Tiedättekö, vihaan leikkimistä. Tykkään lasteni kanssa hengailusta, matkustamisesta, ravintolassa käymisestä, ulkoilusta, juttelusta, lukemisesta, uimisesta, piirtämisestä, leffojen katselusta… Mutta lastenhuoneen lattialla lelujen liikuttelu saa minut tuskastumaan hetkessä. En ole ikinä ollut leikkijä, eivätkä lapsetkaan ole oikeastaan ikinä pyytäneet minua leikkimään.

Eilen tuli kuitenkin tällainen tilanne eteen. Elvis oli vähän hiilenä, sillä hän olisi halunnut pelata pädillä ja minä yritin epätoivoissani keksiä hänelle jotain muuta tekemistä ennen kun räjähtää. Peliaika on nimittäin aiheena sellainen, joka saa meillä tunteet helposti kuumenemaan. Ennen kun huomasinkaan, olin itse ehdottanut junaradan rakentamista. Taisin olla tosi epätoivoinen.

Siinä sitä sitten oltiin. Aluksi sain vähän huijattua, räpsin kuvia kun pojat rakentelivat, välillä yritin vähän osallistua antamalla ”ohjeita”.  Välissä räpläsin vähän kännykkää.

”Äiti, sä lupasit leikkiä”. Pistos rinnassa, istun alas lattialle. Räplään kännykkää. ”Ai okei, sä vaan huijasit että leikit”. Isompi pistos. Alan kasaamaan junaa. Keskittyminen herpaantuu puolen minutin jälkeen. Meinaan taas avata puhelimen, mutta saan ryhdistäydyttyä. Lähinnä katselen kun pojat leikkivät, mutta yritän olla hengessä mukana. Heti kun laitan junani raiteille se jyrätään. Turhauttaa, yritän silti hymyillä ja esittää että just kiva leikki. Olen varma, että Facebookissa on hetkessä tapahtunut jotain todella suurta ja mullistavaa. Katson vaan ihan vähän puhelinta. Tunnen lasten tuomitsevat ja pettyneet katseet, enää he eivät edes viitsi sanoa mitään. Laitan puhelimen TAAAS pois. Olenpas huono tässä, ajattelen. Nyt aijon leikkiä tosissani. Lähden mukaan riehumiseen ja rikkomiseen ja murjaisen jopa pieru-vitsin. Lapset nauravat sydämiensä kyllyydestä. Okei, tämä toimii. Jatkan sekoilua ja hassuttelua (vesinokkaeläin oli käynyt kakkimassa radalle ja juna suistui suoraan mutaan) vielä hetken. Eiköhän tämä ollut tässä.

Jään vielä hetkeksi lattialle istumaan. Katson kännykkää. Elvis kiipeää syliini. ”Äiti toi oli tosi kivaa”. Siis mikä? ”Kun leikit meidän kanssa”. Tässä vaiheessa sisälläni myllertää ja pahasti. Apua, olenpas ollut huono äiti, jos noinkin pieni leikkiminen sai lapset noin onnellisiksi.

Inhoan edelleen leikkimistä, mutta mietin, että pitäisikö silti yrittää sitä vähän useammin. Toisaalta, olen kyllä läsnä sitten paljon paremmin muissa tilanteissa. En halua kuitenkaan antaa lapsille sellaista kuvaa, etten tykkäisi heidän kanssaan leikkimisestä. Ja kun olen selvästi aika huono esittämään, niin ehkä parempi sitten olla tekemättä sitä? Jos väkinäisen kymmenen minutin leikkimisen sijasta luen mielummin vaikka tunnin, niin onko se silloin muka huono? Ei mielestäni.

Jos jotain kohta kahdeksan vuoden äitiyden aikana olen oppinut, niin sen, että me vanhemmat olemme aika hyviä syyllistymään. Me kyllä me aina keksimme jonkin asian, josta syyllistää itseämme. Oli kyse sitten lapsen harrastuksista, ajankäytöstä, ruoasta, säännöistä – mistä vaan, niin aina sieltä löytyy joku juttu mistä läksyttää itseään ja potea huonoa omaatuntoa.

