MISSÄ PAO ON?

4/03/2016

espanjanvesikoira 11OLYMPUS DIGITAL CAMERAespanjanvesikoira 1espanjanvesikoira 2Processed with VSCOcam with x1 presetespanjanvesikoira 3espanjanvesikoira 4OLYMPUS DIGITAL CAMERAProcessed with VSCOcam with x1 presetOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAProcessed with VSCOcam with 5 presetespanjanvesikoira 17espanjanvesikoira 18espanjanvesikoira 19OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En muista milloin viimeksi olisi tuntunut yhtä surulliselta kirjoittaa mitään postausta. Siksi varmaan olenkin lykännyt sitä muutaman viikon. Vaikka asia on käsitelty mielessä jo moneen kertaan, näistä kuvista kumpuavat muistot ja tunteet kouraisevat kyllä syvältä. Meillä ei ole enää omaa koiraa.

Kuten olenkin kertonut, koiran ottamista mietin useamman vuoden. Viimeiset kaksi ihan tosi tosissaan. Kaipuu koirakaveria kohtaan oli niin kova, että kokoajan tuntui siltä kun elämästä puuttuisi jotain. Muuten kaikki oli mallillaan, arki rullasi kivasti ja pikkuhiljaa alkoi tuntumaan siltä että lapset ovat niin isoja, että voisimme koiran ottaa. Saimme naapurin koiraa lainaan, muttei se riittänyt. Halusin ihan oman koiran, pennun jonka kanssa voisi muodostaa läheisen suhteen. Ajatus siitä, mitä kaikkea tulisimmekaan yhdessä noin 15 vuoden aikana kokemaan tuntui tosi ihanalta. Koko kevään, kesän ja alkusyksyn vertailin rotuja, tutkin kenneleitä ja luin loputtomiin kokemuksia koiranpennun ottamisesta. Lopulta päädyin hakemaan uuden perheenjäsenemme Espanjasta.

Pieni suklaanruskea, nallekarhulta näyttävä, pentu sai nimekseen Paola. Pao oli ehkä suloisin koira mitä olin ikinä nähnyt. Ja niin pieni! Alku oli kuitenkin hankalaa. Keräsin heti alkuun itselleni kauheat univelat. Olin myös odottanut rakastuvani pentuun, kuten olin rakastunut omiin lapsiini heti näiden syntymän jälkeen. Niin ei kuitenkaan käynyt ja koin jonkinlaista puppy bluesia. Pikkuhiljaa kiintyminen kuitenkin tapahtui ja Paosta tuli rakas ja tärkeä perheenjäsen. Silti kokoajan tuntui siltä, etten pystykkään tähän. Se oli hirveä tunne.

Olin halunnut koiraa niin paljon, että välillä minua sattui fyysisesti. Olin vähintään 500 prosenttisen varma, että yksin kahden lapsen kanssa pystyisin kyllä hoitamaan kaiken. Osa ystävistä ja kavereista varoitteli ja osa taas tsemppasi ja oli kanssani myös ihan varma. Kuitenkin nopeasti huomasin, että hommaan olisi tarvinnut toisen aikuisen lisää.

Toiset espanjanvesikoiran omistajat lohduttelivat, että kyllä koira rauhoittuu 2-4 vuotiaana. Sitten kaikki helpottaa. Minulla ei nimittäin ollut kovin helppoa. Tietenkään minkään pennun kanssa ei ole helppoa. Sisäsiistiksi opettaminen on todella raskasta. Pidemmän päälle on aika hajottavaa herätä joka yö kakan hajuun. Marras-joulukuun aikana kuitenkin tämäkin alkoi helpottamaan ja Pao alkoi oppimaan sisäsiistiksi. Hän oli myös todella aktiivinen. Siis t o d e l l a aktiivinen. Tiesin sen toki liittyvän myös rotuun, mutta kun kahden ja puolen tunnin hikilenkin ja koirapuistossa riehumisen jälkeen hän kotiin päästyään alkoi vielä juoksemaan asuntoa ympäri ja halusi leikkiä olin vähän neuvoton. Ihmisten pureminen naskalihampaiden vaihduttua vaihtui huonekalujen pureskeluun. Perushommia pennun kanssa, tiedän. Kova paimennusvietti alkoi myös nostaa päätään. Emme oikeastaan voineet ulkoilla yhdessä (ainakaan niin että se olisi miellyttävää) Paon ja poikien kanssa, sillä hän paimensi heitä niin kovasti. Kotona hän ei kauheasti haukkunut, mutta ulkona sitäkin enemmän. Kaikille ja kaikelle. En voinut enää myöskään ottaa häntä mukaan aamuisin ja iltapäivisin poikien päiväkoti ja eskarimatkoille. Hän haukkui niin paljon että muut lapset pelkäsivät. Eli ensin vein koiran aamulla pikapissalle, sitten parin kilsan kävelyn poikien hoitopaikkoihin ja sitten kotiin hakemaan koira erikseen lenkille. Iltapäivällä sama homma. Iltalenkit jäivät useasti onnettoman lyhyiksi, sillä pojat eivät jaksaneet lähteä mukaan, muttei heitä voinut jättääkkään kovin pitkäksi aikaa kahdestaan kotiin. Kun olin influenssassa, enkä vain pystynyt nousemaan sängystä, en tietenkään pystynyt viemään koiraakaan ulos. Aktiivinen koira olisi tarvinnut jotain ihan päinvastaista.

