”Jos musta tulis isona Presidentti, niin tekisin ainakin säännön että ihmisten pitäisi pitää huolta toisistaan ja maapallosta. Ja ettei delfiineitä saa nostaa merestä selfieitä varten.”

Maailman meno hirvittää. Joka aamu avaan netin ja pelkään, että mitähän nyt taas. Sama ahdistus tuntuu olevan kaikilla ystävilläni. Joka päivä saa pelätä, että pian tapahtuu taas jotain peruuttamatonta. Pelottaa, millaisen maailman jätämme jälkipolvillemme.

Toisaalta nuo fiksut lapset ja nuoret tuovat ainakin vähän uskoa siihen, että toivoa vielä on. Toivottavasti emme pilaa tätä maapalloa ihan täysin, ja että viimeistään sitten he saavat hommat niin sanotusti hallintaan. He tulevat vielä ihmettelemään, että mitä hel****tiä heidän vanhempansa ja isovanhempansa oikein ajattelivatkaan. Tai jos 7-vuotias ihmettelee sitä jo nyt, kertoo se jo valitettavan paljon.

Vaikka uutiset ahdistavat ja pelottavat, toivoa on. Ainakin haluan uskoa niin.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Pojat ovat käyneet muutaman kerran isänsä kanssa luistelemassa, mutta aiemmin minun kanssani ei kertaakaan. Tykkäsin pienenä kovasti luistelusta, mutta ylä-asteen pakko-luistelu ja inhottava liikkamaikka vaikuttivat minuun siten, että aloin inhota koko hommaa. Olenkin sen jälkeen pistänyt luistimet jalkaan vain kaksi kertaa. Siitä seurauksena oma luistelutaitoni, ja sen myötä into, on ollut aika nollaluokkaa.

Kaapolla alkoi nyt vuoden alussa koulussa luistelu. Se on sujunut tosi hyvin ja molemmat pojat ovatkin nyt kyselleet paljon, että milloin voitaisiin mennä yhdessä luistelemaan. Suunnattiin sitten viikonloppuna Brahen kentälle, ihan ekaa kertaa. Tajusin siellä, että miten hölmöä onkaan ollut vältellä sitä hommaa vain siksi, että minulla on tylsät muistot koulun luitelutunneilta.

Pojilla oli tosi kivaa, ja kehittymisen huomasi jo siinä yhden tunnin aikana. Olin henkisesti varautunut siihen, että heti jos jompikumpi kaatuu vähän kovempaa heittävät he hanskat tiskiin ja sanovat että luistelu on ihan tyhmää. Mitä vielä! Välillä käytiin juomassa ja riisumassa haalarin alta hikisiä huppareita pois, mutta muuten poikia ei olisi saanut jäältä ollenkaan pois.

On ihan hölmöä miten viisitoista vuotta sitten liikuntaopettajan sanomat sanat ja käytös on vaikuttanut tähän päivään asti niin, etten ole vienyt edes omia lapsiani luistelemaan. Mutta onneksi tuli nyt vihdoin mentyä!

Ja kun Elviskään ei kohta enää tarvitse niin paljon tukea, uskallan minäkin ehkä hakea vintiltä omat luistimeni ja astella taas jäälle. Ehkä pojat saavat sitten vuorostaan opettaa minua 😀

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Kuten otsikko jo kysyy, voiko lasten kanssa käydä hienossa ravintolassa? Voi toki ja kannattaakin! Miten sitä muuten lapsi oppii ravintolakulttuuria? Samalla tulee varmasti tutustuttua myös vähän erilaisiin makumaailmoihin mitä kotona.

Itse en välttämättä menisi ravintolaan kuitenkaan esimerkiksi kovin myöhään, ainakaan viikonloppuna. Pitkän kaavan mukaan syötäessä on hyvä huomioida etukäteen se, ettei lapsi pääse väsymään liikaa jos vaikkapa illallinen venyy kovin myöhään. Siksi on hyvä, ainakin pienempien lasten kanssa, ajoittaa ravintolakäynnit hieman aikaisempaan ja rauhallisempaan aikaan. Tapauskohtaisesti tietysti! Varmasti on sellaisiakin yksivuotiaita jotka jaksavat hienosti kukkua dinnerillä vielä lähempänä keskiyötä kun pikkukakkosta.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten lapsilla on yhtälainen oikeus käydä muuallakin kun pikaruokapaikoissa syömässä. On vanhempien vastuu opettaa ja toimia itse esimerkkinä siinä, miten ravintolassa kuuluu olla. Koska aina välillä mediassa tätä asiaa puidaan, ja sieltä saa lukea aika tyrmääviäkin mielipiteitä puolesta ja vastaan, voi kynnys vähän hienompaan paikkaan (kun sinne Rosson perälle, leikkipaikan viereen) menemiselle kasvaa. Muistakaa kuitenkin, että lapsilla on yhtäläinen oikeus syödä ravintolassa kun aikuisillakin. Yhdessä syömisen on myös useasti tutkittu liittyvän suorasti perheen hyvinvointiin.

Kynnyksen madaltamiseksi, asenteiden muuttamiseksi ja ennenkaikkea ihan vaan siksi että kaikki saisivat pitää hauskaa, Helsingin keskustassa olevaan Rosteriin järkätään tulevana kahtena viikonloppuna lasten oma pop up ravintola HopLopster.

Leikkipaikka HopLopin yhdessä lasten kanssa suunnittelemassa ravintolassa pääsee maistelemaan huippukokkien tekemiä annoksia lapsenmielisesti. Me kävimme testaamassa ravintolan muutaman muun perheen kanssa ennakkoon ja voin luvata, että menu maistuu myös aikuisille. Vai miltäs kuulostaisi  esimerkisi merhenpohja, rapeat toukat, musta laava tai kesä? No, voin kertoa, että tosi hyvältä.

