WHY BE MOODY WHEN YOU CAN SHAKE YOUR BOOTY

9/01/2020

Niinhän sitä sanotaan, että jokainen on oman onnensa seppä ja omalla asenteella onkin suuri merkitys niin omaan kun siinä sivussa myös niiden kanssaeläjienkin eloon. Ei se aina helppoa ole saada etenkään vaikeaa elämänvaihetta muutettua postitiivisempaan suuntaan pelkän ajattelun voimalla, mutta on se mahdollista. Enkä myöskään sano, että kaikkea voisi päättämällä paremmaksi muuttaa, mutta helpotusta voi olla mahdollista saada. Etenkin kun positiiviseen ajatteluun lisää vielä hyvää tekevää tekemistä.

Itselläni vähän raskaampi elämäntilanne on tuntunut kestäneen jo yli vuoden. Suurin syy sille on ollut hunot unet, jolloin kaikki on vähän (tai aika paljonkin) tahmeampaa. Toki uniasiat pitää saada kuntoon ja sitä tässä parhaillaan edelleen yritetään, mutta yritän samalla päästä pois siitä negatiivisesta ajattelumallista, joka omaan mieleen on syntyt tässä huonoissa unissa vellomisesta. Omassa päässä on synynyt vakiokaava: huonot unet = huono päivä tai että väsyneensä olen kamala ihminen. Tällaisessa negatiivisessa ajattelumallissa sitä vain kääntyy itse itseään vastaan.

Väsymys myös vahvistaa sellaisia normaaleita mielialanvihteluita, joita meillä kaikilla on – enemmän tai vähemmän. Näin naisena pahimmat näistä heilahduksista ajoittuvat usein tiettyyn kierron aikaan ja pelkästään oman kehon ymmärtäminen ja asian hyväksyminen auttaa jonkin verran. (esim puhelimeen ladattavan appin tai iphone terveys-aplikaation kautta omaa kiertoa on helppo seurata) Kun ymmärtää kyseessä olevan hormoneihin liittyvää heittelyä, eikä koko todellisuus, on niiden helpompi antaa tulla ja mikä tärkeintä: mennä.

Toinen iso asia on tunnistaa ne asiat jotka aiheuttavat negatiivisia tunteita ja tietysti toisinpäin. Usein ymmärrän jälkikäteen oman hermostumiseni olleen monen asian ketju. Enhän minä nyt oikeasti suuttunut lapselle niin paljon siitä, ettei hän kolmannellakaan sanomisella ollut pedannut sänkyään, vaan räjähdin lopulta siksi, että olin viettänyt koko aamupäivän nenä kiinni tietokoneessa kasaantuneiden spostien äärellä, skippasin lounaan ja kastuin märäksi kiukuttelevan taaperon kanssa kaupassa käydessäni. Sitten selasin somea aivottomana jotta saisin edes vähän omaa aikaa ja aivot narikkaan, vaikka kävelylenkki olisi toiminut paremmin. Piti myös ehtiä siivota ennen kun lapset tulevat koulusta, enkä enää tässä vaiheessa jaksanut nähdä kaaosta ymärilläni. Olen oikeasti vain vihainen ja turhautunut itselleni.

Kun tunnistaa ja osaa ennakoida ne tilanteet, lähteä sinne lenkille tai piipahtaa kahvilla ystävän kanssa ennen kun tuntee, että tarvitsee viikon yksin parantolassa selvitäkseen arjesta on se palvelus itselle. Ja kun itse voi hyvin, heijastuu se tottakai myös ympärillä oleviin. Pikkulapsiajessa tämä on tottakai helpommin sanottu kun tehty. Mutta silloinkin voi soveltaa, lenkki voi olla roskien vienti ja talon ympäri kävely, kahvikupin kanssa voi lukittautua hetkeksi salaa vessan rauhaan.

Ja silloinkin kun niitä ylilyöntejä sattuu, hermostuu, suuttuu, kaikki tuntuu menevän pieleen, yrittää olla itselleen armollisempi. Ymmärtää, että koko päivän ei tarvitse olla paska, itse ei ole paska – vaan se oli vain se hetki, jonka ei tarvitse määrittää muuta kun sen yhden hetken. Joinain päivinä on helpompi olla positiivisempi kun toisina ja sekin on täysin ok.

Hyvää mieltä saa tottakai parhaiten tekemällä asioita joista pitää. Itse ainakin huomaan, että huonosti nukuttujen öiden takia tämä on kuitenkin jäänyt pahasti huomiotta. Helposti sitä jää sohavlle makaamaan kun oikeasti energiaa saisi liikkumisesta, hemmottelee itseään kahvilan isoimmalla korvapuustilla kun oikeasti keho kaipaisi proteiineja ja vitamiineja, selaa illalla muiden jo nukkuessa somea kun senkin ajan voisi käyttää siihen tärkeään uneen – tai vaikka kasvonaamion tekoon! Eikä siinä, kyllähän minä pidän myös sohvalla makouluista, korvapuusteista ja somessakin roikkumisesta – mutta kohtuudella.

