MINÄ ITE

4/08/2019

Lapsen kehityksen tukemiseen haluaa tottakai vanhempana panostaa ja suurimmaksi osaksi se käykin ihan huomaamatta normaalin vuorovaikutuksen kautta. Silloin kun lapsi innostuu jostain uudesta taidosta ja sen treenaamisesta, pitäisi uutta kehitysvaihetta olla tukemassa itse täysillä. Välillä se on kuitenkin helpommin sanottu kun tehty.

Etenkin jos lapsi innostuu treenaamaan portaissa kiipeämissä juuri lomareisulla, maailman vaarallisimmissa kolme kerrosta käsittävissä marmoriportaissa, joissa ei ole kunnon kaidetta. Siinä sitten mennään yhdessä ylös alas kontaten, kun muut makoilevat ulkona aurinkotuoleissaan kylmiä juomia siemaillen. Tai kun lapsi harjoittelee pinsettiotettaan pomimalla kaikki maailman roskat ja pikkukivet suuhunsa tai haluaa opetella syömään itse lusikalla mustikkapuuronsa juuri silloin kun päälle on juuri vaihdettu puhtaat vaatteet.

Itselleni kaikkien lasteni kohdalla vaikein juttu onkin ehkä ollut juuri itse syömisen harjoittelu – eli ruoalla sotkeminen. Vaikka kaikkien kanssa ollaan myös sormiruokailtu paljon, sotkevimmat ruoat kuten soseet ja puurot olen yrittänyt itse syöttää niin kauan kun mahdollista. Kuivuneet makaroninpalaset on helppo imuroida lattialta, mutta yritäppä pyyhkiä katosta bataattisosetta. Kovettuneesta kaurapuurosta nyt puhumattakaan!

En nyt varsinaisesti ole muutenkaan mikään pitkäpinnaisin, mutta näissä minä ite- ruokailutilanteissa joudun hengittelemään sisään ja ulos normaalia enemmän. Tunnen verenpaineeni nousevan ja korvissani alkaa kohisemaan, kun lapsi levittää ruoat ympäri pöytää, pyödän alustaa, omaa naamaansa, päätään ja korvantaustojaan myöten. Tai viimeistään silloin, kun pienet tahmakädet hierovat loput annoksesta vaatteisiini.

Ja sitten toisaalta, itse lusikkaan tarttuva pikkuinen on vaan niin hellyyttävä näky! Kun toinen ihan tosissaan haluaa syödä niinkuin isot, mutta lusikasta on vielä vähän hankala tarttua oikein päin, puhumattakaan siitä saako sen ohjattua suuhun saakka. On hienoa nähdä miten oma lapsi kasvaa, kehittyy ja opettelee uusia taitoja. Olisipa itselläkin samanlainen motivaatio asioiden treenaamiseen.

Virallinen ja ehkä se kaikista tunnetuin minä itse- vaihe tulee normaalisti siinä parin vuoden tienoilla, mutta ainakin tällä typillä omaa tahtoa löytyy jo nyt ja se näkyy tällä hetkellä selvästi ruokailutilanteissa. Lusikka on saatava käteen ja syötävä itse, eikä ruokalappua todellakaan saa enää laittaa,  muuten koko hommaan tulee stoppi. Myös itse pukeminen kiinnostaa, mutta siihen hommaan onneksi vielä kelpaa myös muiden apu. Oma tahto on lisääntynyt tässä viime viikkoina valtavasti ja osa siitä on varmasti myös vahvaa ja voimakastahtoista persoonallisuutta.

Vaikka välillä tuntuu rankalta, on jopa sillä koko loman rappussissa raamppaamisessa ollut hyötynsä. Asumme hissittömän talon ylimmässä kerroksessa ja tarvitaessa nyt vauvan voi antaa kontata raput ylös, samalla itse kauppakasseja kantaen. On ollut myöskin hermoja raastavaa antaa vauvan opetella kiipeämään sohvalle ja treenaamaan siellä oloa sekö turvallista alastuloa, mutta nykyään hänet voi jättää siihenkin ilman jatkuvaa valvontaa.

Muksahdukset, kolhut ja hirveä sotku taitavat nyt vain kuulua tähän ikävaiheeseen ja niistä ottaa opiksi sekä lapsi että vanhemmat. Vähän aikaa kun jaksaa kärsivällisesti harjoitella (ja siivota), niin kohta hän jo keittää omat puuronsa.