Koiran hankkimista miettiessä näin myös todella hyväksi jutuksi sen, että teen töitä kotona. Näinollen hänen ei tarvitsisi juuri koskaan olla yksin kotona. Paon kohdalla se kuitenkin tarkoitti sitä, että hän oli todella turhautunut. Hän ei voinut tietenkään ymmärtää, miksi hän ei saanut huomiota minulta ja miksi en kokoajan voisi leikkiä hänen kanssaan. Turhautuneena hän alkoi tehdä tuhoja – mitä hän ei ikinä yksin ollessaan tehnyt. Lisäksi hän haukkui minulle ja ”hyökkäili kimppuuni” sekä alkoi protestiksi pissailemaan ympäri asuntoa. Kaikki sanoivat että kyllä se sitten helpottaa vuoden parin päästä. Minusta tuntui että menetän järkeni tai saan sydänkohtauksen stressin takia hetkenä minä hyvänä. Koira oli ihana ja rakas, mutta pelkäsin sen muuttuvan ongelmatapaukseksi jos asioihin ei tulisi pian muutosta.

Olin kokoajan todella jännittyneessä stressitilassa. Kaikki asiat jäivät kesken. En muistanut mitä olin tehnyt kaksi minuttia aiemmin. Hartiani olivat aivan lukossa ja päätä särki kokoajan. Hermostuin lapsille todella helposti. Minulla oli paha olla, en jaksanut, en pystynyt. Samalla tunsin aivan järjettömän kovaa huonoa-omaatuntoa siitä etten pystynyt tarjota koiralle sellaista aktiivista elämää ja tarpeeksi huomiota, mitä se olisi ansainnut ja tarvinnut. Yksi tärkeimmistä asioista minusta on, että jos ottaa lemmikin, sille pitää tarjota paras mahdollinen elämä. Minä en pystynytkään sitä antamaan, vaikka olin ihan varma että olisin sen voinut tehdä. Pelkkä haluaminen ei riittänyt.

Ajatus uuden kodin etsimisestä tuntui todella pahalta, mutta samalla oikealta ratkaisulta. Ajatus pyöri päässä viikkokaupalla, muutaman kuukauden ainakin. Lopulta se oli ainut ratkaisu. Siitä ratkaisusta oli itsekkyys kaukana. Halusin koiralle parhaan mahdollisen kodin, minusta tuntui etten pystyisi sitä antamaan. Kodin vaihto olisi parempi tehdä nyt kun koira oli vielä pentu. Kuuden kuukauden ja yhden päivän ikäisenä Pao muutti uuteen kotiinsa.

Muutama lukija onkin kysellyt viime viikon aikana, että missä Pao on? Hän asuu nyt uuden perheensä kanssa meistä parinkymmenen kilometrin päässä. Perheeseen kuuluu äidin ja isän lisäksi myös saman ikäiset pojat kun omani. Perheellä on paljon kokemusta koirista, iso omakotitalo, jättimäinen piha ja hyvät lenkkimaastot. Heillä on paljon paremmin aikaa ja mahdollisuus harrastaa ja tehdä koiran kanssa. Sillä on todella iso merkitys, että onko perheessä yksi vai kaksi aikuista jakamassa vastuun. Kaikki on mennyt uudessa kodissa hyvin ja Pao on sopeutunut hienosti.

