Luin muutama viikko sitten Puutalobaby-blogista miten perheen nuorin tyttö oli unohtanut kotinsa Suomessa, puolen vuoden ulkomailla asumisen jälkeen. Kotiin tullessa tyttö keroi, ettei muistanut taloa tai leluja. Tiedättekö, minä vähän järkytyin. En sen takia että asiassa olisi jotain kamalaa hänen osaltaan tai että tilanne olisi jotenkin epätavallinen, ei. Vaan koska tajusin, miten lapsena koetut asiat jäävät aivan epäloogisesti mieleen.  Ja että vaikka joka ilta lapsiani peitellessä kerron rakastavani heitä, he eivät välttämättä muista sitä myöhemmin. Mitäs jos heille jääkin mieleen kauheasti jotain huonoja asioita?

Kun mietin omaa lapsuuttani, ja nuoruuttani, vahvimmat muistot ovat tosi hassuja. Iso osa sellaisia tavallaan ihan ”mitättömiä” juttuja. Muistan millaisessa savipurkissa keittiössä säilytettiin kauhoja, kuinka minua pelotti kun äitimme yritti saada minusta ja veljestäni kivaa joulukorttikuvaa öljykynttilän kanssa, kuinka seison pihamme hiekkalaatikolla ja tahdoin näkkileipäjäätelöä (puffettia), kuinka kävelen parhaan kaverini Santun kanssa käsikädessä ostarilla. Toki isoistakin tapahtumista on muistoja. Paljon yksityiskohtia muistan myös vakavasta auto-onnettomuudessa missä olin viisivuotiaana, muistan kuinka itkin eteisessä ulko-ovea vasten kun vanhempani erosivat, kun opin viheltämään.

Toki näitä muistoja on ihan hirveästi. Eikä niitä voi oikeasti jaotella tärkeisiin ja vähemmän tärkeisiin. Mutta jokatapauksessa ne ovat hassuja paloja sieltä täältä, ilman sitä kaikkea muuta siinä ympärillä. Muistan tasan tarkkaan kaikkien huoneitteni järjestykset, tapetit ja minkälainen ääni vaatekaapin avaamisesta tuli. Mutta en muista juurikaan yleisellä tasolla että mitä siellä kotona vaikkapa päivisin touhuttiin. Mitä me puhuttiin, mitä me tehtiin, kaikki ne vuodet?

Tästä vähän pelästyin, kun rupesin miettimään, että vaikka kuinka meillä on kiva ja onnellinen arki, saattaa lapselle jäädä mieleen vaan se yksi kerta kun hermostuin ihan kauheasti ja huusin. Ei se välttämättä muista sitä miten sen jälkeen pyydettiin anteeksi, sovittiin ja halattiin.

Omalla kohdalla on myös jännä, miten paljon näitä erilaisia muistoja minulla on tosi pienestä saakka. Osa niistä on syntynyt toki myöhemmin valokuvien kautta, mutta ihan oikeasti muistan jotain tilanteita jossa olen alle kaksivuotias.

Omatkin lapset välillä muistelevat elämäänsä pienempänä, mikä on hauskaa. Nyt jo huomaa mitkä jutut ovat jääneet mieleen, joko ihan oikeasti tai meidän vanhempien kertoman kautta. ”Muistatko äiti kun mä olin vauva ja sä olit vaihtamassa mulle vaippaa ja kakkasin niin kovaa että se osui vastapäiseen seinään ja sä yritit laittaa käden eteen” on yksi tämän hetken huvittavimmista jutuista jonka sain yksi päivä kuulla. Eihän lapsi sitä oikeasti muista, mutta joskus olen sen hänelle kertonut ja se on jäänyt mieleen elämään hauskana muistona.

Onkin kiva, että kuvia tulee otettua usein ihan tavallisistakin tilanteista. Niiden kautta on helppo synttyttää niitä muistoja takaisin mieeen. Ja sanonnat, tikulla silmään joka vanhoja muistelee, voi mielestäni unohtaa. Eletään toki hetkessä, mutta ainakin meidän lapset tykkää ihan hirveästi kuulla juttuja mitä ovat pienempinä tehneet. Ja samoin juuri katsella niitä vanhoja kuvia.

Enkä sano että huonot ja pelottavat muistot olisivat huonompia, ei toki, nekin ovat iso osa elämää. Mutta olisihan se kivempi että lapsi muistaisi mielummin enemmän niitä onnellisia ja kivoja juttuja. Kuitenkin, jos lapsilla on perusonnellinen ja turvallinen lapsuus, niin eiköhän se ole niiden muistojen perusta. Silloin ei parit äidin raivarit muuta kuitenkaan sitä tunnetta mikä tulee kun lapsuuttaan joskus muistelee.

