On niin suloista seurata, miten moni asia maailmassa on 2.5 vuotiaalle niin uutta ja ihmeellistä ja samaan aikaan moni asia myös hyvin yksikertainen ja selkeä. Kuten jos vaikka metsäretkellä tapaa kaatuneineiden puiden yli keppihevosilllaan leikkiviä lapsia, voi heidän luokseen tarmokkaasti mennä kyselemään, että mitäs nämä tällaiset hepat ovat, saako lainata ja aika kiva kun on tullut kevät ja voi ottaa takin hetkeksi pois.

Samoin sitä voi tallustella ihmettelemään isompien poikien majanrakennusta, istua rauhassa heidän viereen riviin kaatunen puun päälle, kysellä puukonkäytöstä ja kertoa omasta uudesta pyörästä ja sitä, mitä näki matkalla metsään. Toki nämä uudet tuttavuudet voivat olla aluksi vähän hämillään, huvittuneitakin suulaasta pikkutytöstä, joka höpöttää ujostelematta, käyttäen joistakin sanoista ruotsinkielistä vastinetta, mutta eipä se mitään haittaa.

Lähiömutsi kirjoitti hiljattain blogissaan siitä, miten heillä eivät lapset saa rahaa kotitöistä saatika edes viikkorahaa. Mielipidettä asiaan lapsiltaan kysyessä vastaus oli ollut ”epäreilua”, koska kuulemma ihan kaikki muut saa. Tiedän, että lapsista usein tuntuu, asiassa kuin asiassa, että KAIKKI MUUT, vaikka todellisuudessa vain muutama saisi. Siksi minäkin täältä huutelen, ettei saa meidänkään lapset!

Meidän lasten säännöllisiin kotitöihin kuuluu omien sänkyjen petaaminen, oman huoneen ja ”oman” vessan siivous sekä kerran viikossa imurointi, lisäksi päivittäin on tiskikoneen tyhjennystä tai täyttämistä sekä roskien vientiä. Lapset auttavat usein myös ruokapöydän kattamisessa sekä astioiden pois viemisessä. Satunnaisesti on pyykkikoneen täyttöä, viikattujen pyykkien viemistä omaan kaappiin, olohuoneen siivousta, mattojen tamppausta, imurointia tai kaupassa käyntiä.

Olemme joskus myös kokeilleet pienen palkkion maksamista kotitöistä, mutta se tuntui hölmöltä eikä raha oikeastaan edes motivoinut hommien tekemiseen, joten kokeilu loppui lyhyeen. Kotitöiden tekeminen kuuluu perheessämme kaikille ikätason mukaisesti, enkä itse näe pointtia että niiden tekeminen olisi sidottuna rahaan. Joskus toki kaupassakäynnistä saa ostaa itselleen palkkioksi tikkarin tai pitää pullojen palauttamisesta saaneet rahat saa käyttää lauantaiherkkuihin.

Myös viikkorahasta on ollut lasten kanssa puhetta, mutta olemme päätyneet toistaiseksi siihen, ettei sitä makseta. Toki lapset saavat rahaa jos tarvitsevat, mutta erittäin harvoin alakoululaiset tarvitsevat. Lapsilla on myös omia säästöjä ja heille säästetään rahaa, joita heillä ei ole kuitenkaan lupa käyttää – niitä säästellään isompiin juttuihin, kuten pelikonsoliin, rahastoon ja muuten vaan tulevaisuuteen.

Sensijaan lapset saavat elää joka päivä etuoikeutetusti, on harrastuksia, harrastusvälineitä, kännykät, karkkipäivät, kaapit täynnä ruokaa, ravintolassa ja kahvilassa käyntejä sekä lomamatkoja. Ja silti opetamme heille vastuullista rahankäyttöä. Kaikkea ei voi saada, ostoksia harkitaan, raha ei tule itsestään, kaikkea ei edes tarvitse itse omistaa eikä raha ole kaikki kaikessa.

