Tämä vinkki saattaa olla monelle jo ihan itsestäänselvä juttu, mutta ne kenelle se ei sitä vielä ole, voi tästä tulla omaa arkea muuttava mullistus. Eli siis mikään mikä ihan tahansa pikkupikkuvinkki vaan!

Tämä vinkki kun on moniulotteinen, sillä sen lisäksi, että sen tuoma uutuudenviehätys saa kerta toisensa jälkeen lapset viihtymään leikkiensä parissa (ja tuo mahdollisesti vanhemmille sitä myötä pienen hengähdyshetken) tuo se viihtyvyyttä myös kotiin, nimittäin kodin siistinä pitämisen helpottamisen muodossa! Niin ja on kai se jossain mielessä ekologinenkin!

No mikä se vinkki sitten on, haluatte jo varmasti kovasti tietää! Vinkkihän on se, että jatkuvasti osa lasten leluista pidetään säilössä ja esimerkiksi muutamien kuukausien välein vaihdetaan niin, että osa säilössä olleista leluista otetaan leikkeihin ja vastavuoroisesti osa niistä nykyisistä laitetaan säilöön.

Kun leluja on vähemmän, koti pysyy siistimpänä (tai ainakin siivoaminen käy nopeammin) ja juuri vaihdetuilla leluilla leikitään yhtä hartaasti, kun saisi ne jouluna lahjaksi. Tämä kikka toimii niin pienten kun isompienkin lasten kanssa!

Poikien ollessa pienempiä, tuskailin usein kaaoksen kanssa. Leikistä toiseen vaihdettiin lennosta, eikä edellisiä leikkejä haluttu siivota, sillä niidenkin pariin haluttiin palata vielä myöhemmin. Moni perheellinen varmasti yhtyy siihen, että niitä leluja ja roinaa vaan tuntuu tulevan lisää ovista ja ikkunoista. Ukkeli sieltä, palikka täältä – ja yhtäkkiä kaikki lasten laatikot ja kaapit pursuavat leluja.

Leluja on tullut vuosien mittaan paljon laitettu myös kiertoon, lahjoitettu hyväntekeväisyyteen, annettu kavereille tai myyty kirpparilla. Osaan leluista taas jopa itselläni on tunneside ja niistä luopuminen on ollut vaikeampaa. Niinpä keksin kerätä aina osan leluista vintille varastoon. Aluksi lapsilta salaa, mutta heidän vähän kasvaessa yleistyi se, että yhdessä sovittiin mitkä lelut laitettiin vaihtoon ja mitkä otettiin takaisin leikkeihin. Se toimi tosi hyvin!

Nykyisin pojat eivät oikeastaan leiki muuten, kun rakentelevat pikkulegoilla. Pikkuhiljaa kellariin onkin kertynyt suurin osa kaikista kotimme leluista. Siellä on yhdessä kassissa ukkelit, toisessa pikkuautot ja kolmannessa eläinhahmot. Säilössä on myös parkkitalo, kauppaleikit kassakoneineen, tiipi ja isossa Ikean kassissa kuvissakin näkyvä junarata. Myyn kasvaessa ollaan kuitenkin sitten käyty sieltä aina vähän kerrallaan hakemassa helistimiä, puuleluja, kuvakirjoja ja viimeisempänä kaikki duplot.

Myylle ei olla muutamaa lelua luukunottamatta ostettu itse mitään leluja, mutta niin niitä vaan tuntuu olevan nykyään ihan hirveät määrät. Ei onneksi mitään tilpehööriä, mutta esimerkiksi paljon puisia palikoita, palapelejä ja leikkiruokia joilla saa aika nopeasti kunnon kaaoksen aikaan. Ollaankin aloitettu taas hiljattain taas kierrättämään leluja, suunilleen noin 2/3  hänen leluistaan on jatkuvasti varastoituna ja laitetaan leluja pois myös sitä mukaan, jos jollain lelulla ei leikitä hetkeen.