MILLOIN ESITELLÄ UUSI PUOLISO LAPSILLE

27/06/2017

Yksi iso juttu uudessa suhteessa on tietenkin lasten esitteleminen uudelle puolisolle, ja olenkin saanut useamman kyselylyn tätä aihetta koskien. Monella lapsellisella sinkulla on varmasti pyörinyt mielessä samoja ajatuksia kun itsellänikin ennen tätä suhdetta. Osaanko enää olla kenenkään kanssa, miten uusi puoliso suhtautuu lapsiin, miten lapset suhtautuvat häneen, missä vaiheessa heidän edes kuuluu kohdata?

Olin jo jonkin aikaa, ehkä muutaman vuoden, ajatellut että jos elämääni vielä joku ihminen tulee, niin en välttämättä haluaisi edes ikinä muuttaa hänen kanssaan yhteen. Olin tottunut ja alkanut pitämään yksinolosta ja omasta seurastani. Toinen asia mistä olin ihan varma, oli etten sotkisi lapsia mahdolliseen juttuun mukaan mitenkään. Ihan hyvin ekat puolivuotta tai vuoden voisi olla niin ettei kukaan tapaisi toisiaan.

Toisin kävi. Itseasiassa lapset tapasivat jo alle viikon jälkeen sekä uuden poikaystäväni että hänen poikansa. Toki siis ihan vaan rennosti kaverina ja lapsille turvallisella maaperällä. Siinä kuitenkin hyvin huomasi sen, miten tällaisille asioille ei voi olla mitään tarkkoja sääntöjä tai aikatauluja, kaikki riippuu ihmisistä, tilanteista ja tunteista.

Pikkuhiljaa sitten nähtiin uudestaan, aina muutama tunti kerrallaan. Pojat alkoivat kyselemään ”kaverini” perään ja samalla lasten kanssa tuli puheeksi, että mitäs he olisivat mieltä jos tykättäisiin toisistamme vähän enemmän. Puhuttiin aikuisten seurustelusta, huomionosoituksista ja siitä miten kukaan ei olisi tulossa viemään kenenkään paikkaa uutena isänä tai äitinä. Saatiin pelkkää vihreää valoa ja kaikki lapset olivat oikeastaan tosi innoissaan. Sivusta seuraajan silmissä kaikki saattoi tapahtua todella nopeasti, liian nopeasti, mutta oikeasti kaikki meni vaan tosi luonnollisesti omalla painollaan ja juuri niinkun pitikin.

Yhdessä porukalla ollaan saatu koettua jo vaikka kuinka paljon ihania hetkiä, viettää kesälomaa ja touhuta arkisia asioita. Meidän tapauksessa olisi ollut ihan tyhmää odottaa, ikävöidä ja olla yksin, kun vaihtoehtona olisi kaikki tämä kiva yhdessä. Porukalla ollessa ollaan myös pyritty huomioimaan lapsia erikseen ja välillä jakauduttu niin, ettei kukaan tuntisi oloaan syrjäytetyksi. Muutenkin lasten parissa työskentevä poikaystävä onneksi lukee poikia tosin hyvin, ja se on varmasti myös yksi syy siihen, miksi kaikki on mennyt ihanasti ja helposti.

Tilanteita ja perheitä on niin monia, ettei tähän tosiaan ole mitään yleispätevää ohjetta. Samoin tapoja esitellä uusi puoliso on yhtä monta kuin ihmisiä. Me itse emme tehneet asiasta suurta numeroa, menimme vaan fiiliksen mukaan, pikkuhiljaa (mutta salamavauhdilla) ja kaikilla on kokoajan ollut tunne, että uudet kivat ihmiset ja onni elämässä ovat iloisia asioita. Lapset ovat saaneet uusia turvallisia ihmisiä elämäänsä, päässeet tekemään kivoja juttuja ja nähneet äitinsä onnellisena. En koe että kiirehdimme liikaa asian kanssa, oikeastaan ennemminkin lapset ovat sitä mieltä että oli jo aikakin!


MEIDÄN KASVIMAALLA

29/05/2017

Kiitos kaikista vinkeistä joita sain aiempaan viljelylaatikkopostaukseen! En ole aiemmin viljellyt mitään, ja kaikki kotiin kannetut yrtitkin olen onnistunut aiemmin tappamaan. Jännityksellä odotetaan, että miten nyt käy, kun ekat viljelykset on nyt multaan laitettu.