HopLopsterissa on huomioitu ennenkaikkea lapset ja heidän viihtyvyytensä. Mahtavasti pojat jaksoivat, ja ennenkaikkea nauttivat, kolmituntisesta neljän ruokalajin illalisestaan. Savun keskeltä paljastuvan jälkiruoan jälkeen tosin sokerihumala valtasi molemmat, mutta eipä se paljoa haitannut kun kyseessä oli illan viimeinen suupala. Ja pojat jatkoivat iltaa isänsä luokse, hahah.

Lasten omaan huippuravintolaan on vielä muutamia paikkoja jäljellä ja tuotot lahjoitetaan Lastenklikinoiden Kummit ry:lle. Meiltä ainakin suositus tälle!

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

– Aamulla joku oli vallannut sänkyni
– Aamupalaksi jogurttia, granolaa ja puolukoita
– Radiosta Klaus Wing
– Siivousta ja järkkäilyä
– Lounaaksi kahvia, lapsille eilistä keittoa
– Muutama tunti ulkoilua ja kuvaukset itä-pasilassa
– Lidlistä pakastepizzaa ja karkkia
– Kaksi jaksoa Skamia ja lasi kuoharia
– Pari tuntia luistelua Brakulla
– Iltapalaksi kaakaota
– Tulikuuma suihku ja peiton alle
– Ehkä vielä vähän Skamia

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Pakko se on kai paljastaa, tällaisia vaaleanpunaisia juttuja on nimittäin tullut osteltua viime aikoina. Pitkään haaveissa ollut asia tapahtuu
– minusta tulee kummitäti!

Omassa kaveripiirissä on ihan täysi babyboomi päällä. Tuntuu että yhtäkkiä joka toinen kaveri lähipiiristä odottaa vauvaa. Mikä hauskinta, varmaan viidellä on laskettu aika kuukauden sisällä toisistaan. Vauvoja toki on putkahdellut toisille äitikavereille, mutta se on kuitenkin niin erilaista, kun kouluajoilta saakka ollut ystävä saa ensimmäisen lapsensa.

Kävin eilen tapaamassa yhtä tällaista. Yksi vanhimmista ja parhaimmista ystävistäni sai viime viikolla kauniin pienen tyttövauvan. Olin jo valmiiksi niin liikuttunut ja onnessani vauvasta, etten pystynyt pidätellä kyyneleitä kun minua kysyttiin vielä hänen kummikseen. Pientä tuhisijaa olisi voinut tuijotella tuntikaupalla ja tahtoisin mennä joka päivä nyt sinne kylään.

Samalla kun kaverit saavat lapsia, minulle alkaa olla aika selvää, että minulla ne olivat nyt tässä. Useasti on tullut haaveiltua suurperheestä, jossa kaikilla lapsilla on muutaman vuoden ikäerot. Nyt kuitenkin, kun omat lapset täyttävät tänä vuonna jo 6 -ja 8 vuotta (voitteko kuvitella!!!), en ole varma onko hommaan enää mitään järkeä ryhtyä uudestaan.

Vielä tuossa alle pari vuotta sitten lupasin itselleni, että jos sopivaa isä-ehdokasta ei olisi elämääni ilmestynyt siihen mennessä kun täytän 32-vuotta, niin hankkisin sitten lapsen yksin. Nyt en kuitenkaan todellaan tiedä, että haluanko vai enkö halua enää lapsia. Tavallaan kyllä, mutta sitten toisaalta taas en.

Elämä menee nyt niin kivasti, lapset ovat ihanan omatoimisia, heidän kanssa on niin helppo tehdä ja mennä sekä toisaalta omiin juttuihin on myös todella paljon aikaa. En ole varma haluanko taas sitä monen vuoden hoitamista ja sumussa elämistä. Raskausvaivoja, heitteleviä hormooneja, revennyttä persettä (kuten asian kauniisti synnytyksen jälkeen ilmaisin), imetyshikeä, huonosti nukuttuja öitä, joka puolelle lentäviä soseita ja kuivaksiopettelua. Juuri kun olen päässyt takaisin kiinni tähän ”normaaliin” arkeen.

Toisaalta olisi vielä ihana kerran kokea ne potkut vatsassa, lapsen syntymä, läheisyys ja yhteys vauvan kanssa, imettäminen, kasvun ja kehityksen seuraaminen, kaikki se rakkaus. Nähdä miten pojat kiintyisivät uuteen sisarukseen. Silti olen enemmän sen kannalla, että ei.

Eihän sitä ikinä tiedä mitä tapahtuu, mutta vaikka se onkin vähän haikeaa, tuntuu hyvältä olla sujut sen ajatuksen kanssa, että minun lapset olivat nyt tässä. On ihana seurata miten ystävien perheet kasvavat ja tuntea onnea ja iloa heidän puolestaan. En ole kertaakaan kokenut katkeria, kateellisia tai muuten surullisia tunteita siitä, että ystäväni saavat vauvoja. Luulen, että sekin jo kertoo jotain.

Kun on itse ollut tässä niin pitkään äidin roolissa, on ihan tosi hauskaa että jatkossa saan vihdoin olla myös se rento ja kiva ja siisti kummitäti, joka antaa syödä jäätelöä ja irtiksiä lounaaksi, jonka kanssa käydään keskustassa shoppailemassa ja leffassa ja kahviloissa ja jonka luona yökylässä saa aina valvoa myöhään ja jolle voi kertoa kaikki salaisuudet.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.