Loppuun vielä yksi extravinkki, etenkin pienempien lasten kanssa ne jemmassa olevat lelut kannattaa piilottaa kunnolla – viedä vaikka kellariin. Sillä pienten on todella vaikea ymmärtää miksi ne lelut ovat lukuttuna vaikkapa vaatehuoneeseen, jolloin niistä saattaa välillä nähdä vahingossa vilauksen, muttei niillä saa leikkiä. Nimimerkki: taaperoa ei saa tällä hetkellä päästää lähelekään  liinavaatekomeroamme.

Tehdäänkö teillä samaa?

Kaupallisessa yhteistyössä Hasbron Play-Doh muovailuvahojen kanssa, me pistettiin poikien kera pystyyn kokkipaja. Olen itse vähän huono osallistumaan lasten leikkeihin, eikä perinteinen paperi, sakset, liima -arskartelukaan ole ikinä tuntunut ihan omalta jutulta, mutta muovailu sen sijaan yhdistää koko perhettä.

Tykkään muovailuvahasta monesta eri syystä. Ensinnäkin se on ihanan helppo ja sopii kaiken ikäisille. Lisäksi se ei sotke ja se on tosi helppo siivota pois. Mutta ennenkaikkea, muovailuvahalla vaihtoehdot ovat loputtomat. Muovailuvahalla voi tehdä ihan mitä vaan, loihtia erikoisia eläimiä, muotoja, kirjaimia tai kuten me tällä kertaa, järjestää Italialaiset illallisjuhat.

Itseäni alkoi jo lapsena kiehtomaan muovailuvaha myös erilaisten telkkarista tulleiden animaatioiden vuoksi. Teininä tuli kavereiden kanssa myös tehtyä muutama stop-motion elokuva muovailuvahan avulla. Nykyisin muovailuvahan ihanan vieno marsipaaninen tuoksu vie edelleen mennessään niihin lapsuuden muistoihin. Pojatkin komensivat minua, että lopeta jo se purkkien nuuhkuttelu!

Meillä oli tosiaan pieni kokkailupaja Play-Doh Kitchen Creation –sarjan tuotteiden kanssa. Aluksi tehtiin erilaisia pastoja koneiden avulla, mutta pian italialaistyyppinen suunitelmamme jo alkoikin rönsyilemään. Eikä siinä mitään, kivaa vaan kun kaikki saavat päästää mielikuvituksensa valloilleen! Muovailu onkin parhaimmillaan leikkimistä ja yhdessäoloa sekä erilaisten asioiden oivaltamista.

Ruokapöytäämme valmistui avaruusspaghetin, zombieporkkanoiden sekä karkilta maistuvien kalafileiden lisäksi muunmuassa maailman paras avocadohampurilainen, kuusta tehdyt ranskalaiset sekä kameleonttitortellineja. Lisää hauskuutta yhdessä tekemiseen toivat Play-Dohin keittiövälineet, kuten hella josta oikeasti kuuluu paistamisen ääntä. Pastakonetta, lautasia ja leikkuulautoja oltiin hyödynnetty fiksusti niin, että samalla niissä on erilaisia muotteja, kuten kasviksia. Myös nuo vahojen värit ovat ihan mielttömiä, neon keltaista, punaista ja oranssia, vau!

Muovailu näytti vievän meidät kaikki ihann mukanaan ja oli tosi ihana istua, höpötellä ja hassutella yhdessä ja välillä sitten hetkeksi keskittyä ja syventyä sinne omaan mielikuvitusmaailmaan. Lopuksi toki syötiin. Ensi kerralla meinataan kokkailla sushia!

Tiedättekö, vihaan leikkimistä. Tykkään lasteni kanssa hengailusta, matkustamisesta, ravintolassa käymisestä, ulkoilusta, juttelusta, lukemisesta, uimisesta, piirtämisestä, leffojen katselusta… Mutta lastenhuoneen lattialla lelujen liikuttelu saa minut tuskastumaan hetkessä. En ole ikinä ollut leikkijä, eivätkä lapsetkaan ole oikeastaan ikinä pyytäneet minua leikkimään.