En vielä puutarhaliikkeeseen mennessäkään ollut varma, että mitä kaikkea tahtoisin kasvattaa, joten mentiin vähän sillä, että mitä kaikkea siellä oli jäljellä. Ajattelin kuitenkin, että satoa olisi kiva korjata pitkin kesää, eikä sitten vasta syksyllä. Vilejylaatikoon valikoitui taimista hernettä, erilaisia salatteja, joku kaali (en muista enää mikä) sekä rucolaa. Siemenistä kylvettiin vielä thaibasilikaa, korianteria, persiljaa, ruohosipulia sekä lisää hernettä. Laatikkoon oli kasvanut itsekseen vielä ilmeisesti viimevuodesta ruohosipulia, joka siirrettiin vain toiseen kohtaan.

Oli ihana seurata miten innoissaan lapset lähtivät puutarhahommiin mukaan. Multa lensi, kuokat heiluvat ja löytämämme suuri kastemato aiheutti suurta ihmetystä. Nyt vain odotellaan, että alkaako sieltä mullan alta jotain nousemaan ja jännitetään yöpakkasten ja taimien puolesta.

Tosi hauskaa puuhailua tällainen, en ymmärrä miksi ei olla aiemmin aloitettu! Hauska muutenkin aloittaa aamu käppäilemällä kasvimaalle kastelemaan viljelykset. Ihan kesäfiilis!


MITÄ KASVATTAA VILJELYLAATIKOSSA?

9/05/2017

En todellakaan ole mikään viherpeukalo. Olen elämäni aikana valitettavasti tappanut lukemattoman määrän kasveja. Ei väliä onko kyseessä ollut helppohoitoinen huonekasvi (en muista edes niiden nimiä) vai vielä helpompi kaktus, kaikki ovat siirtyneen ajasta ikuisuuteen. Ainoastaan eroni jälkeen ostamani peikonlehti on elänyt yli neljä vuotta. Suurimmaksi osaksi ilmeisesti jollain pyhällä hengellä. Jotenkin kummasti se on aina elpynyt uudestaan ja uudestaan, vaikka tilanne on vaikuttanut monesti kovinkin kriittiseltä.

Ihailen esimerkiksi mummoni kykyä loihtia omasta isosta pihastaan vuodesta toiseen upea vehreä ja kukkiva paratiisi. Itselläni ei ole minkäänlaista tietotaitoa vastaavaan. Vaikka asunkin kaupungissa, olen aina halunnut asua siellä vähän mökkimäisesti. Niin että on kunnon virheä piha, mutta että silti ratikalla pääsee hetkessä keskustaan. Olen tosi onnellinen että asun nyt juuri niin. Onni on myös se, että joku muu pitää pihasta huolta. Saan keskittyä vain ihailemaan kukkapenkkejä ja viljelyslaatikoissa rehottavia yrttejä. Olen kyllä monena kesänä haaveillut siirtolapuutarhaelmästä, mutta tiedän, ettei siitä lopulta tulisi mitään.

Nyt minulla olisi kuitenkin mahdollisuus ottaa yksi pihamme viljelylaatikoista omaan hoitooni. Kuinka ihanan idyllinen ajatus. Aurinko, kesä ja oman kasvimaan tuoreet kasvikset. Todellisuus voisi kuitenkin olla jotain ihan muuta. Kuten laatikoillinen kuihtuneita salaatteja sekä rikkakasveja.

Nyt tarvitisinkin vähän tietävämpien apua. Olisi ihana nostaa omaa satoa pitkin kesää, mutta onko se edelliset asiat huomioonottaen totaalisen huono ajatus? Eniten kiinnostaisi kasvattaa ehkä jotain muutamaa helppoa yrttiä, salaattia ja kenties kesäkurpistaa. Miltä tämä kuulostaa?

Toiseksi, kuinka kauan kestää että satoa alkaa tulemaan? Laitanko sinne siemeniä vai taimia? Kuinka usein niitä pitää kastella? Entä pitääkö niille tehdä jotain muuta, tuholaistorjuntaa, lannoista, miten? Vinkkejä ja kokemuksia siis kaivetaan kipeästi!

PS. Kiitos todella mielenkiintoisesta keskustelusta mielipide-postauksen kommenttiosiossa lihansyönnistä. Tosi hyviä ajatuksia, yritän palata kunnolla ajan kanssa niihin ihan pian!