En ole sitä tyyppiä, joka tekee uudenvuoden lupauksia, mutta tällä kertaa vuosikymmenen vaihtuminen antoi ihan uutta puhtia aloittaa samalla ikääkuin jotain uutta. Minun tavoitteni on voida jatkossa paremmin. Keho ja mieli ovat vahvasti yhteydessä toisiinsa ja voidakseen hyvin pitää molemmista pitää huolta. Molempia voi huoltaa kuitenkin samalla reseptillä, eli liikunnalla, joka minulla on jäänyt tässä vauva/taapero/unettomat yöt-elämäntilanteessa ihan liian vähälle.

En ole aieminkaan ollut mikään himo- tai tavoitteellinen liikkuja, mutta juuri ne positiivisesti omaan mielialaani vaikuttavat kiireettömät uimahallireissut ja tuntemattomia metsäpolkuja pitkin tarpomiset äänikirjaa kuunnellen ovat jääneet. Aiemmin vein ja hain isompia lapsia nelisen kilometriä päivässä kävellen eskariin, nykyään he kulkevat itse kouluun ja minä istun läppärillä tai taaperon kanssa heikkalaatikon reunalla kakkuja tehden. Pieniä juttuja, mutta loppujenlopuksi aika suuria.

Siitäkään asiasta en halua ottaa silti turhia paineita tai asettaa liian tiukkoja tavoitteita. Tavoitteeni on tällä hetkellä, että joka päivä teen jotain ja mieluiten ulkona. Tarkoitukseni ei ole alkaa treenaamaan ulkonäön vuoksi, vaan saada zen oman pään sisään pitkällä kävelyllä ja viikottaisella vesijuoksulla. Sillä sellaista tunnen ainakin nyt tällä hetkellä eniten kaipaavan yhtäkkisen rääkin sijasta. Kävelystä syntyvät mielihyvähormonit taas saavat mielenkin iloisemmaksi ja tasaisemmaksi, joka omalta osaltaan toivottavasti vaikuuttaa myös parempiin yöuniin.

Lisäksi, jo sillä ajatuksella, että haluan tehdä itselleni hyvää ja tuntea oloni entistä paremmaksi on positiiviset vaikutukset. En rajaa itseltäni mitään kivaa pois (no okei, ehkä vähän vähemmän sokeria ja somea), vaan lisään sitä. Pakkohan siitä on seurata vain hyvää.

Mistä te saatte hyvää oloa?


”MYY”

22/12/2019
Kommentit pois päältä artikkelissa ”MYY”

Taas yksi uusi sana on kerttynyt taaperon sanavarastoon, hän oppi sanomaan oman nimensä! Ja se lausutaan näin: MmmmmmY!

ps. älkää ihmetelkö jos minusta ei paljoa kuulu loppuvuonna, yömme kun näyttävät taas pääosin tältä mitä yllä olevissa kuvissa. Kaiken liikenevän ajan ajattelin päiväasaikaan nukkua (tai syödä suklaata puoliunessa sohvan nurkassa). Ei yhtään huono suunnitelma mielestäni. 


UNIKOULU – OSA 2

26/11/2019

Syyskuun alussa kerroin, kuinka meillä aloitettiin unikoulu, eli lopetimme yömaitojen antamisen ja rauhoitelimme taaperon takaisin unille lähinnä laitamalla tutin suuhun ja peiton takaisin päälle. Tosiaan, unikoulu meni alusta saakka lähes näin helposti. Jo tätä ennen hän nukahti itsekseen illalla sänkyyn ja siitä oli varmasti apua myös keskellä yötä uudellen unenpäästä kiinni saamisesta.

Yömaidon lopettamisen jälkeen jotkut yöt menivät paremmin kun toiset, joskus hän heräsi muutaman kerran, aina välillä hän sattui nukkumaan läpi yön. Ainut mikä tuntui rankalta, olivat aikaiset aamuherätykset. Mutta pikkuhiljaa 5.30 herääminenkin vaihtui kuuteen ja siitä puoli seitsemään ja joskus jopa vielä pidempään. Itsehän olin heräillyt niin pitkään niin paljon, että vaikka lapsi nukkui, omat yöni olivat silti katkonaisia. Ja ova edelleen. Onneksi joukkoon on myös mahtunut paremmin nukuttuja öitä, ja vielä niin, että kaikki nukkuvat samana yönä hyvin.

Jossain vaiheessa tilanne meni kuitenkin öisin siihen, ettei enää auttanutkaan pelkkä silittely, jotta baby nukahti uudestaan unilleen. Saatettiin vaatia pidempiä nukutussessioita, syliin ottamista ja pitkää rauhoittelua. Pahimmillaan keskellä yötä oltiin kaikki 1,5 tuntia hereillä itkuisen taaperon kanssa.