Myönnän siis, että vihaan leikkimistä ja olen siinä ihan huono. Sen sijaan olen mitä mahtavinta piknikseuraa, iloinen uimakaveri, viihdyttävä laatikkopyöräkuski, ihan paras satujen lukija, hyvä tekemään temppuratoja enkä ikinä kieltäydy katuliiduilla piirtämisestä. Aika kiva äiti siis. Missäs te olette hyviä?

Mainion vaatteet, Boblesit ja Brion lelut saatu

Lupasin laittaa vielä yhden vinkin aurinkorannikolle suuntaaville. Parque De La Paloma eli Paloma-puisto eli lintupuisto sijaitsee Benlamadenassa hyvien kulkuyhteyksen päässä. Keskellä kaupunkia sijaitseva puisto on kaikesta huolimatta rauhallinen, ihana vihreä keidas. Puistoon on vapaa pääsy ja sieltä löytyy muutamia kahviloita, mutta omia eväitä voi syödä hyvin myös nurmikolla tai picnicpenkeillä.

Puiston viehätys on on juurikin kasvillisuus, hienot maisemat sekä eläimet. Keskellä puistoa on iso lampi, jossa uiskelntelee muunmuassa joutsenia, ankkoja ja kilpikonnnia. Ympäriinsä tallustelee vapaana erilaisia lintuja, etenkin kanoja, kukkoja ja riikinkukkoja. Joskus ihmiset käyvät hylkäämässä lemmikkejään puistoon, joten pusikosta saattaa kömpiä vastaan marsuja, hamstereita ja kaneja. Myös lammessa uiskentevat kilpikonnat ovat ihmisten sinne viemiä. Puistossa voi nähdä myös aitauksessa emuja, vuohia sekä aaseja.

Ylhäällä keskellä puistoa on iso leikkipuisto jossa lapset viihtyisivät tuntikaupalla. Oma suosikkini on kaktuspuisto, eli eli Jardin de Cactus, jossa on koko Euroopan laajin valikoima kaktuksia. Yli kahdessatuhannessa kaktuskasvissa riittää ihmeteltävää.

Puistoon sisällä pääsee viidestä eri sisäänkäynnistä joihin kaikkiin pääsee toki autolla, mutta myös junalla, busseilla tai rannasta kävellen. Suosittelen käymään!

Tässä on kuvia lasteni kodista. Heidän toisesta kodistaan, jossa he asuvat noin puolet vuodesta. Suunnilleen 182 päivää vuodessa he nukkuvat, leikkivät, ja syövät täällä. Kodissa, jota ei kuitenkaan yhteiskunta tunnusta. Sillä suomessa lapsella voi olla vain yksi koti.

Lasten vuoroasuminen yleistyy joka vuosi, mikä on omasta mielestäni hyvä, onhan lapsella aivan yhtälainen oikeus molempiin vanhempiinsa. Vuoroasumisen yleistymisestä huolimatta kukaan ei tiedä, kuinka yleistä vuoroasuminen tosiasiassa nykyään on. Sillä virallinen väestökirjanpito edellyttää, että lapselle kirjataan jompikumpi koti viralliseksi kotiosoitteeksi, mikä hankaloittaa tilastointia.

Syksyllä julkaistavassa lapsenhuoltolain uudistuksessa mietitään, jos jatkossa lapsella olisi mahdollista olla kaksi osoitetta. Ruotsissa tätä ollaan tutkittu ja mietitty jo pitkään ja asiaan suhtaudutaan hyvin positiivisesti. Se, että lapsella on kaksi kotia, mutta vain yksi virallinen osoite vaikuttaa hankaloittavasti esimekrkisi päivähoito, koulu, terveydenhoito -ja asumistukiasioita. Lisäksi se vaikuttaa myös asenteihin, monen mielestä kun se etävanhempi ei ole samanarvoinen kun lähivanhempi.

