Edelliseen koirasta luopumisesta kertovaan postaukseen tuli paljon kommentteja. Siis yllättävän paljon positiivisia kommentteja. Ennen kirjoituksen julkaisemista meinasin aluksi sulkea koko kommentoinnin. Sillä aihe on minulle raskas ja tiedän kuitenkin toimineeni oikein. Joten en millään olisi jaksanut lukuisia ilkeäsävyisiä kommentteja siitä miten olen nyt toiminut vastuuttomasti ja ajattelemattomasti ja väärin. Vaikka tiedän itse etten ollut, niin ei se silti olisi tuntunut kivalta.  Aiempiin ongelmista kertoneisiin postauksiin sain muutamia jopa ihan täysin asiattomia kommentteja. Ihmisiltä jotka ihan tosissaan kuvittelivat tietävänsä paremmin omasta tilanteestani.

Tuli toki niitä tähän uusimpaankin. Kuten että snapchattiäsi seuranneensa minä olen sitä mieltä, ettet kuitenkaan ollut miettinyt aktiivisen koiran ottamista ihan loppuun asti. Olin nimittäin säpissä kuljettanut pentua ihan pienenä pyörän kyydissä, kun hän ei vielä jaksanut kävellä parin kilsan edestakaista matkaa eskarille. Tai kun olin snäpissä vienyt koiraa vain lähimetsään lenkille. On jännä miten joku voi väittää tietävänsä elämästäni paremmin tai enemmän kun minä itse. Miten joku voi olla eri mieltä jostain minun henkilökohtaisesta asiasta, josta ei oikeasti tiedä kaikkea? Tietysti saa olla mitä mieltä tahansa, mutta se ei silti ole totta. Tai koko totuus. Tässä vain yksi esimerkki.

Nykyinen ammattini, eli bloggaaminen, valitsi minut ja minä sitten sen. Olen ihan tavallinen tyyppi samoine ongelmineen ja ilonaiheineen kun kaikki muutkin. Erotuksena vain, että kerron niistä julkisesti kymmenille tuhansille ihmisille. Olen blogissa avoin ja sataprosenttisen rehellinen, siitäkin huolimatta minullakin on oma yksityisyyteni. En minkään ihan kaikkia tekemisiäni joka somekanavaan 24/7/365 puske. En ole oikeassa elämässä juurikaan erilainen, mutta tasoja on enemmän. Koska jaan elämääni monissa sosiaalisissa medioissa, voi osa seuraajista varmasti kokea tavallaan tuntevansa minut. Ja onhan se osittain totta. Kun itken snapchatissa sydänsuruja tuo se varmasti minua lähemmäs katsojaa. Mutta siinä on se erotus, etten minä silti tunne juurikaan niitä tuhansia anonyymejä katsojia.

Voitte kuvitella kuinka iso juttu on mokata kymmenien tuhansien ihmisten edessä ja kertoa siitä heille. Olla tilivelvollinen täysin tuntemattomille ihmisille. Ja vaan ottaa vastaan mitä sieltä sitten ikinä tuleekaan. Keskusteluja saa käydä ja mielipiteitä sanoa. Halusin nyt kuitenkin muistuttaa, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Oli kyse sitten jotain julkisuuden henkilöstä tai ihan vaan siitä naapurin Penasta, niin kaikki me olemme kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä joita elämä kuljettaa sinne tänne ja tuo eteen odottamattomia asioita. On helppo tuomita toisen tekemisiä tai päätöksiä sen kuvan perusteella mikä itsellään jostain henkilöstä on. Usein niihin liittyy kuitenkin myös paljon muutakin.

En missään nimessä halua että lopetatte kommentointia tai edes eriävien mielipiteiden sanomisen. Rakentavalla kritiikillä ja mollaamisella on kuitenkin vain aika suuri ero. Ja minusta on edelleen tosi ihana kuulla, kun kerrotte kuinka koette tuntevani minut. Sillä se on ihan totta. Blogiani ja muita somekanavia seuraamalla pääsee tosi lähelle sitä kuka ja millainen olen. Eli ihan tällainen perus-Minttu. Erehtyväinen, inhimillinen, tavallinen ihminen.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Tällä kertaa esittelen blogin ystäväkirja-sarjassa ystäväni Tarun, jonka sain pakotettua kesken työpäivän nähin kuviin. Onneksi poseeraminen ei ole Tarulle ihan vierasta, hän on nimittäin yksi suomen ihan ekoja suosittuja muotibloggaajia ja suunnannäyttäjiä. Silloin kun minä en edes tiennyt mitä blogi tarkoittaa. Muunmuassa kuitenkin uusien kiinnostavien työkuvioiden myötä Tarun bloggaaminen loppui, kunnes hän ihan hiljattain perusti tulevan aviomiehensä Mikon kanssa yhteisen sisustus -ja ruokablogin Keittiö ja kolme kerrosta. Olen huomannut että tuolla blogin kommenttioisoissa ollaan oltu tosi iloisia Tarun palaamisesta blogimaailmaan, olisipa ollut kiva myös itse päästä lukemaan vanha blogia.