”Olipa kerran yksi poika joka meni Skidit Diskoon ja siellä oli heiluvia peppuja ja valotikkuja. Vessassa hän tapasi aikuisen kokoisen jättihämäkin, joka oli ihan kiltti ja tullut vain bailaamaan. Yhdessä he päättivät mennä shoppailemaan, koska se on kivaa. Ja sitten he ryömivät luolaa pitkin ostamaan popcornia. Hämähäkki metsästi seitillä myös pillimehua ja lisää popparia ja karkkia ja valotikkuja. Sitten he menivät takaisin tanssimaan. Hämähäkki kertoi, että hän tykkää tanssia koska silloin kun hän oli äitihämähäkkinsä mahassa hän näki siellä kauheasti värikkäitä värejä ja pilkkuja. Ihan samalaisia kun nyt täällä diskossa. Sitten poika pienensi itsensä pienennyssäteellä ja meni hämähäkin päälle, jotta näkisi värit paremmin. Sitten he menivät tanssilattian perälle reunaan, koska siellä on paras paikka koska sieltä tulee paljon savua ja sen seassa on hyvä tanssia ja leikkiä piilosta. Sitten hämähäkin piti lähteä kotiin, koska oli saanut luvan olla Skidit Diskossa vain hetken, mutta hän aikoo tulla taas ensi kerralla koska siellä on aina niin hauskaa”  Elvis 5v

Huomenna aamulla kannattaa olla sormi valmiina näppäimistöllä, kun pitkään odototetun Skidit Diskon liput tulevat myyntiin klo 09! Tuttuun tapaan liput myydään loppuun varmasti hetkessä, joten kannattaa napsauttaa liput ostoskoriin heti aamusta.

Lauantaina 22.4 järjestettävässä diskossa on meidänkin lemppari, eli supersuosittu Yo! Räps-räppiteema. Eikä tulevassa diskossa voisi olla esintymässä kukaan muu, kun paluun hiljattain tehnyt Kemmuru! Kuinka hauskaa, että omat lapseni voivat tämän jälkeen muistella joskus olleensa legendaarisen Kemmurun keikalla. Uskon että nämä räppi-iskät osaavat ottaa myös lapsiyleisön hienosti haltuun.

Kutosen mehudiskossa on varmasti riehakas meininki, toinen toistaan kovempien räppihittien soidessa taustalla. Viimeksi tanssilattialla  nähtiin ainakin limbo, breikkirinki sekä tietysti hienoja asuja, ilmapalloja ja pimeässä hohtavia kasvomaalauksia sekä vilkkuvia valoja. Diskon upeista visuaaleista pitää tuttuun tapaan huolen videotaiteilija VJ Sellekhanks.

Tanssimisen välissä voi käydä Fintelligensistä tutun Iso H:n riimipajassa, treenailla tussityöpajassa omaa tägiä tai käydä laittamassa katu-uskottavat letit hiuksiin. Diskoeväitä voi käydä ostamassa Vironniemen päiväkodin kioskista ja herkkuja voi syödä vaikka samalla StepUp Schoolin katutanssiesityksiä ihmetellen.

Kaikukadun bilekompleksi on siis varattuna vain ja ainoastaan lapsille (ja meille lapsenmielisille) kevään hauskimpaa tapahtumaa varten, nähdään siellä! Eventti löytyy TÄÄLTÄ ja liput huomenna TÄÄLTÄ.

Tässä ollaan me. Minä ja mun lapset. Mun perhe. Meidän perhe. Me. Joka päivä saan ihmetellä ja ihastella, miten olenkaan omalta osaltani tuonut maailmaan tuollaiset mahtavat tyypit. Samalla tulee usein ihmeteltyä sitä miten tämä elämä on tuonut tähän pisteeseen. Niin se on varmaan vähän kaikilla, ainakin välillä?

Nyt kun ystävät ympärillä alkavat olemaan siinä perinteisemmässä lastentekoiässä, tulee väistämättä välillä mietiettyä, mitäs jos minä olisin nyt samassa tilanteessa. Mitäs jos en olisikaan perustanut perhettä silloin nuorempana? Missä olisin nyt? Mitäs jos olisin tässä samassa tilanteessa, mutta ilman lapsia? Ei olisi ketään meitä, minä vain.

Voisi olla aika kovat paineet. Voisi olla yksinäistä.

Mutta tässä me kolme nyt ollaan. Mietitään että mitä illalla syödään, mitä leffaa mennään viikonloppuna katsomaan, haaveillaan kesästä, uimisesta, pyöräilystä ja jalkapallosta, suunnitellaan tulevia ulkomaanmatkoja ja muistellaan lämmöllä menneitä. Sitten siinä niiden välissä vaan ollaan. Tässä hetkessä. Kömmitään toistemme viereen sohvalle ja röhnötetään, silitetään hiuksia ja ollaan vaan.