Omasta lemmikistä luopuminen ei ollut helppoa. Ainoastaan se, että tiesin sen olevan ainut ratkaisu sai minut tekemään sen. Lasten kanssa juteltiin asiasta myös paljon etukäteen. Etenkin Kaapo oli tottakai myös aluksi asiasta tosi huonona. En ole eläessäni nähnyt yhtä eläinrakasta lasta. Rakkaus näiden kahden välillä oli jotain niin ihanaa katsottavaa. Kaapo kuitenkin myös fiksuna poikana tajusi sen, että Pao tarvitsee enemmän mitä me pystymme hänelle antamaan. Paon lähdettyä uuteen kotiin ja minun korjatessani ruokakuppeja pois (eli istuen keskellä keittiön lattiaa itkien) Kaapo lohdutti minua, äiti tämä oli ainut ja oikea ratkaisu.

Vaikka tuntuu pahalta, ratkaisu todella oli oikea. Tunsin kuinka monta sataa kiloa painoa katosi harteilta. Tunsin kuinka koko kroppa oli ollut jännitystilassa monta kuukautta. Sain langat takaisin käsiin. Kaaoksen hallintaan.

Me jäimme Paon kummeiksi. Vaihdamme kuulumisia säännöllisesti ja aina välillä saamme Paon myös meille kylään päiväksi pariksi. Tämä järjestely tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä myös tietää että nyt kaikki voivat elää vähän tasapainoisempaa elämää. Edelleen olisi ihana jos meillä voisi olla koira. Mutta näillä spekseillä se ei valitettavasti tule onnistumaan. Kahden pienen lapsen ja hurjan työmäärän kanssa ihan yksin ei se olisi kenellekkään kivaa. Valitettavasti koiran omistamiseen ei riittänyt pelkkä halu ja rakkaus. Toisen aikuisen kanssa homma olisi ollut täysin toinen.

Olen käsitellyt asiaa paljon mielessäni. Ennen ja jälkeen päätöksen. Olen ollut todella surullinen, vihanen ja pettynyt itseeni. En voi kuitenkaan soimata itseäni tästä. En osannut odottaa tällaista. Ja tein päätökset ajatellessani kaikkien parasta. Kaikilla on nyt hyvä, se on pääasia.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

33 Responses to “MISSÄ PAO ON?”

  1. Avatar Ava sanoo:

  2. Avatar h sanoo:

    Halaus <3

  3. Avatar Tanja sanoo:

    Ymmärrän täysin sinua! Muistan myös omian koiran pentuajasta tuon puppy bluesin. Luulin tullee ni hulluksi. en ollut koskaan edes kuullut moisesta. Teit vastuullisen päätöksen, vaikka se sattuu ja kirpaisee syvältä. Kaikkea hyvää sinulle ja pojillesi!

  4. Avatar JS sanoo:

    Tsemppiä! Lemmikistäni luopuneena tiedän että päätös on aina sydäntäsärkevä:( omastani luovuin 3 vuotta sitten mutta silti välillä vieläkin tulee itku sitä muistellessa. Kiva kuitenkin, että pääsette tapaamaan Paota jatkossakin.

  5. Avatar Riina sanoo:

    Hei pakko vielä kommentoida tähän kerta just tästä tossa edellisessä postauksessa kyselin. Mun tarkotus ei sitten missään nimessä ollut aiheuttaa pahaa mieltä! Mä en todella tuomitse sua vaan ymmärrän teidän ratkaisun tosi hyvin.

    Valoa kevääseen <3

  6. Avatar Marika sanoo:

    Ymmärrän sua täysin! Joitakin vuosia sitten otimme löytöeläintalosta kissan. Katti oli siellä löytöeläintalossa säyseä, tuli syliin ja tykkäsi kun rapsutteli. Mulla oli kaksi viikkoa silloin kesälomaa ja vietin sen lähes tulkoon kokonaan kotona, jotta kissan ei olisi tarvinnut olla yksin ja olisi sopeutunut paremmin. No ei sopeutunut. Se vietti sen kaks viikkoisen saunanlauteiden alla ja välillä kävi kuseskelemassa minne sattuu, raapi tapettia, jne.Meidän oli pakko se palauttaa, kun näytti siltä, että meidän yhteiselosta ei vaan tule mitään. Itkin turhautumista lattialla kun mies tunki kattia kuljetuslaatikkoon.

  7. Avatar Jenni sanoo:

    Arvelinkin, että olette joutuneet luopumaan Paosta.
    Myönnän, että ensimmäiset ajatukseni olivat ärsyyntyneitä ja tuomitsevia. Tämä postaus sai kuitenkin mieleni muuttamaan. Pelkkä ajatuskin luopumisesta murskaa sydämeni – ja te jouduitte kuitenkin elämään sen läpi. Ihan oikeasti. Uskon, että päätöksesi oli oikea. Jo kahden lapsettoman aikuisen taloudessa pentuaika oli yhtä helvettiä.. Saatikka sitten ainoana aikuisena lapsien kanssa. Toivonkin, että postauksesi myötä pienten lasten vanhemmat harkitsisivat koiran ottoa vielä entistä tarkemmin. Kiitos siis rehellisyydestä Minttu!