Me ollaan lasten isän kanssa aina saatu sovittua kaikki asiat tosi hyvin. Eron jälkeen yhteishuoltajuus oli ihan selvä homma ja kun lapset hiemat kasvoivat viikko-viikko systeemistä tuli vakkari. Molemmat ovat olleet halukkaita joustamaan toisen menojen mukaan ja niin edelleen. Asutaan myös lyhyen ratikkamatkan päästä toisistamme, mikä helpottaa arkea paljon. Välillä käydään porukalla yhdessä leffassa, syömässä tai jopa reissussa. Jos meillä olisi ollut riitaisa ero, asiat tuskin olisivat menneet yhtä hyvin. Toisaalta voisin ajatella, että lasten vuoroasuminen myös vähentää vanhempien välistä kitkaa, sillä asiat on vain sovittava ja hoidettava – ei siinä tappelut auta.

Tämä nykyinen tapa tunnistaa vain lapsen yksi koti ja lähevanhempi on aiheuttanut meille silloin tällöin myös pieniä hankaluuksia viranomaisten kanssa. Jos asuisimme kauempana toisistamme tai jopa toisilla paikkakunnilla, tilanne olisi varmasti paljon pahempi. Olen kuullut lapsia käänytettävän terveyskeskuksista ja kymmenien kilometrien omakustanteisesta taksimatkoista kouluun, vain siksi että lapsi ei lain mukaan ole asunut siellä missä asuu.

Meidän ongelmamme ovat onneksi järjestyneet aina sopimalla, eli eskari ja koulu jonne molemmista kodeista ei ole liian pitkä matka on järjestynyt, kun tilanne ollaan vain kerrottu. Samoin Helsingissähän saa myös valita itse minne terveyskeskuskeen hakeutuu hoitoon, mutta sitä meidän ei ole edes tavinnut käyttää. Ainoastaan koulumatkaan Kaapo ei saa matkakorttia, vaikka joutuukin sen ratikalla kulkemaan. Koska minä olen lähivanhempi, lapsilisät tulevat myös tililleni. Olemme sopineet sitten niin, että minä hoidan sillä lasten isoimmat hankinnat.

Meille ihan hiveän suuria hankaluuksia ei siis ole ollut, mutta ymmärrän hyvin niitä joilla on. Itse puolustan lapsen kahden kodin tunnustamista periaatteellisista syistä. Se on niin lapsen kun vanhemmankin oikeus.

Lasten hyvinvointi kahden kodin mallissa ei juurikaan eroa ydinperheiden lasten hyvinvoinnista. Se on tutkitusti erolapsille paras malli, joka on tullut ihan omakohtaisestikin havaittua. Kuitenkin järjestelyä kritisoidaan myös aika ajoin. Suurimapana haittapuolena vuoroasumisessa väitetään olevan reissaaminen ja kaikki siihen liittyvät järjestelyt. Pitää esimerkiksi sopia mitä tavaraa on missäkin ja miten sitä liikutellaan.

Itseäni ärsyttää se argumentti, että vuoroasumisessa lapsi joutuu muuttamaan vähän väliä ja kuljettamaan tavaroitaan edestakaisin. Vaikka lapsi tapaisi toista vanhempaa vain joka toinen viikonloppu, joutuuhan hän silloin pakkaamaan tavaroitaan yhtä usein?! Usein vuoroasumista tuntuunkin vastustavan sellaiset ihmiset, joilla ei edes ole mitään omakohtaista kokemusta siitä.

Eikä ainakaan meillä lasten ole ikinä tarvinnut mitään tavaroita pakkailla tai raahata edestakaisin. Molemmista kodeista löytyy tärkeät tavarat ja rakkaimmat lelut. Toki leluja saa viedä kodista toiseen, mutta harvoin meidän pojat niin haluavat tehdä. Kumisaappaita ja muuta tarvittavaa löytyy kaksin verroin, eikä oikeasti kun Kaapon tarvitse ottaa kun koulukirjansa mukaan kodista toiseen liikkuessa. Molemmat kodit ovat yhtä tärkeitä ja turvallisia, eikä niissä vuorotellen asuminen aiheuta lapsille stressiä.

