Terveisiä syksyisestä Hangosta! Vietettiin koko laajentunut perheemme viikonloppu siellä Anopin huomassa. Olemme tässä seurustelumme ja avioitumisemme aikana toki myös pikkuhiljaa tutustuneet toistemme sukulaisiin. Se on ollut ajoittain itselleni aika jännittävääkin, sillä aina sitä toivoo että kaikki tykkäisivät toisistaan ja tulisivat hyvin juttuun.

Etenkin puolison äidin kanssa sitä olisi mielummin lämpimät kun kylmät välit. Pojilla ja äideillä on nimittäin yleensä ihan omanlainen suhteensa ja tuoreena tyttöystävänä sitä voi tuntea tarvetta todistella olevansa hyvä ja toivoa hyväksyntää joskus vähän liiaksikin. Viimeistään nyt kuitenkin tämän viikonlopun aikana minulle vahvistui, että niin minut kun Kaapo ja Elviskin on ottettu erittäin lämpimästi ja sydämellisesti mukaan osaksi sukua, juuri sellaisina kun olemme. On tärkeää voida olla ihan oma itsensä, sillä samoin kun puolisonkin kanssa, toivottavasti myös muiden uusien sukulaisten kanssa kehittyy koko loppuelämän kestävä hyvä suhde.

Samalla kun meillä oli oikein ihana viikonloppu, oli ilmassa myös haikeutta. Surua ja murhettakin. Syksy oli vahvasti läsnä ja viimeistään nyt oli selvää että kesä on takana päin. Pihan kukkaloisto oli hiipunut ja mereltä käyvä tuuli toi mukanaan syksyistä tuoksua. Oli myös huolta läheisistä, itsellä isoja päätöksiä tehtäväksi sekä pohdintaa siitä kuinka olla toisen tukena vaikena aikana, silloinkin kun ei oikeastaan voi tehdä tai auttaa mitenkään. Vinttikammarissa, hiljaisuudessa ja raikkaassa meri-ilmassa, maistui kuitenkin hyvin uni. Kroppa sai levätä ja mielikin oli onnellinen niistä kaikista ihanista hetkistä rakkaiden ihmisten kanssa.

Onneksi lähdimme, vaikka kaupungissakin meillä olisi ollut vaikka mitä tekemistä. Teki hyvää päästä rahoittumaan luonnon helmaan ja tutustumaan vähän paremmin uuteen anoppiin. Tulliniemen henkeä salpaavan kauniilla rannalla, tuulen pyörittäessä hiuksia pystyi hetkeksi unohtamaan kaiken, olla vaan ja tuntea merituulen hymyilevillä kasvoillaan. Muistaa se, että vaikka meillä kaikilla on omat taakkamme ja huolemme, meillä on myös todella paljon hyvää, onnea ja rakkautta.

Muutama viikko sitten kävelin heräilevän kaupungin halki vieressäni ihminen joka oli jotain muuta, kun kukaan aikoihin. Jotain niin paljon enemmän. Ihminen joka sai minut tuntemaan suurta onnea ja kauneutta. Joka sai tuntemaan itseni maailman ihanimmaksi ja jolle haluaisin olla vähintään yhtä ihana. Sinä aamuna ymmärsin, miksi olen ollut neljä vuotta ja viisi kuukautta yksin. Koska aiemmin kenenkään muun kanssa ei ole tuntunut siltä. Niin oikealta, niin vahvasti. Tiesin aina, ettei yhtään vähempään kannata tyytyä, enkä tyytynyt. Tuona aamuna aika pysähtyi, oikeastaan koko maailmani pysähtyi. Kaikki oli niin selvää ja sain sen tunteen, jota olin koko tämän ajan odottanut tulevaksi. Ja vähän enemmänkin.

Myöhemmin aloin kuitenkin järkeilemään. Osaanko, pystynkö, mitä tämä nyt on ja mihin tämä johtaa? Toisena päivänä annoin vaan mennä satasella ja seuraavana taas painoin jarrua. En halunnut, että homma menee liian vakavaksi, ja olin helpottunut kun sovimme, että antaa kaiken mennä vain omalla painollaan. Molempien tunteet kuitenkin voimistuivat ja vietimme kaiken mahdollisen ajan yhdessä. Kun olimme erillään tunsin ikävää, mutta silti jostain syystä pyristelin vastaan. En oikein tiennyt miksi. Vaiheilin ja lopulta jopa satutin häntä pahasti. Oli tosi lähellä, että melkein pilasin koko jutun.