    • Avatar Ansku sanoo:

      Pakko kompata Jenniä. Joka sanaa.

      Viikonloppuja, ja tsemppiä!

    • Avatar Jey sanoo:

      Kommentoin ensimmäistä alavireistä postaustasi koiran pentuajasta ja väsymyksestä. Sitä ennen tai sen jälkeen en ole kommentoinut. Nyt koin tämän postauksesi taas sellaiseksi mihin olisi kirjoitettava. Jenni oli kuitenkin kirjoittanut juuri niin kuin itsekkin ajattelin ja todennäköisesti vielä paremmmin!

      Kiitos rehellisyydestä ja kiitos rohkeudestasi, jonka kirjoittaminen varmasti vaati. <3 ja kiitos Jennille kauniista sanoista myös toisen lukijan kannalta <3

  8. Avatar Anonyymi sanoo:

    Itse en ole ikinä ymmärtänyt näitä ’otan koiran, oho onpa työläs, luovun’ – ja selitän kaikille, kuinka näin on parempi kaikille. Koira kun ei ole esine.

    Kyllähän lapsikin syntyessään onkin paljon työläämpi kuin osaa kuvitella. Ei kuitenkaan ole suotavaa luopua siitä. Eikä tietystikään lapsi ja koira ole sama asia, mutta eläviä olentoja ja perheenjäseniä molemmat.

    Ei ole tarkoitus tuomita tai aiheuttaa pahaa mieltä, en vain ymmärrä kun tuo kuvio on valitettavan yleinen ja koiran pentuaika on kuitenkin lyhyt, vaikkakin työläs.
    Nuo kodinvaihtamiset ja koiran erottaminen laumastaan on koiralle paljon suurempi juttu kuin omistajalle ja jättää todella jälkensä koiraan. Ei se pentuaika monillakaan ole helppo, mutta myöhemmin palkitsee.

    Harmi juttu, niin teille kuin koirallekin mutta kiva että löysitte kodin ja ehkäpä voitte olla hoitopaikkana tarvittaessa :) Se kun on koiranomistajalle kullanarvoista esim. matkustettaessa.

    • Avatar taskurapu2 sanoo:

      Mielestäni ei ole koiran esineellistämistä luopua koirasta, jos se tuntuu kaikkien puolesta ainoalta ratkaisulta, päin vastoin sitä ei pidetä nurkassa kuin jotain pakollista pahaa vaan ajatellaan kaikkien, myös sen tulevaisuutta. Kaikki ei mene aina täydellisesti, eikä jokaisen koiran elämä valitettavasti kulje ideaaleinta polkua alusta loppuun (sama pätee ihmisiinkin), mutta ihmisten on tehtävä olosuhteiden puitteissa parhaat mahdolliset ratkaisut eläimen suhteen. Koiraa ja lasta ei vaan voi verrata, enkä ihan ymmärrä miksi aina verrataan. Koira on perheen ulkopuolelta tuleva eläin, jota toki rakastetaan lasten rinnalla, muttei kuitenkaan samalla tapaa ja siksi siitä on mahdollista pahan tilanteen tullessa luopua ennen kuin kaikki voivat liian huonosti. Se ei varmasti koskaan ole kivaa, enkä tajua miksi koirasta luopunut leimataan hälläväliä-asenteiseksi joka ei ole harkinnut tarpeeksi. Isoja virheitä tapahtuu ja kotieläinten kohdalla ne on mahdollista korjata Mintun tavoin vastuullisesti. Varmasti lopussa palkinto seisoisi jos aikaa voisi kelata eteenpäin siihen että pentuaika on ohi, mutta ei voi ja se aika voi jättää kaikkiinsa eroankin ikävämmät jäljet jos omistajalla on jatkuva ahdistus eläimestä koko pentuajan. Haluan korostaa, että pidän myös tilannetta tosi epäideaalina koska parashan olisi kaikille jos Pao olisi vaan sujahtanut osaksi perhettä, mutta niin pitävät varmasti kaikki järkevät ihmiset. Kaikki ei kuitenkaan aina mene kuten toivoisi. Oon sitä mieltä, että tässä on toimittu oikein ja rohkeasti. :) Mutta joo, tosiaan kiva juttu kyllä jos Minttu ja pojat voivat olla Paon vahteina tulevaisuudessa :)