HUONON ÄIDIN TUNNUSTUKSET

16/03/2017

Tiedättekö, vihaan leikkimistä. Tykkään lasteni kanssa hengailusta, matkustamisesta, ravintolassa käymisestä, ulkoilusta, juttelusta, lukemisesta, uimisesta, piirtämisestä, leffojen katselusta… Mutta lastenhuoneen lattialla lelujen liikuttelu saa minut tuskastumaan hetkessä. En ole ikinä ollut leikkijä, eivätkä lapsetkaan ole oikeastaan ikinä pyytäneet minua leikkimään.

Eilen tuli kuitenkin tällainen tilanne eteen. Elvis oli vähän hiilenä, sillä hän olisi halunnut pelata pädillä ja minä yritin epätoivoissani keksiä hänelle jotain muuta tekemistä ennen kun räjähtää. Peliaika on nimittäin aiheena sellainen, joka saa meillä tunteet helposti kuumenemaan. Ennen kun huomasinkaan, olin itse ehdottanut junaradan rakentamista. Taisin olla tosi epätoivoinen.

Siinä sitä sitten oltiin. Aluksi sain vähän huijattua, räpsin kuvia kun pojat rakentelivat, välillä yritin vähän osallistua antamalla ”ohjeita”.  Välissä räpläsin vähän kännykkää.

”Äiti, sä lupasit leikkiä”. Pistos rinnassa, istun alas lattialle. Räplään kännykkää. ”Ai okei, sä vaan huijasit että leikit”. Isompi pistos. Alan kasaamaan junaa. Keskittyminen herpaantuu puolen minutin jälkeen. Meinaan taas avata puhelimen, mutta saan ryhdistäydyttyä. Lähinnä katselen kun pojat leikkivät, mutta yritän olla hengessä mukana. Heti kun laitan junani raiteille se jyrätään. Turhauttaa, yritän silti hymyillä ja esittää että just kiva leikki. Olen varma, että Facebookissa on hetkessä tapahtunut jotain todella suurta ja mullistavaa. Katson vaan ihan vähän puhelinta. Tunnen lasten tuomitsevat ja pettyneet katseet, enää he eivät edes viitsi sanoa mitään. Laitan puhelimen TAAAS pois. Olenpas huono tässä, ajattelen. Nyt aijon leikkiä tosissani. Lähden mukaan riehumiseen ja rikkomiseen ja murjaisen jopa pieru-vitsin. Lapset nauravat sydämiensä kyllyydestä. Okei, tämä toimii. Jatkan sekoilua ja hassuttelua (vesinokkaeläin oli käynyt kakkimassa radalle ja juna suistui suoraan mutaan) vielä hetken. Eiköhän tämä ollut tässä.

Jään vielä hetkeksi lattialle istumaan. Katson kännykkää. Elvis kiipeää syliini. ”Äiti toi oli tosi kivaa”. Siis mikä? ”Kun leikit meidän kanssa”. Tässä vaiheessa sisälläni myllertää ja pahasti. Apua, olenpas ollut huono äiti, jos noinkin pieni leikkiminen sai lapset noin onnellisiksi.

Inhoan edelleen leikkimistä, mutta mietin, että pitäisikö silti yrittää sitä vähän useammin. Toisaalta, olen kyllä läsnä sitten paljon paremmin muissa tilanteissa. En halua kuitenkaan antaa lapsille sellaista kuvaa, etten tykkäisi heidän kanssaan leikkimisestä. Ja kun olen selvästi aika huono esittämään, niin ehkä parempi sitten olla tekemättä sitä? Jos väkinäisen kymmenen minutin leikkimisen sijasta luen mielummin vaikka tunnin, niin onko se silloin muka huono? Ei mielestäni.

Jos jotain kohta kahdeksan vuoden äitiyden aikana olen oppinut, niin sen, että me vanhemmat olemme aika hyviä syyllistymään. Me kyllä me aina keksimme jonkin asian, josta syyllistää itseämme. Oli kyse sitten lapsen harrastuksista, ajankäytöstä, ruoasta, säännöistä – mistä vaan, niin aina sieltä löytyy joku juttu mistä läksyttää itseään ja potea huonoa omaatuntoa.

Myönnän siis, että vihaan leikkimistä ja olen siinä ihan huono. Sen sijaan olen mitä mahtavinta piknikseuraa, iloinen uimakaveri, viihdyttävä laatikkopyöräkuski, ihan paras satujen lukija, hyvä tekemään temppuratoja enkä ikinä kieltäydy katuliiduilla piirtämisestä. Aika kiva äiti siis. Missäs te olette hyviä?

Mainion vaatteet, Boblesit ja Brion lelut saatu