Mutta samalla kun melkein menetin tämän ihmisen, kaikki tunteet ja ajatukseni selkenivät. Tajusin, että kaikki se epävarmuus olikin johtunut omista pelostani. Menettämisen pelosta. Olin pyristellyt vastaan, jotten saisi siipeeni niin pahasti. Olisin halunnut hypätä täysillä mukaan, mutta minua oli pelottanut ja jännittänyt, että se kaikki ihana loppuu juuri kun olen kiintynyt liikaa.  Alitajuisesti ajattelin kai, että jos homma ei mene liian vakavaksi ei toisen menettäminenkään tunnu niin pahalta.

Elämää ei voi hirveästi suunnitella, tai koskaan tietää miten se menee. Joten ihan turha sitä on myöskään alkaa pelkäämään mahdollisia epäonnistumisia jo etukäteen. Etenkin jos vierelläsi on ihminen joka saa sydämesi pakahtumaan, joka avaa maailman sinulle ihan uudella tavalla, jota ikävöit niin että fyysisesti sattuu, jonka silmissä näkyy koko universumi ja jonka kanssa yksinkertaisesti vain haluat olla. Silloin pitää vaan antaa mennä.

Joten tässä sitä nyt ollaan. Sydänsilmäemojina hölmö hymy korvissa. Se aiemmin mainitsemani ei liian vakava rakkausjuttu on ihan rehellinen rakkausjuttu. Juttu, jonka tekisi mieli vain vaalia itsellään, mutta silti samaan aikaan kailottaa koko maailmalle. Tämä teksti on kai jotain siltä väliltä. Minulla on rakkausjuttu ja se on just nyt maailman paras juttu.

Tällä kertaa esittelen blogin ystäväkirja-sarjassa ystäväni Tarun, jonka sain pakotettua kesken työpäivän nähin kuviin. Onneksi poseeraminen ei ole Tarulle ihan vierasta, hän on nimittäin yksi suomen ihan ekoja suosittuja muotibloggaajia ja suunnannäyttäjiä. Silloin kun minä en edes tiennyt mitä blogi tarkoittaa. Muunmuassa kuitenkin uusien kiinnostavien työkuvioiden myötä Tarun bloggaaminen loppui, kunnes hän ihan hiljattain perusti tulevan aviomiehensä Mikon kanssa yhteisen sisustus -ja ruokablogin Keittiö ja kolme kerrosta. Olen huomannut että tuolla blogin kommenttioisoissa ollaan oltu tosi iloisia Tarun palaamisesta blogimaailmaan, olisipa ollut kiva myös itse päästä lukemaan vanha blogia.

Emme ole Tarun kanssa tunteneet kovin kauaa. Mutta on tosi vaikea sanoa milloin olemme tutustuneet, tuntuu kun Taru olisi ollut elämässäni vuosikausia. Taruun olen tutustunut ystäväni Riikan kautta ehkä muutama vuosi sitten, mutta en yhtään muista tarkalleen miten se kävi. Jotenkin rupesimme Tarun kanssa vain pitämään yhteyttä ja näkemään kahdestaan. Yksi varhaisimpia muistoja taitaa olla ainakin yksi perjantai-ilta reilun vuoden takaa, kun Taru kutsui minut laulamaan Sing Staria työpaikalleen.

Tarun kanssa on helppo olla. Hän on vahva, paljon mielipiteitä omaava ja puhelias. Tarun kanssa ei ole vaikea viihtyä eivätkä jutunaiheet ainakaan lopu kesken. Miehistä voi näemmä siis puhua loputtomiin 😀 On ollut ihana olla mukana Tarun ja Mikon elämässä, ei ihan alkuajoista, mutta kuitenkin niin että heidän suhde on ollut vielä melko tuore. Olen saanut seurata sivusta kihlautumista sekä ensimmäisiä talokauppoja. Ja ensi viikolla pääsen sitten tanssimaan heidän häihinsä! Se on todella ihana osoitus siitä, että vaikkemme ole tunteneet kovin kauaa, emmekä välttämättä aina ehdi näkemään, koki Taru minut kuitenkin sen verran tärkeäksi ystäväksi, että sain kutsun häihin.