      • Avatar Anna sanoo:

        Pakko sanoa, että mä arvasin tässä käyvän näin Mintun Snapchattia seuranneena. Noinkin aktiivinen koira kuin Pao on, tarvitsee todella aktiivisen kodin, jossa koiran kanssa harrastetaan eikä vain viedä lähimetsään kävelylle tai kuskata pyörän korissa. Ihan tämän perusteella mielestäni et kuitenkaan ollut miettinyt aktiivisen koiran ottamista ihan loppuun asti. Toivottavasti Paon uusi koti on hyvä koti Paolle, eikä sen tarvitse enää kokea omasta laumastaan eroa. Vaikka olisit ollut parisuhteessa ja sinulla olisi ollut kaveri auttamassa koiran hoidossa, niin pahimmassa tapauksessa olisitte molemmat olleet hermot riekaleina Paon takia ja riidelleet/eronneet sen takia ja lopputulos olisi ollut ihan sama.

  9. Avatar taskurapu sanoo:

    Ymmärrän hyvin ratkaisusi ja en näe siinä mitään väärää, päinvastoin! Ihminen on erehtyväinen ja valitettavasti joskus myös isommissa asioissa! Mulla on kokemusta tosta koirarodusta ja se on mun mielestä ehdottomasti hankalin, jonka olen kohdannut ja monet sen rotuominaisuudet ainakin mulle henkilökohtaisesti ahdistavia (musta ei kyllä muutenkaan ikinä olisi koiranomistajaksi, enkä kyllä haluaisikaan), etenkin ainainen haukkuminen ja todella hanakka laumakäyttäytyminen. Uskon siis, että Pao hyötyy erityisesti perheestä, jolla on aikaa ja jaksamista kouluttaa se kivaksi koirakaveriksi ahdistavan dominoijakoiran sijaan. Tää ei mun mielestä ole sellainen asia, josta tarvitsee soimata itseään tai kenenkään muun sua. Oon itse tehnyt paljon vapaaehtoistyötä eläinten kanssa ja niiden hyvinvointi on mulle äärimmäisen tärkeää ja silti ymmärrän että näinkin vakavassa asiassa voi arvioida itsensä väärin ja viisas ja hyvä ihminen on valmis myöntämään virheensä ja korjaamaan ne. Myös isot virheet voi korjata ja sen tuomitseminen on vain itsensä korottamista muiden yläpuolelle – isoja virheitä voi käydä kenelle vaan vaikka kuinka yrittäisi. Kaikkea hyvää Minttu ja 100% tuki päätöksellesi!

  10. Avatar Elina sanoo:

    Rohkea ja varmasti oikea päätös. Mintulle <3

  11. Avatar Juttayy sanoo:

    On varmasti kova paikka tehdä tällainen päätös elävästä olennosta luopumisesta. Vielä kovempaa on kertoa siitä julkisesti tuntemattomille ihmisille.
    Olet rohkea, vastuullinen ihminen. Tsemppiä!

  12. Avatar Laura sanoo:

    Ei varmasti ollut helppo päätös<3 olisin luultavasti joutunut itse saman päätöksen eteen ellei mies olisi tullut vuosi sitten koiralle allergiseksi ja se oli annettava äidilleni. Nyt kun mietin koiraa tähän kahden pikkulapsen lisäksi niin kuolen stressiin pelkästä ajatuksesta. Onneksi en joutunut tekemään päätöstä vaan se tehtiin puolestani toisaalta on haikea ajatella ettei meille ikinä koiraa tule :/

  13. Avatar LauraH sanoo:

    Tuli itku silmään vaikken kovin eläinihminen olekaan. Varmasti raskas päätös . Veljeni koiran (staffi) seuranneena olen todella huomannut että raskasta on.ja mulla sentään on 1,5 vuotias taapero ;) tsemppiä ja aurinkoa kevääseen !

