MINÄ ITE

4/08/2019

Lapsen kehityksen tukemiseen haluaa tottakai vanhempana panostaa ja suurimmaksi osaksi se käykin ihan huomaamatta normaalin vuorovaikutuksen kautta. Silloin kun lapsi innostuu jostain uudesta taidosta ja sen treenaamisesta, pitäisi uutta kehitysvaihetta olla tukemassa itse täysillä. Välillä se on kuitenkin helpommin sanottu kun tehty.

Etenkin jos lapsi innostuu treenaamaan portaissa kiipeämissä juuri lomareisulla, maailman vaarallisimmissa kolme kerrosta käsittävissä marmoriportaissa, joissa ei ole kunnon kaidetta. Siinä sitten mennään yhdessä ylös alas kontaten, kun muut makoilevat ulkona aurinkotuoleissaan kylmiä juomia siemaillen. Tai kun lapsi harjoittelee pinsettiotettaan pomimalla kaikki maailman roskat ja pikkukivet suuhunsa tai haluaa opetella syömään itse lusikalla mustikkapuuronsa juuri silloin kun päälle on juuri vaihdettu puhtaat vaatteet.

Itselleni kaikkien lasteni kohdalla vaikein juttu onkin ehkä ollut juuri itse syömisen harjoittelu – eli ruoalla sotkeminen. Vaikka kaikkien kanssa ollaan myös sormiruokailtu paljon, sotkevimmat ruoat kuten soseet ja puurot olen yrittänyt itse syöttää niin kauan kun mahdollista. Kuivuneet makaroninpalaset on helppo imuroida lattialta, mutta yritäppä pyyhkiä katosta bataattisosetta. Kovettuneesta kaurapuurosta nyt puhumattakaan!

En nyt varsinaisesti ole muutenkaan mikään pitkäpinnaisin, mutta näissä minä ite- ruokailutilanteissa joudun hengittelemään sisään ja ulos normaalia enemmän. Tunnen verenpaineeni nousevan ja korvissani alkaa kohisemaan, kun lapsi levittää ruoat ympäri pöytää, pyödän alustaa, omaa naamaansa, päätään ja korvantaustojaan myöten. Tai viimeistään silloin, kun pienet tahmakädet hierovat loput annoksesta vaatteisiini.

Ja sitten toisaalta, itse lusikkaan tarttuva pikkuinen on vaan niin hellyyttävä näky! Kun toinen ihan tosissaan haluaa syödä niinkuin isot, mutta lusikasta on vielä vähän hankala tarttua oikein päin, puhumattakaan siitä saako sen ohjattua suuhun saakka. On hienoa nähdä miten oma lapsi kasvaa, kehittyy ja opettelee uusia taitoja. Olisipa itselläkin samanlainen motivaatio asioiden treenaamiseen.

Virallinen ja ehkä se kaikista tunnetuin minä itse- vaihe tulee normaalisti siinä parin vuoden tienoilla, mutta ainakin tällä typillä omaa tahtoa löytyy jo nyt ja se näkyy tällä hetkellä selvästi ruokailutilanteissa. Lusikka on saatava käteen ja syötävä itse, eikä ruokalappua todellakaan saa enää laittaa,  muuten koko hommaan tulee stoppi. Myös itse pukeminen kiinnostaa, mutta siihen hommaan onneksi vielä kelpaa myös muiden apu. Oma tahto on lisääntynyt tässä viime viikkoina valtavasti ja osa siitä on varmasti myös vahvaa ja voimakastahtoista persoonallisuutta.

Vaikka välillä tuntuu rankalta, on jopa sillä koko loman rappussissa raamppaamisessa ollut hyötynsä. Asumme hissittömän talon ylimmässä kerroksessa ja tarvitaessa nyt vauvan voi antaa kontata raput ylös, samalla itse kauppakasseja kantaen. On ollut myöskin hermoja raastavaa antaa vauvan opetella kiipeämään sohvalle ja treenaamaan siellä oloa sekö turvallista alastuloa, mutta nykyään hänet voi jättää siihenkin ilman jatkuvaa valvontaa.

Muksahdukset, kolhut ja hirveä sotku taitavat nyt vain kuulua tähän ikävaiheeseen ja niistä ottaa opiksi sekä lapsi että vanhemmat. Vähän aikaa kun jaksaa kärsivällisesti harjoitella (ja siivota), niin kohta hän jo keittää omat puuronsa.


MILLOIN ESITELLÄ UUSI PUOLISO LAPSILLE

27/06/2017

Yksi iso juttu uudessa suhteessa on tietenkin lasten esitteleminen uudelle puolisolle, ja olenkin saanut useamman kyselylyn tätä aihetta koskien. Monella lapsellisella sinkulla on varmasti pyörinyt mielessä samoja ajatuksia kun itsellänikin ennen tätä suhdetta. Osaanko enää olla kenenkään kanssa, miten uusi puoliso suhtautuu lapsiin, miten lapset suhtautuvat häneen, missä vaiheessa heidän edes kuuluu kohdata?

