ÄITIENPÄIVÄ KUVINA

11/05/2021

Olipa ihanan rauhallisen lempeä ja rakkaudentäyteinen Äitienpäivä viime sunnuntaina. Kuten mielestäni aina, myös tänä Äitienpäivänä paistoi aurinko. Vasta nyt tajusin, miten myöhässä kevät tänä vuonna onkaan. Edellisvuosina ollaan usein pärjätty kevyimmillä vaatteilla ja naapuruston kirsikkapuutkin ovat kukkineet jo täysillä.

Äitienpäivä-aamuna sain kauan haaveilemani aamiaisen sänkyyn, siinä on jotain ihan eritysen ylellistä hörppiä maitokahvia peiton alla ennen kun silmät ovat kunnolla viedä edes auenneet. Varsinkin kun normaalisti juon kahvin mustana ja panttaan vaahdotettu kauramaitoa vain tarkkaan valittuihin erikoistilanteisiin. Ja muutenkin, muiden valmistama aamiainen maistuu aina jotekin ihan eritysen hyvältä.

Lahjaksi sain suuuren ja muhkean pehmeän paketin, nimittäin salaa haaveilemani uuden peiton ja tyynyn – en siis ilmeisesti ollutkaan niin kovin salaa niistä haaveillut (tää peitto on ihan p****ska, olen saattanut ehkä joskus yöllä klönttimäisen peiton kanssa painiessa tuhahtaa).

Aamupäivällä pyöräiltiin hautausmaalle ja iltapäivällä juotiin skumppaa ja syötiin leivoksia ja parsapiirakkaa pihalla.


ARKIKUVA 20/52

21/05/2019

Viime viikon arkikuvan myötä pääsen samalla esittelemään äitienpäivälahjaksi saamiani kenkiä. Vaikka olin ”hienovaraisesti” kertonut haluavani kyseiset kengät, oli niiden saaminen lahaksi silti ihana yllätys. Varsinkin kun mukana oli myös kokoa 20 olevat samanlaiset kengät Myylle.

Jotenkin hyvin äitienpäivän teemaan sopivasti sainkin huomata, ettei kengänkokoni ole enää sama kun ennen viimeisintä raskauttani. Piti siis käydä vaihtamassa ne isompaan kokoon. Nyt kolmen raskauden myötä kengänkokoni on siis kasvanut yhteensä kaksi numeroa.

Olimme varanneet viime lauantaiksi ajan poliisiasemalle passin hakuun – vauva saa ensimmäisen passinsa! Viikonlopuksi oli luvattu lämmintä ja aurinkoista säätä ja minä olin etukäteen mielessäni kuvitellut ihanan seesteisen ja kiireettömän viikonloppukävelyn yhdessä keskuspuiston läpi poliisiasemalle. Todellisuus oli kuitenkin vähän toista.

Ensinnäkin, meille tuli kauhea kiire ja aluksi jopa näytti siltä, että saisin lähteä koko reissuun yksinäni. Kiireen vuoksi meidän piti todellakin mennä kiireellä. Siinä ei ehtinyt (tai pystynyt) paljoakaan puuskutukseltaan mitään jutella tai kaunista metsää ihailla. Muutenkin minä kipitin lyhyillä jaloillani kokoajan oikeastaan vähintään muutaman metrin perässä.

Oli todella kuuma ja mikä parasta, olin kasvatellut säärikarvojani jo tovin epilointia varten. Ne näyttivät niin törkeiltä valkoista ihoani vasten, että päätin vetää niiden peitoksi paksut polvisukat. Lisäksi sukat olivat vähän isot ja ne yhdistettynä ensimmäistä kertaa jalassa oleviin kenkiin sain tietysti vielä rakkulat molempiin kantapäihini että pikkuvarpaisiini.

Kotimatkalla meinasin hypätä yksin ratikkaan kipeiden rakkuloideni kanssa, mutta takaraivossa jyskytti unelma ihanasta lauantai-iltapäivän perhekävelystä. Ja niin minä linkutin ja nautin joka hetkestä. Ja sain jopa otettua tämän ihanan kuvan (vaikkakin kuvien ottamisen jälkeen huomasin olevani ihan yksin metsässä, kesti kai liian kauan).