Emme ole Tarun kanssa tunteneet kovin kauaa. Mutta on tosi vaikea sanoa milloin olemme tutustuneet, tuntuu kun Taru olisi ollut elämässäni vuosikausia. Taruun olen tutustunut ystäväni Riikan kautta ehkä muutama vuosi sitten, mutta en yhtään muista tarkalleen miten se kävi. Jotenkin rupesimme Tarun kanssa vain pitämään yhteyttä ja näkemään kahdestaan. Yksi varhaisimpia muistoja taitaa olla ainakin yksi perjantai-ilta reilun vuoden takaa, kun Taru kutsui minut laulamaan Sing Staria työpaikalleen.

Tarun kanssa on helppo olla. Hän on vahva, paljon mielipiteitä omaava ja puhelias. Tarun kanssa ei ole vaikea viihtyä eivätkä jutunaiheet ainakaan lopu kesken. Miehistä voi näemmä siis puhua loputtomiin 😀 On ollut ihana olla mukana Tarun ja Mikon elämässä, ei ihan alkuajoista, mutta kuitenkin niin että heidän suhde on ollut vielä melko tuore. Olen saanut seurata sivusta kihlautumista sekä ensimmäisiä talokauppoja. Ja ensi viikolla pääsen sitten tanssimaan heidän häihinsä! Se on todella ihana osoitus siitä, että vaikkemme ole tunteneet kovin kauaa, emmekä välttämättä aina ehdi näkemään, koki Taru minut kuitenkin sen verran tärkeäksi ystäväksi, että sain kutsun häihin.

Sen lisäksi että Tarun kanssa voi jauhaa ja jauhaa loputtomiin syvällisiäkin juttuja, on hän myös mitä parhainta bailuseuraa. Tämä mirmeli se sitten jaksaa tanssia! Vastapainoksi häntä kuitenkin kiinnostaa myös pitkät metsälenkit koirien kanssa. Ihailen Tarua siinä, miten tiiviit ja läheiset välit hänellä on perheeseensä. Se kertoo paljon ihmisestä. Mikä Tarussa yllätti, oli se, miten monet hänen (tai oikeastaan kai lähes kaikki) vaatteensa on ostettu kirppiksiltä. Tarulla on upea ja persoonallinen tyyli sekä mieletön muuntautumiskyky aina söpöstä tomistostomummostan superkuumaksi sexybeibeksi. Sellainen on minun tuntema Taru. Ja tässä vielä jo tutut kysymykset ja vastaukset:

Lempinimi: Tarde, Tartsa, Tarmo ja mitä näitä nyt on
Ikä: 30v
Horoskooppi: leijona
Perhe: kotona avomies ja kaksi koiraa, lisäksi omat siskot, äiskä sekä isi hyvin läheisiä
Siviilisääty: kihlattu, hetken päästä avioliitossa – tirsk
Mistä pidät eniten: ruoasta. Bassosta. Metsälenkeistä ja kunnon mummokirppareista
Luonteesi: mä sanoisin ite, et vähän hankala, temperamenttinen mut hauska, mut kysyin vielä varmuuden vuoksi mieheltä tätä, ja vastaus kuului: räväkkä, sanavalmis, iloinen, määrätietoinen, sydämellinen ja hyväntahtoinen. Eli vähän hankalalta pakeltilta kyllä kuulostaa….
Lempiaineesi koulussa: historia
Inhokkiaineeesi koulussa: matematiikka
Inhokkiasia nyt: koulu- ja kaikki muukin kiusaaminen. Puolustuskyvyttömien väärinkohtelu.
Toiveammattisi nuorena: varmaan jonkin sortin maailman napa -ammatti, uskoisin et joku näyttelijä/laulaja.
Ammattisi / koulutuksesi nyt: varsinaista koulutusta ei oikeastaan ole, paitsi Laajasalon opiston crossmedialinja. Ammattina avainasiakaspäällikkö media-alalla.
Paras muistosi: uskoisin tämän liittyvän ruokaan, tai nyt 4-vuotiaaseen siskonpoikaani :,,,)
Kenet haluaisit tavata: jonkun liian nuorena kuolleen muusikko-/näyttelijäparan, jonka ottaisin huomaani. Siis ennen sitä kuolemaa. Ja oman vaarini myös haluaisin tavata, hän myöskin kuoli liian nuorena.
Lempiruokasi: pho-keitto, itse tehty kuivaliha, tartar ja boquerones.
Paras biisi juuri nyt: en voi uskoa et kirjoitan tämän, koska house yleensä ei uppoa, mut
Ådå – unsympathy
Lempïvärisi: harmaa ja kaikki haalean vaaleat pastellivärit
Maailmankatsomuksesi: Tiedänköhän mä edes mitä tuolla maailmankatsomus-käsitteellä tarkoitetaan…
Mitä inhoat: herne-maissi-paprikoita
Mistä haaveilit nuorena: vähän liikaa pojista
Mistä haaveilet nyt: valmiista kodista ja pihasta, perheen terveydestä ja työonnistumisista ja siitä, että onnistun tiputtamaan pari kiloa häitä ja häämatkaa varten
Pysäyttävin hetki elämässäsi: varmaankin tuo vaarin kuolema ja muutama muu rankka hetki elämäni aikana
Mistä olet ylpeä: työstäni, ammattitaidostani ja kodistani. Ja miehestäni. Ja muutamasta kirpparilöydöstä!
Missä olet hyvä: työssäni. Puhumisessa, muiden neuvomisessa ja määräilemisessä. Kävelemisessä!
Ihmisissä minua kiinnostaa: vahva luonne ja persoona, aitous. En voi sietää epäaitoja, epäluotettavia hissukoita ja turhaudun sellasten seurassa hyvin nopeasti
Elämän tarkoitus: syödä ja nauraa.
Kerro jotain yllättävää itsestäsi: hirveetä, mä en tiedä onko mussa mitään yllättävää! Ehkä se etten oo koskaan lotonnut? Tai et liikutun TOSI helposti.
Mitä sanoisit nyt 15-vuotiaalle itsellesi: en mitään, koska se menisi täysin kuuroille korville
Parasta ystävyydessä on: rehellisyys, hauskuus, läsnäolo.

Kiitos Taru <3

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Pizza himottaa, farkut ahdistaa ja olen tällä viikolla siirtänyt salille menoa jo kolme kertaa. Jotain on tehtävä. Tai vähän jo teinkin, mutta silti motivaatio on edelleen vähän hukassa. Olen ollut syksystä saakka kasvis -ja ajoittain täysin vegaanisellakin ruokavaliolla. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin välttämättä syönyt kokoaikaa mitenkään superterveellisesti. Kaikkea epäterveellistä herkkua kun saa vegaanisenakin. Suurin ongelmani ehkä kuitenkin on kasvisruoan useasti korkea hiilaripitoiuus ja siitä seuraava hiilareiden ja sokerin himo. En tiedä vaikuttaako muillakin hiilareiden syöminen niin, että niitä pitää vaan saada lisää ja lisää? Minulla ainakin. Ja munkkia päälle.

Päivässä tulee onneksi käveltyä aina yhteensä ainakin muutama tunti, mutta muuten liikuntakin on jostain syystä ihan unohtunut. Tuntuu että keho kaipaisi kunnon hikirääkkiä, mutta kun ei muuten joko huvita tai sitten ei ole siitä kuuluisaa aikaa. Sitten siitä tulee kaiken kukkuraksi vielä huono-omatunto kun ei ehdi tai jaksa. Pari päivää sitten latasin puhelimeen sitten appin nimeltään 7 min workout. Kyllähän ihmisellä  pitäisi ainakin seitsemän minuuttia päivässä olla aikaa jotain lihaskuntoa vähän tehdä. Huono-omatuntokin hälveni kun parina päivänä on sattunut kainaloissa sellaisiin lihaksiin, mitä en edes tiennyt olevan olemassa.

Tuntui kuitenkin siltä, että tarvitsisin vieläkin lisää motivaatiota. Ajattelin selailla vanhoja postauksiani. Muistelin että siellä oli jotain sporttijuttuja, onnistumisia ja elämäntapamuutokseen liittyviä kirjoituksia. Muutaman postauksen jälkeen olin sanaton. Jotenkin ylpeä itsestäni. Miten se ala-asteelta saakka jojo-laihduttanut Minttu voikin kirjoittaa noin viisaasti. Yhdessäkään ruokavalioon, minäkuvaan, painonhallintaan tai hyvinvointiin liittyvässä postauksessa pääpointti ei ollut kaloreiden laskeminen, itsensä piiskaaminen tai muutkaan kepuliskonstit. Kaikista paistoi läpi itsensä hyväksyminen, rakastaminen ja armollisuus.

