella ja neuvotella asioista.

Tutista luopumisesta ollaankin jo juteltu pitkään, mietitty mille kaikille eläinvauvoille tutit annetaan ja millaisen lahjan hän saisi itselleen valita, kun tuteistaan luopuu. Ollaan annettu runsaasti aikaa asialle ja ehkä myös siksi luopuminen kävi sitten lopulta todella helposti, lapsen omasta aloitteesta.

Viimeinen sysäys oli juuri tähän tarkoitukseen tehty kirja. Lapselle personoiduissa kirjassa tuttikeiju käy yöllä lapsen luona, siinä puhutaan hampaiden muuttumiseksi vinoiksi ja siitä, että vanhoista tuteista tehdään uusia vastasyntyneille vauvoille. Myöskin kirjassa lapselle luvataan lahja, kun hän luopuu tuteistaan.

Noin viikko kirjan ensi lukemisesta lapsi antoi tutit pois. Ensimmäisinä päivinä hän vielä mietti asiaa, sanoi että antaa tutit pois myöhemmin ja tahtoi lukea kirjaa jatkuvasti. Toissapäivänä hän sanoi, että antaa ne huomenna ja niin hän totta tosiaan sitten eilen aamulla herättyään tekikin.

Ensin oli vuorossa päiväunille meno ilman tuttia. Aluksi tuteista luopuminen alkoi selvästi vähän kaduttamaan, mutta kun hänelle luvattiin päiväunien jälkeen palkkioksi jäätelö, sai hän lopulta unen päästä kiinni. Illalla nukkumaanmeno sujui muitta mutkitta – ja sama juttu taas tänään päikkäreillä. Toivottavasti tämä meni oikeasti näin helposti!

Niinkin joustava lapsi on tuteista lupumislahjansa suhteen, että sitä ollaan vasta nettikirppiksistä ja kaupoista yhdessä etsiskelty. Mitään virallista tuttiseremoniaa ja niiden pois antamista tai lahjan saamista emme siis ole toteuttaneet, vaikka pedagogisesti se olisi varmaan pitänyt tehdä niin. Pääasia kuitenkin on, että tutit ovat poissa ja kaikki tyytyväisiä.