Muutamien vuosien kuluttua nämä raha-asiat tulevat varmasti entistä ajankohtaisemmiksi kun lapset kasvavat lisää. Olen itse tehnyt nuoresta saakka opiskelujen ohella työtä ja se on ollut arvokasta oppia, jota tahdon myös lasteni saavan. Välillähän lapset auttavat minua työjutuissani ja toimivat esim malleina, silloin he toki saavat siitä palkkion, mutta se on jo taas asia ihan erikseen.

Maksetaanko teillä viikkorahaa tai rahaa kotitöistä?

Mistä tietää että lapsiluku on täynnä? Tämä kysymys tulee minulla vastaan jatkuvasti erilaisissa facebookin  lastenvaate, vauva, allergia, kantoreppu -ja vastaavissa perhe-elämään sidoksissa olevissa keskusteluryhmissä.

Minä itse sanoisin, että ne jotka tietää vaan tietää ja meidän muiden, kuten itsenikaltaisen kroonisesta vauvakuumeesta kärsivän, pitää vain jossain vaiheessa tehdä se päätös. Jos siis haluaa päätöksen tehdä. Luulen, että useimmat perustavat päätöksensä järkisyihin. Kaltaiselleni tunteella, ei järjellä etenevälle tyypille tämä on helpommin sanottu kuin tehty.

Kun viimeisimmästä synnytyksestä on kulunut pian 2,5 vuotta ja arki toimeliaan taaperon ja isompien sisarusten kanssa on käynyt leppoisaksi, on samalla monet raskausajan ja vauvavuoden muistot saaneet paksut kultaiset reunat.

Tai siis, kyllähän minä muistan edelleen miten olen kolmessa raskaudessa kärsinyt hyperemeesistä, eli vakavasta raskauspahoinvoinnista. Kuinka olen maannut sängyn pohjalla tai tiputuksessa ja lähinnä toivonut nopeaa kuolemaa. Kuinka univelka on tehnyt minusta lähes mielenvikaisen ja kuinka olen keskellä yötä viskonut äidinmaidonkorvikkeet pitkin keittiön seiniä väsyneenä ja turhautuneena tuttipullorumbaan, kun imetys ei onnistunutkaan.

Kuinka silti yritin sinnikkäästi saada omaa maitoa riittämään ja pumppasin ärsyttävää ääntä pitävällä pumpulla kolmen tunnin välein, myös öisin. Kuinka hormonien vuoksi valuin jatkuvasti hikeä, pillahtelin itkuun ja hiukset putosivat. Miten pää oli vain täynnä tyhjää, enkä saanut edes yksinkertaisia sanoja, saatika sitten lauseita muodostettua.

Miten yrittäjänä rahahuolet iskivät päälle ja töitä oli pakko äitiyslomallakin tehdä, vaikka se oli aivan liikaa kaiken sen päälle. Miten vauvalla oli allergioita, itkuisuutta, huonosti nukuttuja öitä ja miten raskasta, aikaa vievää ja kallista kaiken sen selvittely oli. Miten olin jatkuvasti huolissani ja peloissani, ja miten silloin kun olisin vihdoin saanut nukkua en pystynyt, koska mietin mitä kaikkea kauheaa lapsille voisi sattua. Ja mistä kaikesta sitä saikaan riidan aikaan väsyneenä.

Toisaalta, siitä kaikesta selvittiin ja nyt tiedän, miten toimisin toisin, jos samoja tilanteita kohdalle vielä sattuisi. Ainakin teoriassa. Mutta siis ei. Ei vaan pysty. Tai emmätiiä.