Ollaan onnellisia toisistamme. Siitä että ollaan saatu elämältä juuri toisemme. Että ollaan tässä yhdessä. Me.

Kuvat Julian Schröpel / Simbayu Visual Arts 

Sain joskus monta vuotta sitten blogiini kommentin, jossa sanottiin että saan jopa tiskikasan näyttämään kauniilta. Olen aina nähnyt kauneutta ihan arkisissa asioissa ja minua on kiinnostanut erityisesti rehelliset ja elämänmakuiset kuvat. Muistan joskus ylä-aste ikäisenä hamstranneeni Kiasman myymälästä kasan postikortteja, joihin oltiin kuvattu teinien sotkuisia huoneita. Niissä oli vain jotain niin kiehtovan aitoa. Kaaos niissä kuvissa oli kaunista. Tuon kommentin jälkeen tajusin, että ehkä minunkin kuvistani voi astia sitä aitoa tunnelmaa. Sillä juuri sitä minä tykkään eniten kuvata, kaunista arkea aidoimmillaan.

Olen visuaalinen ihminen, ajattelen usein kuvina ja väreinä ja tykkään katsella kaikkea kaunista. Myös sisustuslehti-tyylisiä harmoonisia, harkittuja ja huolitetuja kuvia. Niistä lavastetuista kuvista ja tilanteista kuitenkin jää usein olo, että jotain jäi puuttumaan. Pieni epätäydellisyys ja kuvista välittyvä eletty elämä kiinnostavat ainakin itseäni enemmän.

Kuvien kautta voi kertoa hienosti myös erilaisia tarinoita. Siksi minulla onkin blogipostauksissa ensin kaikki kuvat ja sitten vasta teksti. En halua rikkoa juurikaan sitä kuvien tarinaa kirjoittamalla niiden väliin. Haluan myös aina ottaa itse kaikki kuvat blogiini, ja ihan satunnaisia tuotekuvia luukuunottamatta olenkin aina tehnyt niin.

Minusta tuntuu tosi kivalta aina kun joku kehuu kuviani. Arjen taltioiminen on yksi lempijutuistani ja on hienoa että muut näkevät kuvissa saman tunnelman kun minä itse. Edelleen olen siti tosi nöyränä kuvieni suhteen ja aidosti yllätyn aina kun kehuja saan.

Saan taas kunnian olla ehdolla hienossa porukassa vuoden visuaalisimmaksi blogiksi. Inspiration Blog Awardseissa on tänä vuonna seitsemän eri kategoriaa, joissa yhdessä olen mukana kisaamassa. Ihanaa siis jos kävisitte napsauttamassa äänenne minulle Visuaalisin-kategoriassa. Samalla voitte halutessanne osallistua gaala-lippujen arvontaan ja päästä mukaan juhlimaan. Kiitos, halit ja pusut jo etukäteen!

Lasten laittaminen someen on keskustelu jota ollaan käyty pitkään ja tullaan varmasti vielä käymään. Jyrkkiä mielipiteitä aiheesta on puolin ja vastaan sekä kaikkea niiden väliltä. Blogin perusteella voitte ehkä päätellä mitä mieltä minä olen, olen aiheesta joskus myös kirjoittanut ja puhunut radiossa.

Meillä vanhemmilla on velvollisuus huolehtia lapsiemme oikeuksista, myös siitä oikeudesta yksityisyyteen. Ja jokainen vanhempi saa myös itse määritellä sen, missä se yksityisyyden raja menee. Elämme sellaisessa ajassa, että nämä asiat ovat enemmän henkilökohtaisia mielipiteitä. Ei voi oikein määritellä, että mikä tapa on täysin oikein tai väärin. Harkintaa kannattaa kuitenkin käyttää, se nyt on selvää.

Omassa lapsuudessani (ja vielä nuoruudessanikin) kuvat olettiin filmikameralla, ne kehitettiin ja pistettiin albumin väliin. Kuvia näyettiin kyläiljöille, lähettiin postitse sukulaisille, niitä vaihdeltiin, albumeita selailtiin useasti itse ja monesti koulussakin oli päiviä jolloin sinne vietiin kuvia tai kotivideoita katseltavaksi. Kuulumisia kerrottiin kasvokkain, puhelimitse ja kirjeitse, lehdistä luettiin juttuja erilaisista ihmisitä. Nykyään lähes se kaikki, kuten moni muukin asia, on siirtynyt nettiin. Eli periaatteessa homma on pysynyt samana, paitsi että netin kautta tämän kaiken voi halutessaan jakaa myös tuntemattomille.