  14. Avatar Nina sanoo:

    Tiedän Minttu tunteen ja ymmärrän sua, vaikka oma tilanne on aavistuksen erilainen ollutkin. Mä hankin mun kaksi niiiiiin rakasta kissaa heti muutettuani pois kotoa 11 vuotta sitten ja Eliksen synnyttyä, sinnittelin vauvavuoden läpi lopulta todeten, että nyt joutaa kissat uuteen, parempaan kotiin. Ne ei kestäneet vauvan syntymistä ja mä en kestänyt pissailua hoitoalustalle ja kaikkialle. Se oli ratkaisu joka sattuu vielä kahden vuoden jälkeenkin ja ikävöin niitä aina kun nään niitä söpöjä kissavideoita netissä. Mutta tiedän, että niillä on hyvä ja parempi olla niiden uudessa kodissa ja saan seurata niiden elämää Facebookissa. :) Tsemppiä siis sinne! :)

  15. Avatar Lottta sanoo:

    Raskas, mutta varmasti oikea ratkaisu teidän perheelle. Kyyneleet nousi mulla silmiin tätä juttua lukiessa, lemmikistä luopuminen on todella rankkaa ja vaikeaa. Ihana, että jäitte kuitenkin kummiperheeksi ja saatte aina välillä koiran luoksenne kyläilemään. Itsekin koiranomistajana tiedän, että pentuaika on tosi rankkaa ja kyllähän se siitä helpottaa, mutta kyllä se aikuinenkin koira vaatii liikuntaa ja huomiota. Asun yksin tai siis koiran kanssa ja oon monesti miettinyt, että jos olisin yksinhuoltaja niin mulla ei riittäisi mitenkään aika myös koiralle, vaikka ne rakkaita perheenjäseniä ovatkin! ❤ Aurinkoista kevättä ja tsemppiä koko perheelle!

  16. Avatar P sanoo:

    Me jouduimme myös luopumaan aktiivisesta koirasta aika samanlaisin syin. Parhaaksi koiralle ja meille. Niin se vain menee, että kaikkia liikkuvia osia on vaikea ottaa huomioon.

  17. Avatar Sanni sanoo:

    Meille tuli jackrusseli 2010, romanian löytökoira 2012 ja vauva 2013. Vauvavuoden ajan ajoimme Kalliosts Sipoon koirametsään 20km päähän ulkoiluttamaan energistä ja pelokasta löytökoiraa, joka ei koskaan sopeutunut kaupunkielämään. Hän muutti 1,5 vuoden jälkeen landelle ihanaan perheeseen ja meidän perhe-elämän kuormittavuus laski 95% jackrusselimme on mummolassa paljon.

    Tsemppiä, olen seurannut Pao-postauksiasi ja niiden fiilikset ovat alusta asti tismalleen samoja kuun omani. Et ole yksin. Elämässä ei vain kaikki mene kuten pitää.

  18. Avatar mamma sanoo:

    Älä soimaa itseäsi, jos et koskaan epäonnistuisi et yrittäisi tarpeeksi.

  19. Avatar Tiuku sanoo:

    No minä en ymmärrä..
    ”Mutta kun minä haluan!…” hemmetti ärsyttää sellaiset ihmiset jotka ottaa lemmikin eivätkä osaa ajatella esim. 10 vuoden päähän että se lemmikki tosiaan elää niin kauan, kissa jopa 20 vuotiaaksi. Turha sitä nyt on hakea huomiota sitten jälkeenpäin!

  20. Avatar alohamora sanoo:

    Munkin pitää sanoa, että vähän kyllä ihmettelen. En tuomitse, mutta en kyllä tajuakaan. Jos sulla ei olis ollut koiraa ikinä, niin jotenkin ymmärtäisi paremmin… Että se työmäärä mikä siihen liittyy, tulis jonkinlaisena yllätyksenä. Mutta korostit kuitenkin sitä, että tiedät mitä koiran hoitaminen vaatii ja silti kävi näin?

    • Avatar sade sanoo:

      Mä tiedän kyllä monia ihmisiä, joilla on aiemmin ollut koira, joille uuden koiran persoona tai rotuominaisuudet ovat tulleet yllätyksenä. Koirat on kuitenkin yksilöitä ja myös niiden sopeutumisessa eroja.

      • Avatar Johanna sanoo:

        Lapsuudenkodissa meillä oli 2 koiraa, villakoiraa. Kun muutin pois oli koko ajan olo, että jotain puuttui ja se jokin oli koira. Otin sitten muutaman vuoden pohdinnan jälkeen labradorinnoutajan. Rotu on aivan erilainen! Paljon paljon aktiivisempi, siis todellakin vaatii päivittäin erilaista älyllistä ja fyysistä aktiviteettia tuntien verran. Ekat pari vuotta olin tosi väsynyt – vasta nyt kaikki vaiva on alkanut palkita. Koko ajan kuitenkin mietin, että se on uusi perheenjäsen jonka itse päätin repäistä mun elämään mukaan ja siksi mun piti sopeutua koiran tarpeisiin – että perheenjäsenestä ei luovuta kuin tosi vakavin perustein. Oon samaa mieltä että koiran aktiivisuustasoon pitäisi enemmän kiinnittää huomiota kun koira hankitaan, ja myös muistaa että kun itse kasvattaa koirasta aikuista, se on erilaista kun se että lapsena on ollut koira – kun se ei silloin ole ollut omalla vastuulla täysin. Mutta parempi luopua aktiivisesta koirasta ajoissa, kuin että pitää sen väkisin ja koirasta tulee käytöshäiriöinen koska se ei saa tarvitsemaansa aktivointia.