Mielestäni vuoroasumisen virallinen tunnustaminen lähettäisi myös viestin sosiaalisesta hyväksynnästä. Vuoroasuminen ei ole vanhempien itsekkyydestä johtuva poikkeusratkaisu vaan täysin toimiva malli, joka palvelee useimmiten erittäin hyvin etenkin lapsen etua. Vai mitä olette itse mieltä?

Kaapo:
Elvis on aika useesti tosi kiva.
Me leikitään ja pelaillaan yhdessä. Siis videopelejä.
Ollaan matkusteltu paljon, ainakin Espanjassa, Thaimaassa ja oltiin myös Tanskassa. Laivalla ollaan menty myös Ruotsiin.
Elvis näyttää hassulta, koska sillä on niin pyöreä pää. Se on kyllä silti pikkiriikkisen söpö.
Joskus öisin Elvis leikkii salaa, mutta en yleensä kerro äidille.
Luulen että Elviksen lempiruoka on donitsi.
Sitten kun me molemmat ollaan joskus isoja niin syödään yhdessä vaan karkkia.
Jos Elvis suuttuu niin se on aika raivona. Mutta se lopettaa myös sen nopeesti.
Olen opettanut Elvikselle miten uidaan ja ajetaan pyörällä ja kiivetään kiipeilytelineeseen.
Elvis on tosi taitava piirtämisessä.
Tykätään yhdessä leikkiä eniten painimista.

Elvis:
Kaapo on aika kiva, kun se aina leikkii mun kanssa.
Se tykkää ainakin painileikistä ja tyynysodasta ja kaikista muistakin.
Luonteeltaan Kaapo on aika hauska kun usein se tekee sellasia ilmeitä että sen silmät on kokonaan valkoset.
Yhdessä me ollaan ainakin käyty Lego-landiassa mihin Kaapo vei mut sellaseen peliin mihin en olisi uskaltanut mennä ilman sitä.
Kaapo on aika kiltin näkönen sillä on aika hienot hiukset, tosi hienot.
Kaapo on joskus tehnyt pelissä semmosen homman että se on kiivennyt Spidermaninä katolle ja hyppäs tuplahypyn, ja se oli tosi hankala ja vaikee.
Kaapon lempiruoka on pyttipannu.
Se tykkää myös kun mä teen niitä ilmeitä ja valkoset silmät.
Mulla on yksi salaisuus Kaaposta, että joskus kun Kaapo vielä oli samassa päiväkodissa mun kanssa ja se alakerrassa ja mä yläkerrassa niin Kaapo vilkutti mulle sieltä ja juteltiin aidan läpi.
Kaapo on hyvä peleissä ja se harrastaa jalkapalloa ja se on siinä hyvä.
Mulle on tärkeetä että Kaapo on mun isoveli, se vaan on kun se auttaa mua vaikka se ei aina jaksais.
Yhdessä tykkään eniten pelata shakkia ja kesällä on parasta kun me leikitään yhdessä kepeillä.

Minun on pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta vuosia. Joka kerta olen kuitenkin perääntynyt, en nimittäin halua aiheuttaa pelkoa muissa. Kun lukee tällaisia juttuja alkaa omakin mielikuvitus laukkaamaan. Toisaalta, tämä on tietääkseni ihan yleistä ja normaalia. Ehkä sen ei pitäisi tuntua niin kauhealta. Eli se, että pelottaa.

Välillä pelottaa niin etten saa koko yönä unta. Mielessä pyörii erilaisia, välillä ihan hullujakin, ajatuksia. Pelkään siis, että lapsille sattuu jotain. Ja välillä taas pelkään sitä, että mitä lapsille käy, jos minulle sattuu jotain.

Nämä pelot alkoivat vähän sen jälkeen kun Kaapo oli syntynyt. Silloin ne olivat kuitenkin sellaisia aika ”tavallisia” pelkoja. Mitä jos kierähdän vauvan päälle yöllä, mitä jos se lopettaa hengittämisen enkä huomaa, mitä jos vaunut kaatuvat? Välillä ne olivat vähän hullumpia, kuten että mitä jos joku kiipeää parvekkeelle ja kidnappaa vauvan tai mitä jos unohdan vauvan ratikkaan? 