Siksi listasinkin omia järkisyitä sille, miksi tulevaisuudessa tyydyttäisiin nuuskuttelemaan vain kavereiden vauvoja:

– Asumiskustannukset ovat nyt jo korkeat, pitäisi muuttaa ”maalle” jos tahtoisi lisää tilaa, ja se on taas ongelmallista vanhempien lapsien kannalta
– Jos jäisimme nykyiseen asuntoon, kenelläkään ei olisi koskaan omaa rauhaa (ei edes naapureilla)
– Olen intovertti, rakastan ja tarvitsen rauhaa, hälinä väsyttää ja hermostuttaa minua
– Mielenterveyteni ei ehkä kestäisi univelkaa
– Oksentaisin todennäköisesti myös läpi seuraavan raskauden ja olisin välillä täysin toimintakyvytön
– Kaikki se lisähuoli
– Aikaa ja huomiota jäisi vähemmän muille lapsille
– Vaikeampi saada omaa aikaa ja lastenhoitoapua
– En tahtoisi kuormittaa parisuhdetta nykyistä enempää
– Vähemmän rahaa ja enemmän menoja
– Lapsiperheiden tukia leikataan jatkuvasti
– Lisää liikkuvia osia harrastus yms rumbaan
– Nytkään ei riitä aika kaikelle
– Tarvittaisiin koko perheen (ja tavaroiden) liikkuttamiseen bussi
– Kaikki omat työhön ja opiskeluun liittyvät haaveet todennäköisesti siirtyisivät lisää
– Lakanat olisivat kokoajan puklussa tai maidossa ja kahvin saisi juoda aina kylmänä
– Elämä on juuri helpottunut ja voidaan tehdä vapaammin eri asioita
– Vauva-aika menee niin nopeasti ohi ja itse vanhenee siinä ajassa 10 vuotta (ja sitten haluaa taas lähteä samaan rumbaan uudestaan)

Niitä plussia en alaa listaamaan, koska siinä nyt ei olisi MITÄÄN järkeä.

Haimme taaperolle tammikuusta alkaen päiväkotipaikkaa. Mieheni jäi hoitamaan lasta toissa syksynä, kun minä palasin päätoimisesti töihin omaan yritykseeni. Tammikuussa mieheni olisi siis hoitanut lasta kotona yhtä mittaan vuoden ja neljä kuukautta, lapsen ollessa silloin siis 2 vuotta ja 4 kuukautta.

Hakiessamme päiväkotipaikkaa toivoimme parasta, mutta toki pelkäsimme myös pahinta. Paras vaihtoehto olisi ollut ruotsinkielinen paikka noin kilometrin päässä olevasta päiväkodista, joka olisi mieheni (pyörällä kuljettavan) työmatkan varrella ja samalta suunnata löytyisi myös esim ruokakauppa ja muita palveluita.

Vähän huonompi vaihtoehto oli päiväkoti hieman kauempaa, kuitenkin edelleen miehen työmatkan varrelta, ilman että reitin varrelle sattuisi kuitenkaan julkista liikennettä tai mitään muita palveluita (kirjaimellisesti keskeltä metsää, meren rannalta siis). Mies voisi edelleen aamulla viedä lapsen hoitoon pyörällä matkalla töihin ja minä hakea sitten iltapäivällä kävellen tai pyörällä.

Kaikista huonoin vaihtoehto oli paikka jostain oikeasti kaukaa. Ja niin siinä sitten kävi, pahin vaihtoehto kävi toteeen ja paikka tarjoutui jostain ihan huitsin nevadasta. Siis oikeasti, puolen tunnin bussimatkan päässä, aivan päinvastaisessa suunnassa jossa mieheni käy töissä. Pelkkiin matkoihin kotoa päiväkodille ja takaisin kotiin, menisi päivässä yhteensä kaksi tuntia bussilla. Tähän kun lisää vielä miehen työmatkat päälle, eli toiset puoli tuntia (toiseen) suuntaansa pyörällä, ainut vaihtoehto oli jatkaa kotihoitoa.

Helsingin vaikea päiväkotitilanne on ollut tiedossa jo vuosia. Useilta alueilta on lähes mahdotonta saada päiväkotipaikkaa läheltä kotia, paikkoja ei vain ole, päteviä opettajia ja hoitajia ei ole (muun muassa esim palkkaus huono työmäärään ja vastuuseen nähden) ja itseasiassa ruotsinkielisellä puolella tilanne on vielä huonompi.