Meitä ihmisiä on moneen junaan. On niitä jotka eivät halua jakaa kuvaa uudesta vauvasta edes rajatuille sukulaisille ja sitten on meitä joita ei haittaa laittaa kivoja kuvia kaikkien nähtäville. Netin suljetuissa keskusteluryhmissä saatetaan keskustella kiusallisen yksityiskohtaisesti vaikkapa lapsen vatsan toiminnasta, omasta mielestäni taas sitä pienempi paha on kertoa peruskuulumisia täysin julkisesti.

Olen itse tehnyt valinnan julkaista lapsista kuvia ja kertoa elämästä. Rajatusti, mutta kuitenkin. Aluksi toki ilman heidän lupaansa, nykyisin heidän luvallaan. Tänä vuonna 6 -ja 8-vuotta täyttävät lapset ymmärtävät jo suhteellisen hyvin mikä on internet, sosiaalinen media ja mitä tarkoittaa kuvan jakaminen koko maailmailmalle. Heille on siis opetettu pienestä saakka myös mitä on ok jakaa muille ja miten siellä netissä käyttäydytään.

Kaikista useiten kuulemani argumentti tapaani toimia vastaan on se, että lasta saatetaan myöhemmin kiusata. Kiusata siis siksi että hänestä on jotain tietoa tai kuvia netissä. Jos näin tapahtuu niin sehän tottakai aivan väärin, mutta oletus siitä että näin tulisi tapahtumaan on mielestäni myös aika hullunkurinen. Meillä aikuisilla on suuri vastuu kasvattaa lapsemme niin ettei ketään kiusata. Paras tapa siihen on usein esimerkki.

Yrittäessäni etsiä vanhaa postaustani tästä samasta aiheesta, törmäsin aika moneen keskusteluun, jossa meitä lapsiemme henkilöllisyyden paljastavia bloggaajia arvosteltiin ja haukuttiin aika rankalla kädellä. Suurin osa tekstistä oli täysin asiattomia. Ja samaan hengenvetoon kuitenkin kauhisteltiin sitä, miten meidän lapsiamme tullaan sitten joskus kiusaamaan. Niin kai, jos vanhempien esimerkki on tuo.

Nykyään kuitenkin yhä harvempi ei jaa itsestään tai lapsistaan someen mitään. On melko yleistä että siellä ollaan koko perhe. On myös yleistymään päin että koululla on oma blogi ja insta. Siis ihan julkinen. Joten kyllä se kiusaamisen syy on silloin jossain ihan muualla, kun siinä että lapsesta on jotain tietoa netissä.

Toinen argumentti, lapselle vanhemman tekemä some-identiteetti, onkin jo sitten mielestäni jo ihan ajattelemisen arvoinen aihe. Jos olette huomanneet, olen vuosien mittaan pitänyt lapsista kertovat henkilökohtaiset jutut melko yleisellä tasolla. Etenkin Kaapon kohdalla käydään nykyään yhdessä aina läpi että mitä voi kertoa ja että mitkä kuvat hänestä saa julkaista. Luulen että jatkossa hän myös jää yhä enemmän taka-alalle, ja saa sitten aikanaan rakentaa itselleen juuri sellaisen someidentiteetin mikä hänestä tuntuu hyvältä (vanhempien valvovien silmien alla toki). Silti ajattelen, että tulevaisuudessa on kuitenkin varmaan aika harvassa ne ihmiset, jotka tuntevat identiteettiän loukanneen vanhempien julkaisemat vauvakuvat.

Turvallisuudestakin ollaan puhuttu lasten kanssa aina. Tuntemattomien matkaan ei mennä, ei olla liian tuttavallisia vaikka joku tietäisi nimen tai osaisi kertoa missä asutaan. Muutenkin asumis, koulu -ja hoitopaikat olen pitänyt salassa, vaikkakaan ei tarvitse olla mikään Sherlok Holmes niitä selvittääkseen. Toistaiseksi ollaan saatu elää ihan tavallista elämää, kulkea kaduilla ilman kirkuvaa fanilaumaa, vaanivia stalkkereita ja perässä kulkevia paparazzeja.

Olen joskus vitsillä sanonut, että lapseni ovat se syy miksi blogini on niin suosittu. Mutta ei se oikeastaan ole vitsi ollenkaan. Olen blogillani saanut kuuden vuoden ajan ilostuttaa (joskus vihastuttaa) teitä, tarjota välähdyksiä arjestamme ja mikä parasta, tarjota vertaistukea ja herättää ajatuksia. Jos piiloutuisin anonymiyteetin taakse, en pystyisi antamaan yhtään niin paljon, ettekä te saamaan. Ja jos siitä omasta rakkaasta kullannupustaan saa näin ihania kuvia, kun vaikka yllä, tekee ne tottakai mieli jakaa ihan koko maailmalle (kuten lapsetkin joskus pyytävät).

takki Zara huivi H&M vaatteet Mainio* kengät DrMartens aurinkolasit Monki