  21. Avatar Maria sanoo:

    Hieno ja oikea päätös! Minulla oli aktiivinen koira 9 vuotta ja tiedän, millaista sellaisen kanssa on. Koiraa ottaessa ei todellakaan voi tietää, millainen paketti sieltä tulee. Rotumääritelmä kertoo jotain, ei kuitenkaan kaikkea. Oma koirani oli hyvin monelta osin määritelmän vastainen ja joiltain täysin rodulleen ominainen. Yhdistelmä oli ihan eri, kuin mitä esim veljensä olivat plus ensimmäistä kertaa omistajana virheiden tekeminen. Helppo sinulle varmasti sanoa ”olisit miettinyt”. Jälkiviisaus on ehkä suurinta typeryyttä.. Varmasti mietit, teit oikean ratkaisun ottaessasi koiran ja uudestaan oikean ratkaisun etsiessäsi sille uuden kodin, kun se ei teillä olisi ollut onnellinen. Kaikkea hyvää sinulle ja lapsillesi ❤️

  22. Avatar Kaarina sanoo:

    Kiitos, että kirjoitit aiheesta. Toivon, että tätä päätyy lukemaan mahdollisimman moni koiran hankkimista harkitseva. Tuntuu, että monet 20-30-vuotiaat miettivät lemmikin hankkimista. Parin vuoden päästä halutaan lapsia ja ihmetellään kotona, miten lenkit nyt saa hoidettua. Sitten koira viedäänkin mummolaan ”lomalle”. Jos haluaa lapsia, niin lemmikit kannattaisi hommata vasta kun lapset ovat niin isoja, että heidät voi jättää lenkkien ajaksi yksin kotiin. Eikä tämä koske pelkästään koiria. Myös kissoja pitäisi ehtiä aktivoimaan, eikä ottaa niitä ”helppouden” takia kotiin löhöilemään.

  23. Avatar Pia Mari sanoo:

    Ainakin teit oikean ratkaisun mikä oli tilanteeseen sopivaa, ajattelit koiran parasta mikä olikin tässä tilanteessa se oikea ajattelutapa. Olisithan voinut pitää koiran ja teillä olisi ollut koko perhe onneton. Tiedän kokemuksesta kuinka paljon koirat vaativat, me otimme omamme, kaksi pentua samaan aikaan, onneksi ennen lapsia, joten pentuajasta selvittiin :) En kyllä suosittelisi pentua ja pieniä lapsia samaan talouteen, varsinkaan jos ei ole apuja lähellä!

  24. Avatar taskurapu3 sanoo:

    Pakko vielä yks asia kommentoida. :D Kaikille kritisoijille vielä tuli mieleen huomauttaa tosta, miten Pao on paimentanut poikia ja haukkunut tarhakavereille. Ihmisenä, jolla on tosta rodusta kokemusta, tiedän että toi käytös on ihan käsittämättömän ahdistavaa ja sitä voi olla kokeneenkin koiranomistajan vaikea kontrolloida. Tiedän (aikuisia) ihmisiä jotka pelkää kuollakseen espanjanvesikoiria niiden (ehkä harmittoman, mutta todella kovaäänisen ja suurieleisen) paimentamisen, haukkumisen ja laumakäyttäytymisen takia. Kyse on kuitenkin lapsiperheestä niin kyllä mun mielestä jo tossa käyttäytymisessä on ihan pätevä syy laittaa ihmislapset koiran edelle. Ei oo mikään perustaito kitkeä tollainen rodulle luonnollinen käytös sellaselle tasolle, että sen kanssa voi pelotta elää ja ymmärrän niin hyvin miksi se aiheuttaa ylitsepääsemätöntä ahdistusta. Toivottavasti uudessa perheessä on voimavarat tohon käytökseen puuttumiseen niin Paosta tulee valioyksilö eikä sellanen hyperhaukkuherkkä ihmisten päälle pomppiva vähän sinnepäin kasvatettu espanjanvesikoira joita oon tavannut.