Helsingin Sanomien mukaan lokakuussa Helsingin päiväkodeista puuttui 448 varhaiskasvatuksen opettajaa, jonka lisäksi sijaisia on vaikea saada, heitäkään ei ole riittävästi ja iso osa heistä on epäpäteviä (sijaikseksi pääsee muutaman päivän koulutuksella).

Me emme siis todellakaan ole mikään kumma poikkeus tässä päiväkotilotossa, näitä tarinoita älyttömän pitkistä päiväkotimatkoista kuulee leikkipuistossa päivittäin. Itseasiassa eräs ystäväparheemme muutti lopulta toiseen kaupunkiin, koska vuoden jonottelunkaan jälkeen mitään järkevää päiväkotipaikkaa ei heidän lapsilleen löytynyt.

Kaupungin tarjoaminen päiväkotien lisäksi Helsingissä on toki myös yksityisiä päiväkoteja, mutta myös useat niistä ovat täynnä ja pula pätevistä opettajista ja hoitajista koskee myös niitä. Kaikilla perheillä ei myöskään ole varaa yksityiseen päiväkotiin, jonka lisäksi esimerkiksi lähellämme olevat yksityiset päiväkodit ovat monet auki vain 7,5 tuntia päivässä.

Viime viikolla moni Helsinkiläisperhe sai ikäviä uutisia, kun kotihoidontuen päälle tulevaa Helsinki-lisää kerrottiin leikattavan budjettisyistä. Ensi kesäkuusta alkaen tukea ei saa enää kuin 1-vuotiaaksi asti, kun aiemmin sitä sai 2-vuotaaksi (tuki lakkautettiin aiemmin jo 2-3 vuotiailta). Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että entistä useampi joutuu laittamaan lapsensa päiväkotiin jo suunnitelua aiemmin – tai sitten yrittää kituutella muutamalla sadalla eurolla kuukaudessa.

Kaupunki ei omien sanojensa mukaan odota ryntäystä päiväkoteihein tuen lakkauttamisen jälkeenkään, mutta he ovat ennakoineet että lapsia on ensi vuonna päiväkodeissa 800 enemmän kun tänä vuonna. Nähtäväksi jää mikä tilanne siis vaikka ensi syksynä päiväkodiessa sitten lopulta on.

Me jäämme todellakin jännityksellä odottamaan, sillä osaltamme päiväkodin aloitus lykkääntyy kolmen tunnin matkojen vuoksi. Emme siis pysty ottamaan tuota paikkaa huitsin nevadasta vastaan, vaan mies jatkaa hoitovapaataan kesään / syksyyn saakka. Kaikki sormet ja varpaat ristiin, että joku järkevämpi paikka järjestyisi silloin.

Tavallaan tilanne on kuitenkin meille myös helpotus, sillä pähkäilimme päiväkodin aloituksen kanssa – ja nyt joku muu teki vaikean päätöksen puolestamme. Mies olisi kyllä edelleen halunnut jatkaa koti-isänä, mutta taloudellinen tilanne, eli eläminen niillä parin sadan euron kuukausitienesteillä, alkoi väsyttämään.

Taapero jatkaa siis kotihoidossa ja kaupungin tarjoamassa kerhosssa muutaman tunnin viikossa. Siitä ei tietääkseni vielä leikattu. Juuri tänä aamuna taaperoa kerhoon viedessäni tunsin kovin suurta kiitollisuutta kuitenkin tästä kaikesta. Kerhossa heitä on siellä neljän saman ikäisen tytön ryhmä ja kaksi ohjaajaa, enkä parempaa kerhoa voisi toivoa. Ennenkaikkea olen iloinen mieheni puolesta, joka saa olla vielä puoli vuotta lapsen kanssa kotona, koska niin oikeasti tahtoo. Tämä aika on niin lyhyt ja korvaamaton – ja meidän perheelle paras ratkaisu tehdä näin.

(Paitsi just noi tuli mölyämään tohon viereen, kun yritän tehdä töitä ja mietin, että onko sittenkään – ja sitten taapero tuli antamaan pusun ja olin taas että joo).