Istuin siinä koneella, uunissa muhi kaalilaatikko ja olin juuri lähdössä kävelylenkille hakemaan pojat eskarista ja päiväkodista. Näinhän on juuri hyvä. Joo-o, toki olisin voinut syödä illalliseksi vain porkkanan ja juosta päiväkodille kolmen kilon painot nikoissa. Mutta en minä ole sellainen. En tykkää sellaisesta. Miksi sitten tekisin niin?

Se oli paras motivaatio mitä olisin voinut saada. Muistutus siitä että minä olen oikein hyvä tällaisena. Että liikun, vaikka sitten ”vain” lenkkeillen, koska se tekee hyvän olon. En siksi että yrittäisin mahtua kauneusihanteeseen. Sama juttu ruuan kanssa. Arvostan itseäni, joten haluan siksi syödä hyvin ja puhtaasti. Jos sen seurauksena mahdun paremmin farkkuihini, on se vaan plussaa. Mutta jos huomenna viikonlopun alkamisen kunniaksi syönkin pizzaa ja sen kanssa lasin viiniä, on sekin ihan ok. Koska jokainen on sen aina välillä ansainnut ja elämästä pitää nauttia.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Odotellessani toissailtana sovittua viestiä henkilöltä, jonka kanssa oltiin sovittu näkemisestä, ja jossain vaiheessa tajuttuani ettei viestiä ei taidakkaan kuulua, rupesin miettimään kaikkia niitä treffejä jotka on tässä reilun kolmen vuoden tullut koettua. Ja tullut kokematta.

En todellakaan ole mikään sarjadeittailija, mutta onhan sitä etenkin Tinderin kautta ja muutenkin ulkona pyörimisen myötä tullut tavattua ihmisiä. En osaa yhtään sanoa kuinka monilla treffeillä olen ollut. Mutta ehkä parinkymmenen kanssa ollaan nähty, osa on jäänyt siihen yhteen kertaan ja osan kanssa sitten nähty useammin. Joidenkin kanssa on ollut tosi kivaa, joidenkin kanssa ei, ja aika paljon näiden väliltä.

Moni kysyy jatkuvasti että mitkä ovat esimerkiksi olleet kaikkein aikojen kauheimmat treffit ikinä. Kaikenlaista on sattunut ja treffit ovat olleet tosi erilaisia. Ne ovat olleet kaikkea nopeista kahvikupillisista monen tunnin illanistujaisiin isossa porukassa. En sanoisi että mitkään treffeistä olisi ollut mitään ihan hirveitä, mutta ehkä tämän vuoden takaisen episoidin voisi jo kertoa.

Olin jutellut Tinderissä erään taitelijan kanssa. Yhteinen tuttava vakuutti hänen olevan erikoisuudestaan huolimatta oikein kiva ja tutustumisen arvoinen tyyppi. Menin sitten eräs arki arki-ilta teelle hänen luokse. Näkeminen oli jännittänyt häntä sen verran, että hän oli ottanut viinipullon verran rohkaisevaa (mitä en vielä tässä vaiheessa tiennyt). Hän vaikutt symppikseltä ja oli ihan mukava. Olimme aiemmin jutelleet siitä, kuinka hän oli aika ujo eikä esimerkiksi ikinä ollut uskaltanut laulaa karaokessa. Yhtäkkiä hän ehdotti että menisimme vastapäiseen karaokebaariin, hän haluaisi laulaa. Olin kuullemma saanut hänet tuntemaan itsensä varmemmaksi.

Menimme sitten lähes tyhjään baariin, jossa oli lisäksemme vain alkoholisoitunut kantisporukka. Deittini valitsi biisikseen Kari Tapion Juna Kulkee kappaleen. Koska jonoa ei ollut, pääsi hän heti laulamaan. Hän antoi puhelimensa minulle ja pyysi minua kuvaamaan laulunsa. Kappale alkoi, hän oli selin yleisöön, minä aloin kuvaamaan, mutta mitään ei tapahtunut. Laulun sanat alkoivat vilisemään ruudulla, mutta hän ei laulanut. Seisoi siinä vain mikrofoni suunsa edessä. Jatkoin hetken kuvaamista, mutta jonkin ajan päästä vain kiusaantuneena lopetin ja menin takas pöytään. Hän seisoi siellä laulupaikalla koko neljäminuuttisen ihan hiljaa selin. Kappaleen jälkeen hän meni suoraan vessaan.