    • Avatar Tiuku sanoo:

      Niin että ottaa vielä paimentavan koiran kerrostaloon..ja kitkeä rodulle ominainen käyttäytyminen pois….huh huh kyllä nyt on kirjoittaja hakuteillä. Jos nämä rodun ominaisuudet on tiennyt niin eikö siinä vaiheessa jo se kuuluisa järki sano että kyseinen koirarotu ei sovi kerrostaloon. Ja se on koira, se saattaa haukkua…
      ”mutta kun minä haluan”…

      • Avatar taskurapu3 sanoo:

        Perinteinen ”jos joku on mun kanssa eri mieltä niin tulkitsen kaiken niiiiin pahalla kun vaan millään osaan”. Juu, ehkä jätin vähän liikaa tulkinnan varaa kommenttiini, mutten tietenkään tarkoittanut koiran rotuominaisuuksien kitkemistä kokonaan! En ole mikään eläintenkidutuksen puolestapuhuja, don’t worry. Tarkoitin häiriöksi yleiselle turvallisuudelle/lasten mielenterveydelle olevan käytöksen kitkemistä, esim. nyt ton tarhakavereille haukkumisen. Kouluttamista, hankalien asioiden koiralle opettamista. En tarkoittanut, että koira ei saisi enää koskaan haukkua/paimentaa/olla espanjanvesikoira. Tarkoitin, että voi olla todella raskas ja ahdistava prosessi kouluttaa pentu sellaiseksi, että sen nuo ominaisuudet ovat siinä määrin hallinnassa, että sen uskaltaa ottaa vaikkapa sinne tarhareissulle tai puistoon mukaan. Ihmisillä on elämäntilanteesta ja luonteesta riippuen erilaiset voimavarat. Ja mitä tulee tuohon espanjanvesikoira kerrostalossa-asiaan niin en tietääkseni sanonut, että juu loistava idea? Kaikki koirat haukkuvat, mutta mun kokemuksen mukaan tän rodun edustajat helposti suurimman osan ajasta aivan jokaiselle ärsykkeelle. Kuten sanottu, ihmiset ovat kuitenkin erehtyväisiä, valitettavasti isoissakin asioissa ja Minttu on tehnyt nyt ratkaisun joka tässä vaiheessa on kaikkien parhaaksi. En ymmärrä mitä auttaa jälkikäteen haukkua, kun virhe on jo myönnetty ja korjattu parhalla tavalla (ja Pao saanut kodin ei-kerrostalosta).

  25. Avatar TT sanoo:

    Tietenkään ei voi koskaan tieää, mitä tulevaisuus tuo ja onko sittenkään voimavaroja huolehtia pennusta. Koiranpentu vaatii paljon aikaa ja itsensä on pistettävä likoon täysin. Se, että ymmärsi omat voimavarat ja etsi Paolle uuden kodin, on hyvä juttu.

    Vähän ehkä kuitenkin pisti mietityttämään, onko koiraa hankittaessa mietitty sitä, kuinka paljon espanjanvesikoira vaatiikaan ja sopiiko rotu sittenkään omaan elämään. Vaikka olisikin kokemusta portugalinvesikoirasta, on espanjanvesikoira aivan erilainen ja koirillakin on erilaiset luonteet. On hienoa, että lähdit etsimään rotua luonteen ja käyttötarkoituksen avulla, mutta tässä seuranneena kummastuttaa, että valitsit juuri espanjanvesikoiran, joka osaa olla jääräpäinen, erittäin aktiivinen, kova paimentamaan ja välillä jopa aggressiivinen. Myös rodun negatiiviset puolet on otettava huomioon eikä vain niitä positiivisia luonteenpiirteitä tai sitä, että koira näyttää söpöltä eikä turkista lähde karvaa.

    Nyt ei vain kuulostanut siltä, että rodun valinta osui nappiin. Jos on noin kiireinen elämä, kuten sinulla, ei pitäisi ottaa noinkin aktiivista koiraa, joka 20 kilometrin lenkin jälkeen on täynnä virtaa ja haluaa vielä leikkiä kotona kanssasi. Tietenkin jokaisella on ruusuiset kuvat elämästään koiran kanssa, mutta juuri sen takia kannattaisi keskustella aina niiden ihmisten kanssa, joilla on jo kokemusta rodusta ja jotka osaavat kertoa millaista se elo pahimmillaan voikaan olla. Vaikka kokemusta koirista olisikin, jokainen rotu on aina omanlaisensa ja vaatii eritavalla panostusta.

    Toivottavasti Paon uusi koti pitää Paosta hyvää huolta.