Olin jo jonkin aikaa, ehkä muutaman vuoden, ajatellut että jos elämääni vielä joku ihminen tulee, niin en välttämättä haluaisi edes ikinä muuttaa hänen kanssaan yhteen. Olin tottunut ja alkanut pitämään yksinolosta ja omasta seurastani. Toinen asia mistä olin ihan varma, oli etten sotkisi lapsia mahdolliseen juttuun mukaan mitenkään. Ihan hyvin ekat puolivuotta tai vuoden voisi olla niin ettei kukaan tapaisi toisiaan.

Toisin kävi. Itseasiassa lapset tapasivat jo alle viikon jälkeen sekä uuden poikaystäväni että hänen poikansa. Toki siis ihan vaan rennosti kaverina ja lapsille turvallisella maaperällä. Siinä kuitenkin hyvin huomasi sen, miten tällaisille asioille ei voi olla mitään tarkkoja sääntöjä tai aikatauluja, kaikki riippuu ihmisistä, tilanteista ja tunteista.

Pikkuhiljaa sitten nähtiin uudestaan, aina muutama tunti kerrallaan. Pojat alkoivat kyselemään ”kaverini” perään ja samalla lasten kanssa tuli puheeksi, että mitäs he olisivat mieltä jos tykättäisiin toisistamme vähän enemmän. Puhuttiin aikuisten seurustelusta, huomionosoituksista ja siitä miten kukaan ei olisi tulossa viemään kenenkään paikkaa uutena isänä tai äitinä. Saatiin pelkkää vihreää valoa ja kaikki lapset olivat oikeastaan tosi innoissaan. Sivusta seuraajan silmissä kaikki saattoi tapahtua todella nopeasti, liian nopeasti, mutta oikeasti kaikki meni vaan tosi luonnollisesti omalla painollaan ja juuri niinkun pitikin.

Yhdessä porukalla ollaan saatu koettua jo vaikka kuinka paljon ihania hetkiä, viettää kesälomaa ja touhuta arkisia asioita. Meidän tapauksessa olisi ollut ihan tyhmää odottaa, ikävöidä ja olla yksin, kun vaihtoehtona olisi kaikki tämä kiva yhdessä. Porukalla ollessa ollaan myös pyritty huomioimaan lapsia erikseen ja välillä jakauduttu niin, ettei kukaan tuntisi oloaan syrjäytetyksi. Muutenkin lasten parissa työskentevä poikaystävä onneksi lukee poikia tosin hyvin, ja se on varmasti myös yksi syy siihen, miksi kaikki on mennyt ihanasti ja helposti.

Tilanteita ja perheitä on niin monia, ettei tähän tosiaan ole mitään yleispätevää ohjetta. Samoin tapoja esitellä uusi puoliso on yhtä monta kuin ihmisiä. Me itse emme tehneet asiasta suurta numeroa, menimme vaan fiiliksen mukaan, pikkuhiljaa (mutta salamavauhdilla) ja kaikilla on kokoajan ollut tunne, että uudet kivat ihmiset ja onni elämässä ovat iloisia asioita. Lapset ovat saaneet uusia turvallisia ihmisiä elämäänsä, päässeet tekemään kivoja juttuja ja nähneet äitinsä onnellisena. En koe että kiirehdimme liikaa asian kanssa, oikeastaan ennemminkin lapset ovat sitä mieltä että oli jo aikakin!


MEIDÄN KASVIMAALLA

29/05/2017
Kommentit pois päältä artikkelissa MEIDÄN KASVIMAALLA

Kiitos kaikista vinkeistä joita sain aiempaan viljelylaatikkopostaukseen! En ole aiemmin viljellyt mitään, ja kaikki kotiin kannetut yrtitkin olen onnistunut aiemmin tappamaan. Jännityksellä odotetaan, että miten nyt käy, kun ekat viljelykset on nyt multaan laitettu.

En vielä puutarhaliikkeeseen mennessäkään ollut varma, että mitä kaikkea tahtoisin kasvattaa, joten mentiin vähän sillä, että mitä kaikkea siellä oli jäljellä. Ajattelin kuitenkin, että satoa olisi kiva korjata pitkin kesää, eikä sitten vasta syksyllä. Vilejylaatikoon valikoitui taimista hernettä, erilaisia salatteja, joku kaali (en muista enää mikä) sekä rucolaa. Siemenistä kylvettiin vielä thaibasilikaa, korianteria, persiljaa, ruohosipulia sekä lisää hernettä. Laatikkoon oli kasvanut itsekseen vielä ilmeisesti viimevuodesta ruohosipulia, joka siirrettiin vain toiseen kohtaan.

Oli ihana seurata miten innoissaan lapset lähtivät puutarhahommiin mukaan. Multa lensi, kuokat heiluvat ja löytämämme suuri kastemato aiheutti suurta ihmetystä. Nyt vain odotellaan, että alkaako sieltä mullan alta jotain nousemaan ja jännitetään yöpakkasten ja taimien puolesta.

Tosi hauskaa puuhailua tällainen, en ymmärrä miksi ei olla aiemmin aloitettu! Hauska muutenkin aloittaa aamu käppäilemällä kasvimaalle kastelemaan viljelykset. Ihan kesäfiilis!