Tänä aikana minä sain jo seuraa viereisen pöydän seurueelta. Yksi naisista tuli pöytääni ennustamaan ja piirtämään minusta muotokuvaa. Hetken päästä deittinikin saapui takaisin seuraan. Yritin jutella hänelle jotain, mutten saanut oikein mitään vastausta. Ajattelin että juon juomani loppuun, ja lähden sitten kotiin. Yhtäkkiä deittini alkaa oksentamaan. Poispäin pöydästä, ihan keskelle tyhjän ja hiljaisen baarin lattiaa. Siinä vaiheessa minä pinkaisen pöydästä pois äkkiä vessaan. Meillä on takit samassa narikassa, enkä siis voi vain lähteä pois.

Olen vessassa ja soitan paniikkipuheluita kavereilleni. Olen selvinpäin tyhjässä karaokebaarissa ja deittini oksentaa, enkä voi lähteä pois, apua mitä mä teen!!? Lopulta en voi muuta kun tulla ulos vessasta. Poika on siivonnut itse oksennuksensa lattialta ja odottelee minua nolona, mutta jo parempivointisen näköisenä. On torstai-ilta, kello puoli yhdeksän illalla. Sellaiset treffit sitten.

Ja onhan näitä. Istuin myös kerran sohvalla ja katsoin kun tyyppi sahasi puurimoja yli tunnin, sanomatta mitään. Tai kun olin sopinut että törmään erään kivan pojan kanssa festareilla ja törmäsimmekin – kun hän oli täysin alasti hypimässä punkkeikan eturivissä. Tai kun eräällä oli oma teepussi mukana kahvilassa, koska pelkkä kuuma vesi on halvempaa. Tai kun palasin pizza-treffeiltä kotiin ja huomasin hampaideni välissä maailman isoimman palan rucolaa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Olin tosi otettu kun meikkiguru, Karkkipäivä blogin, Sanni sanoi pitävänsä minua yhtenä kulmakarva-idolinaan. Siis minua, joka olen oppinut meikkaamaan kulmani joskus ylä-asteella lukemani teinilehden oppien mukaan ja meikannut ne siitä saakka samalla tavalla. Tai no välissä minulla on kausi, jolloin en tehnyt niille mitään – edes nyppinyt. Mutta jo jostain seiskaluokalta mieleeni on painunut kuitenkin kaikkien naistenlehtien meikkivinkki, eli anna ammattilaisen nyppiä kulmasi muotoon. Sen jälkeen muotoa on helppo itse ylläpitää nyppimällä vain ylimääräiset karvat ympäriltä.

Vaikka meikissä tykkään pääosin melko luonnollisesta tyylistä, tykkään myös paksuista ja tummista kulmista. Kulmat korostavat ja antavat raamit kasvoille, joten mielummin ne mielestäni saavat olla vähän tummemmat kun liian hailakat. Ainakin näin tummapiirteisienä on hyvä huudella 😀 Minulla on harvoin tapana arvostella muiden ulkonäköä, mutta ihan liian ohuiksi ja oudon muotoisiksi nypityt tai kynällä ohuiksi viivoiksi piirretyt kulmakarvat ovat ehkä hirvein tietämäni meikkimoka. Heti oranssin meikkivoiteen jälkeen.

Klassinen ja ns. oikeoppinen kulmakarvan muoto on ainakin itselläni se toimivin. Oikea muoto siis katsotaan oman nenän ja silmän mukaan, kuten ekassa kuvassa. Kulman sisänurkan, eli alkupään teen yleensä haaleammin kulmavärin sekä viistopäisen siveltimen avulla. Kulman alaosan sekä lopun sitten kovalla kulmakynällä. Olen testaillut muutamia erilaisia kyniä ja tullut siihen tulokseen että jos muutamalla eurolla saa hyvän kynän, en rupea satsaamaan kymmeniä euroja vain merkin takia. Reilun vuoden verran päivittäisessä käytössä ja hyväksi havaittu kulmakynäni löytyy henkkamaukalta. Itse harjaan lopuksi kulmat vielä kulmageelillä, jolloin ne pysyvät ojennuksessa koko päivän.

Kuvissa mielestäni huomaa miten suuren eron kulmien laittaminen tekee kasvoille. Tulee heti paljon skarpimpi vaikutelma ja katse kiinnittyy paremmin silmiin. Tapani meikata kulman ei varmaankaan ole ammattimaisin ja tarkempia tutoriaaleija on netti pullollaan. Mutta tässä on ainaki helppo ja nopea tapa niille jotka eivät myöskään jaksa liikoja hifistellä, vaan haluavat vaan nopeasti kulmat kuntoon. Se, että onko tämä sitten oikea tapa niin siitä voi olla montaa mieltä:

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.