Minkälaisia kokemuksia teillä on päiväkotipaikan saamisessa? Entä mitä tunteita Helsinki-lisän lakkautus herättää?

Ajatus tämän postauksen kirjoittamiseen tuli jo useampi viikko sitten, olin aluksi kuullut peräti kolmelta perheelliseltä tutultani niin ihmetystä kun jonkin tapaista ihailua (ja jopa huonoa omaatuntoakin) siitä, kuinka paljon me lasten kanssa ulkoilemme. He kun olivat saaneet somen perusteella kuvan, että olemme lasten kanssa joka päivä jossain ulkona ja luonnossa.

Samalla viikolla leikkipuistostamme myös itselleni entuudestaan tuntematon vanhempi kysyi minulta vähän ihmettelevällä äänensävyllä, että ulkoillaanko meillä ihan joka päivä? Vähän nolostelellen vastasin, että joo, yleensä ainakin kaksi kertaa päivässä…

Kun jäin miettimään näitä kohtaamisia myöhemmin, olin oikeastaan melko hämmentynyt meidän kaikkien osapuolten tunnereaktioista. Tuntui jännältä, että joku jopa kokee huonommuutta asiasta, joka on taas meille osittain ihan vain elämäntilanteen sanelema pakko ja toisaalta, miksi minusta oli taas noloa sanoa, että ulkoilemme paljon – ikäänkuin olisin muka siinä tilanteessa jollain tapaa parempi kun se ei niin paljoa ulkoileva. Kaikkea sitä nämä äiti-aivot pyörittelevätkään sisällään!

Itse koen, että lasten kanssa ei vaan voi olla ulkoilematta päivittäin. Etenkin näin pimeänä ja märkänä vuodenaikana se on useasti melko pakkopullaa, mutta se myös rauhoittaa menoa kotona, saa lapset syömään ja nukkumaan paremmin – eikä se todellakaan ole haitaksi itsellenikään. Koska samassa leikkipuistossa päivästä toiseen kökkiminen on melko tylsää, käymme paljon myös kävelyillä ja läheisissä metsissä. Kotiamme reunustavat myös molemmin puolin vehreät puistot ja suuret metsät, joten se käy meiltä helposti – ja samalla saa liikuntaa.

Mieheni, joka on nuorimmaisen kanssa kotona hoitovapaalla, myös hoitaa isoksi osaksi nämä taaperon ulkoilut, etenkin päivisin. Hän on luonteeltaakiin sellainen aktiivinen ulkoilmatyyppi, jolta löytyy varusteet säälle kuin säälle. Niinäkin iltoina, kun minä jäisin mielummin värjöttelemään sateen vuoksi kotiin, hän lähtee ulos. Tämä asenne on alkanut tarttua kokoajan enemmän myös minuun. Ennenkaikkea siksi, että muuten kotona seinät kaatuisi päälle ja happi loppuisi, vaikka muuten mukavuudenhaluinen olenkin.

Asumme 93 neliön kerrostaloasunnossa, ja niinä viikkoina kun kaikki uusperheemme jäsenet ovat paikalla, meitä on täällä kuusi henkeä, josta perheen teini on ainut jolla on oma huone. Ulkona lapset saavat mekastaa, juosta ja hyppiä sydämiensä kyllyydestä, sisällä kotona painileikit äityvät ilman ulkona purettua energiaa liian villeiksi ja kovaäänisiksi. Ja nyt korona-aikaan, kun kotona ollaan entistä enemmän, ovat aamu -ja iltapäiväiset ulkoilut ihan välttämättömiä. Huomana itsekin, jos en käy aamulla ulkona, iltapäivästä alkaa olla jo tosi levoton ja tunkkainen olo.

Joten kyllä, meillä ulkoillaan ihan joka päivä, jopa huonolla säällä. Aina se ei ole niin inspiroivaa, mutta kannattaa ainakin meillä. Toisaalta, meillä ei juurikaan leivota tai askarrella mitään hienoja juttuja. Kuinka paljon teillä ulkoillaan?