Sen lisäksi että Tarun kanssa voi jauhaa ja jauhaa loputtomiin syvällisiäkin juttuja, on hän myös mitä parhainta bailuseuraa. Tämä mirmeli se sitten jaksaa tanssia! Vastapainoksi häntä kuitenkin kiinnostaa myös pitkät metsälenkit koirien kanssa. Ihailen Tarua siinä, miten tiiviit ja läheiset välit hänellä on perheeseensä. Se kertoo paljon ihmisestä. Mikä Tarussa yllätti, oli se, miten monet hänen (tai oikeastaan kai lähes kaikki) vaatteensa on ostettu kirppiksiltä. Tarulla on upea ja persoonallinen tyyli sekä mieletön muuntautumiskyky aina söpöstä tomistostomummostan superkuumaksi sexybeibeksi. Sellainen on minun tuntema Taru. Ja tässä vielä jo tutut kysymykset ja vastaukset:

Lempinimi: Tarde, Tartsa, Tarmo ja mitä näitä nyt on
Ikä: 30v
Horoskooppi: leijona
Perhe: kotona avomies ja kaksi koiraa, lisäksi omat siskot, äiskä sekä isi hyvin läheisiä
Siviilisääty: kihlattu, hetken päästä avioliitossa – tirsk
Mistä pidät eniten: ruoasta. Bassosta. Metsälenkeistä ja kunnon mummokirppareista
Luonteesi: mä sanoisin ite, et vähän hankala, temperamenttinen mut hauska, mut kysyin vielä varmuuden vuoksi mieheltä tätä, ja vastaus kuului: räväkkä, sanavalmis, iloinen, määrätietoinen, sydämellinen ja hyväntahtoinen. Eli vähän hankalalta pakeltilta kyllä kuulostaa….
Lempiaineesi koulussa: historia
Inhokkiaineeesi koulussa: matematiikka
Inhokkiasia nyt: koulu- ja kaikki muukin kiusaaminen. Puolustuskyvyttömien väärinkohtelu.
Toiveammattisi nuorena: varmaan jonkin sortin maailman napa -ammatti, uskoisin et joku näyttelijä/laulaja.
Ammattisi / koulutuksesi nyt: varsinaista koulutusta ei oikeastaan ole, paitsi Laajasalon opiston crossmedialinja. Ammattina avainasiakaspäällikkö media-alalla.
Paras muistosi: uskoisin tämän liittyvän ruokaan, tai nyt 4-vuotiaaseen siskonpoikaani :,,,)
Kenet haluaisit tavata: jonkun liian nuorena kuolleen muusikko-/näyttelijäparan, jonka ottaisin huomaani. Siis ennen sitä kuolemaa. Ja oman vaarini myös haluaisin tavata, hän myöskin kuoli liian nuorena.
Lempiruokasi: pho-keitto, itse tehty kuivaliha, tartar ja boquerones.
Paras biisi juuri nyt: en voi uskoa et kirjoitan tämän, koska house yleensä ei uppoa, mut
Ådå – unsympathy
Lempïvärisi: harmaa ja kaikki haalean vaaleat pastellivärit
Maailmankatsomuksesi: Tiedänköhän mä edes mitä tuolla maailmankatsomus-käsitteellä tarkoitetaan…
Mitä inhoat: herne-maissi-paprikoita
Mistä haaveilit nuorena: vähän liikaa pojista
Mistä haaveilet nyt: valmiista kodista ja pihasta, perheen terveydestä ja työonnistumisista ja siitä, että onnistun tiputtamaan pari kiloa häitä ja häämatkaa varten
Pysäyttävin hetki elämässäsi: varmaankin tuo vaarin kuolema ja muutama muu rankka hetki elämäni aikana
Mistä olet ylpeä: työstäni, ammattitaidostani ja kodistani. Ja miehestäni. Ja muutamasta kirpparilöydöstä!
Missä olet hyvä: työssäni. Puhumisessa, muiden neuvomisessa ja määräilemisessä. Kävelemisessä!
Ihmisissä minua kiinnostaa: vahva luonne ja persoona, aitous. En voi sietää epäaitoja, epäluotettavia hissukoita ja turhaudun sellasten seurassa hyvin nopeasti
Elämän tarkoitus: syödä ja nauraa.
Kerro jotain yllättävää itsestäsi: hirveetä, mä en tiedä onko mussa mitään yllättävää! Ehkä se etten oo koskaan lotonnut? Tai et liikutun TOSI helposti.
Mitä sanoisit nyt 15-vuotiaalle itsellesi: en mitään, koska se menisi täysin kuuroille korville
Parasta ystävyydessä on: rehellisyys, hauskuus, läsnäolo.

Kiitos Taru <3

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.