Mitä vanhemmaksi Kaapo kasvoi, sitä vähemmän näitä ajatuksia enää oli. Kunnes Elvis syntyi. Sitten oikeasti aloin pelkäämään, miettimään ja menettämään yöuniani ihan kunnolla. Saatoin vain maata tuntikausia hiljaa paikallani sängyssä, ahdistuneena, kyynelet hiljaa silmäkulmista tyynylle valuen ja kuunnella kuinka vieressä nukkuvat lapset tuhisivat. Samalla päässä pyöri mitä hurjempia skenaarioita.

Muutamat niistä toistuivat useasti. Mitäs jos olemme korkean rakennuksen katolla ja rakennus palaa. Minun pitää laskeutua 2-vuotiaan ja pienen vauvan kanssa ohuita tikapuita pitkin alas kahdennestakymmenennestä kerroksesta alas. Miten saan molemmat lapset mukanani, ilman että kumpikaan ei putoa ja kuole?  Tuntikausia saatoin miettiä, miten yrittäisin tunkea vauvan vaatteideni sisään ja sitoa taaperon jotenkin itseeni.

Toinen klassikko oli se, kun olisimme laivassa. Yöllä laiva uppoaisi, emmekä pystyisi pelastumaan mitenkään.Lopulta tulin aina siihen tulokseen, että lukittautuisimme kaikki hytin vessaan. Ainakin ruumiimme löytyisivät sitten yhdessä. Kun suoraan Titanicista.

Ihan kamalia ajatuksia, pahoittelut näistä. Haluan tällä tuoda kuitenkin esille sen, että vaikka nämä kuulostavat aika kauheilta, tällaiset ajatukset ovatkin aivan normaaleita. Lähes kaikki äitikaverit, joiden kanssa olen aiheesta puhunut, miettivät usein samanlaisia juttuja.

Pelottavat ajatukset ja skenariot ovat olleet pois mielestä pitkään. Kunnes ne joitain viikkoja sitten palasivat aika vahvoina. En voi olla ajattelematta (vasta) ensi talvena koittavaa Thaimaan matkaamme, ja sitä, mitä kaikkea siellä voikaan sattua. Pelkään liikenneonnettomuuksia, sitä että joku putoaa jostain korkealta, tulee maanjäristys tai tsunami. Eniten kuitenkin pelkään sitä, että mitäs jos minulle käy jotain.

En pelkää itseni puolesta, mutta mitä sitten tapahtuu jos lapset jäävät kahdestaan toiselle puolelle maapalloa. Mikä hätä heillä tulee olemaan. Kuinka kamalaa se on heille. Entäs jos he eivät saakaan apua. Entä jos joku tekee heille jotain pahaa? Hyi.

Pelot ja ahdistus ovat osa vanhemmuutta. Ne ovat yksi alkukantainen piirre meissä, joka auttaa meitä pitämään lapsemme hengissä. Ja jos pelkoihin ei liity masennusta tai liikaa ahdistusta, niistä ei tarvitse olla huolissaan. Silti minusta tuntuu hassulta, että miten en vieläkään saa näitä ajatuksia pois mielestäni. Siksi ajattelin nyt vihdoinkin puhua näistä myös blogiin. Meillä vanhemmilla on varmasti aina pelko ja huoli lapsistamme aina. Tärkeää on kuitenkin, ettemme anna sen vaikuttaa liikaa elämään.

Pari kertaa olen miettinyt, että perun koko Thaimaan matkan. Mutta hitto, aivan hyvin voin jäädä huomenna auton alle. En voi jäädä vain kotiin pelkäämään. Huolet ehkä kasvavat ja muuttuvat vuosien myötä, mutta niin kasvaa myös oma itsevarmuus vanhempana. On myös rohkeutta puhua ääneen peloistaan. Siitä saa sitten lisää rohkeutta. Kuten vaikka lähteä sinne toiselle puolelle maailmaa viidakkoseikkailulle yksin lasten kanssa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.