Eilen tuli kuitenkin tällainen tilanne eteen. Elvis oli vähän hiilenä, sillä hän olisi halunnut pelata pädillä ja minä yritin epätoivoissani keksiä hänelle jotain muuta tekemistä ennen kun räjähtää. Peliaika on nimittäin aiheena sellainen, joka saa meillä tunteet helposti kuumenemaan. Ennen kun huomasinkaan, olin itse ehdottanut junaradan rakentamista. Taisin olla tosi epätoivoinen.

Siinä sitä sitten oltiin. Aluksi sain vähän huijattua, räpsin kuvia kun pojat rakentelivat, välillä yritin vähän osallistua antamalla ”ohjeita”.  Välissä räpläsin vähän kännykkää.

”Äiti, sä lupasit leikkiä”. Pistos rinnassa, istun alas lattialle. Räplään kännykkää. ”Ai okei, sä vaan huijasit että leikit”. Isompi pistos. Alan kasaamaan junaa. Keskittyminen herpaantuu puolen minutin jälkeen. Meinaan taas avata puhelimen, mutta saan ryhdistäydyttyä. Lähinnä katselen kun pojat leikkivät, mutta yritän olla hengessä mukana. Heti kun laitan junani raiteille se jyrätään. Turhauttaa, yritän silti hymyillä ja esittää että just kiva leikki. Olen varma, että Facebookissa on hetkessä tapahtunut jotain todella suurta ja mullistavaa. Katson vaan ihan vähän puhelinta. Tunnen lasten tuomitsevat ja pettyneet katseet, enää he eivät edes viitsi sanoa mitään. Laitan puhelimen TAAAS pois. Olenpas huono tässä, ajattelen. Nyt aijon leikkiä tosissani. Lähden mukaan riehumiseen ja rikkomiseen ja murjaisen jopa pieru-vitsin. Lapset nauravat sydämiensä kyllyydestä. Okei, tämä toimii. Jatkan sekoilua ja hassuttelua (vesinokkaeläin oli käynyt kakkimassa radalle ja juna suistui suoraan mutaan) vielä hetken. Eiköhän tämä ollut tässä.

Jään vielä hetkeksi lattialle istumaan. Katson kännykkää. Elvis kiipeää syliini. ”Äiti toi oli tosi kivaa”. Siis mikä? ”Kun leikit meidän kanssa”. Tässä vaiheessa sisälläni myllertää ja pahasti. Apua, olenpas ollut huono äiti, jos noinkin pieni leikkiminen sai lapset noin onnellisiksi.

Inhoan edelleen leikkimistä, mutta mietin, että pitäisikö silti yrittää sitä vähän useammin. Toisaalta, olen kyllä läsnä sitten paljon paremmin muissa tilanteissa. En halua kuitenkaan antaa lapsille sellaista kuvaa, etten tykkäisi heidän kanssaan leikkimisestä. Ja kun olen selvästi aika huono esittämään, niin ehkä parempi sitten olla tekemättä sitä? Jos väkinäisen kymmenen minutin leikkimisen sijasta luen mielummin vaikka tunnin, niin onko se silloin muka huono? Ei mielestäni.

Jos jotain kohta kahdeksan vuoden äitiyden aikana olen oppinut, niin sen, että me vanhemmat olemme aika hyviä syyllistymään. Me kyllä me aina keksimme jonkin asian, josta syyllistää itseämme. Oli kyse sitten lapsen harrastuksista, ajankäytöstä, ruoasta, säännöistä – mistä vaan, niin aina sieltä löytyy joku juttu mistä läksyttää itseään ja potea huonoa omaatuntoa.

Myönnän siis, että vihaan leikkimistä ja olen siinä ihan huono. Sen sijaan olen mitä mahtavinta piknikseuraa, iloinen uimakaveri, viihdyttävä laatikkopyöräkuski, ihan paras satujen lukija, hyvä tekemään temppuratoja enkä ikinä kieltäydy katuliiduilla piirtämisestä. Aika kiva äiti siis. Missäs te olette hyviä?

Mainion vaatteet, Boblesit ja Brion lelut saatu