Kerran olimme muutaman yön mummolassa, jossa Myy nukkui vieressäni parisängyssä. Huomasin, että jos hän yöllä heräsikin, hänelle riitti pelkästään se, että hän huomasi minun olevan vieressä ja jatkoi itsekseen unia. Kaivaitui ehkä vain vähän lähemmäs kainaloa, mutta saatoimme nukkua levollisesti koko yön ilman sängystä nousemista – ja mikä parasta nukuimme aamulla pitkään, jopa reippaasti yli kahdeksaan.

Aamuöiset huudot kotona kuitenkin jatkuivat ja tunnin rauhoitelun sijasta otinkin hänet viereeni ja saatoimme jatkaa heti unia. Mieheni oli tosin väsistyttävä tässä vaiheessa aina muualle nukkumaan, sillä emme mahdu kaikki 140 leveään sänkyymme. Mietin kyllä jo tässä vaiheessa, että teenkö virheen opettessani lapsen nukkumaan vieressä.

Toisaalta, monet nukkuvat perhepedissä, eikä se tuskin olisi ongelma jos päivittäisimme sänkymme leveämpään – patja kun pitäisi muutenkin vaihtaa parempaan. Järkeilin itselleni myös sen, että monet lapset tulevat jokatapauksessa vanhempien sänkyyn yöllä nukkumaan, viimeisään kun osaavat / pääsevät pois itse sängystään. Että olisihan tämä jokatapauksessa meillä edessä. Jos kerta nukkuisimme kaikki paremmin samassa sängyssä, mikä ongelma?

Mutta sitten tuli se ongelma. Yöt alkoivat muuttumaan taas levottomammiksi. Taapero saattoi herätä ja vaatia pääsyyä meidän sänkyyn jo ennen kun olimme itse nukahtaneet. Kello aamuviideltä viereen ottaminen aikaistui usein jo kello kahdeksitoista. Taapero myös hyöri, pyöri, potki löi ja hyppi päälle unissaan ja yöllä herätessään. Yritin tehdä välimme peitoista ja tyynyistä ”muureja”, mutta se ei auttanut – hän halusi olla mahdollisimman lähellä tai huomioni jos heräsi itse yöllä. Kuitenkin olimme niin väsyneitä, että jatkoimme viereen ottamista, muuten hän protestoi kovaa ja pitkään huutamalla. Sellaista ei yksinkertaisesti vain jaksa keskellä yötä.

Samalla pahenivat taas omat uniongelmat. Oli vaikea saada unta, myös silloin kun olisi saanut nukkua rauhassa. Heräilin paljon ja unen päästä oli vaikea saada kiinni. Aamulla tosin olisi nukuttanut, ja jos taaperon otti viereen sai todennäköisesti nukkuakin ainakin tunnin pidempään. Onneksi tämä on jo vähän helpottanut (oman paksun ja lämpimän peiton vaihtaminen ohuempaan auttoi jo paljon), mutta keholla kestää tosiaan aika kauan palautua parin vuoden pätkäunista.

Meillä oli lähestulkoon jo ostoskorissa uusi 180 leveä sänky, mutta päätimme nyt kuitenkin aloittaa uuden unikoulun. Eli emme ota taaperoa enää viereen nukkumaan. Kumpikaan meistä ei jaksaisi yhtään, mutta pidemmällä juoksulla varmasti parempi valvoa muutamana yönä, kun venkslata ja nukkua huonosti jokikisenä. Tiedän, että perhepeti-systeemi toimii monilla eikä nukkumisjärjestelyillä ei ole sinänsä väliä – kunhan kaikki saavat nukutuksi. Meillä samassa sängyssä nukkuminen ei kuitenkaan tunnu toimivan.

Kyselin muutama viikko instassa, että miten muut nukkuvat ja minkälaisia unijärjestelyitä muilla on. Vastauksia oli yhtä monta kun vastaajiakin. Sain myös muutamia neuvoja, vaikka en kysynyt. Joku ehdotti lapsen siirtämistä toiseen huoneeseen nukkumaan. Vaikka meillä onkin täällä joka toinen viikko kaksi makuuhuonetta tyhjillään, tarvitsevat isommat lapset omaa tilaa eikä olisi heitä kohtaan reilua laittaa pikkusiskoa samaan huoneeseen nukkumaan. Eli se ei ole meillä vaihtoehto, vaan nukumme siis silti samassa huoneessa, koska taaperolla ei ole omaa huonetta – enkä itse edes usko sen olevan meidän kohdalla ongelma.

Ensimmäinen, eli viime yö unikoulua meni onneksi ilman yöhuutoja. Taapero heräsi himpun yli kuusi ja vaati pääsyä viereemme. Mieheni nousi kuitenkin tässä vaihessa hänen kanssaan aamutoimiin. Eli hei vaan taas aikaiset aamut.