PELOTTAA

6/02/2017

Processed with VSCO with f2 preset

Minun on pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta vuosia. Joka kerta olen kuitenkin perääntynyt, en nimittäin halua aiheuttaa pelkoa muissa. Kun lukee tällaisia juttuja alkaa omakin mielikuvitus laukkaamaan. Toisaalta, tämä on tietääkseni ihan yleistä ja normaalia. Ehkä sen ei pitäisi tuntua niin kauhealta. Eli se, että pelottaa.

Välillä pelottaa niin etten saa koko yönä unta. Mielessä pyörii erilaisia, välillä ihan hullujakin, ajatuksia. Pelkään siis, että lapsille sattuu jotain. Ja välillä taas pelkään sitä, että mitä lapsille käy, jos minulle sattuu jotain.

Nämä pelot alkoivat vähän sen jälkeen kun Kaapo oli syntynyt. Silloin ne olivat kuitenkin sellaisia aika ”tavallisia” pelkoja. Mitä jos kierähdän vauvan päälle yöllä, mitä jos se lopettaa hengittämisen enkä huomaa, mitä jos vaunut kaatuvat? Välillä ne olivat vähän hullumpia, kuten että mitä jos joku kiipeää parvekkeelle ja kidnappaa vauvan tai mitä jos unohdan vauvan ratikkaan? 

Mitä vanhemmaksi Kaapo kasvoi, sitä vähemmän näitä ajatuksia enää oli. Kunnes Elvis syntyi. Sitten oikeasti aloin pelkäämään, miettimään ja menettämään yöuniani ihan kunnolla. Saatoin vain maata tuntikausia hiljaa paikallani sängyssä, ahdistuneena, kyynelet hiljaa silmäkulmista tyynylle valuen ja kuunnella kuinka vieressä nukkuvat lapset tuhisivat. Samalla päässä pyöri mitä hurjempia skenaarioita.

Muutamat niistä toistuivat useasti. Mitäs jos olemme korkean rakennuksen katolla ja rakennus palaa. Minun pitää laskeutua 2-vuotiaan ja pienen vauvan kanssa ohuita tikapuita pitkin alas kahdennestakymmenennestä kerroksesta alas. Miten saan molemmat lapset mukanani, ilman että kumpikaan ei putoa ja kuole?  Tuntikausia saatoin miettiä, miten yrittäisin tunkea vauvan vaatteideni sisään ja sitoa taaperon jotenkin itseeni.

Toinen klassikko oli se, kun olisimme laivassa. Yöllä laiva uppoaisi, emmekä pystyisi pelastumaan mitenkään.Lopulta tulin aina siihen tulokseen, että lukittautuisimme kaikki hytin vessaan. Ainakin ruumiimme löytyisivät sitten yhdessä. Kun suoraan Titanicista.

Ihan kamalia ajatuksia, pahoittelut näistä. Haluan tällä tuoda kuitenkin esille sen, että vaikka nämä kuulostavat aika kauheilta, tällaiset ajatukset ovatkin aivan normaaleita. Lähes kaikki äitikaverit, joiden kanssa olen aiheesta puhunut, miettivät usein samanlaisia juttuja.

Pelottavat ajatukset ja skenariot ovat olleet pois mielestä pitkään. Kunnes ne joitain viikkoja sitten palasivat aika vahvoina. En voi olla ajattelematta (vasta) ensi talvena koittavaa Thaimaan matkaamme, ja sitä, mitä kaikkea siellä voikaan sattua. Pelkään liikenneonnettomuuksia, sitä että joku putoaa jostain korkealta, tulee maanjäristys tai tsunami. Eniten kuitenkin pelkään sitä, että mitäs jos minulle käy jotain.

En pelkää itseni puolesta, mutta mitä sitten tapahtuu jos lapset jäävät kahdestaan toiselle puolelle maapalloa. Mikä hätä heillä tulee olemaan. Kuinka kamalaa se on heille. Entäs jos he eivät saakaan apua. Entä jos joku tekee heille jotain pahaa? Hyi.

Pelot ja ahdistus ovat osa vanhemmuutta. Ne ovat yksi alkukantainen piirre meissä, joka auttaa meitä pitämään lapsemme hengissä. Ja jos pelkoihin ei liity masennusta tai liikaa ahdistusta, niistä ei tarvitse olla huolissaan. Silti minusta tuntuu hassulta, että miten en vieläkään saa näitä ajatuksia pois mielestäni. Siksi ajattelin nyt vihdoinkin puhua näistä myös blogiin. Meillä vanhemmilla on varmasti aina pelko ja huoli lapsistamme aina. Tärkeää on kuitenkin, ettemme anna sen vaikuttaa liikaa elämään.

Pari kertaa olen miettinyt, että perun koko Thaimaan matkan. Mutta hitto, aivan hyvin voin jäädä huomenna auton alle. En voi jäädä vain kotiin pelkäämään. Huolet ehkä kasvavat ja muuttuvat vuosien myötä, mutta niin kasvaa myös oma itsevarmuus vanhempana. On myös rohkeutta puhua ääneen peloistaan. Siitä saa sitten lisää rohkeutta. Kuten vaikka lähteä sinne toiselle puolelle maailmaa viidakkoseikkailulle yksin lasten kanssa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

17 Responses to “PELOTTAA”

  1. Fs-mamman sanoo:

    Ihana kuulla etten ole ainut äiti ajatukseni kanssa! Minulla on usein samanlaisia ajatuksia. Etenkin jos arki on ollut kiireistä ja hektistä, eikä aika oman lapsen kanssa ole ollut riittävää. Pelkään välillä sitä että lapseni karkaa ulos päiväkodin pihalle ennen tarhatätejä. Päiväkodin portti on jäänyt auki ja lapseni juoksee suoraan auton eteen! (joku laiska aikuinen joka aamun kiireissä jättää portin sulkematta!) Minulla on jopa suunniteltuna sellainen kamppanja jossa vanhempia herätellään ajatuksella että oman kiireen takia voi myös jonkun muu lapsi menehtyä. SULJE se stanan portti, niin kiire ei voi olla!

    Kerrostalossa pelkäsin että lapsi karkaa ja putoaa 5.krs alas. Onneksi asunto kävi ahtaaksi, sillä lapsen kasvaessa olisi ahdistukseni vaan lisääntynyt. Nyt asumme 2krs. Talossa ja kaikissa terassin ovissa hakat. Näin tiedän ettei lapsi pääse yksin terassille, tippuu alas asfaltille ja kuolee.

    Kesäisin en halua lapseni uivan muuta kun minun valvovien silmien alla. Jos joku lapseni vie rannalle uimaan niin toivon todellakin etten ole tietoinen siitä. Pelkään jatkuvasti viestiä siitä että lapseni on hukkunut. En ole ollut valvomassa.

    Vauvana oli kaiken maailman itku/kätkyt hälytyksiä ettei vaan mitään tapahdu! 90% ajasta olen rauhallinen, mutta aina välillä pelko nostaa päätään. Usein silloin kun olen stressaantunut, kiireinen ja koen olevani huono äiti (kiireen takia ei aina ehdi antaa lapselle kaiken vapaa-ajan ja huomion).

  2. Paprika sanoo:

    Ja tähän myös sata huutomerkkiä, kuinka paljon pelkäänkään, että joku tekee jotakin pahaa lapselleni! Oma suurin pelkoni on, että lapseni jää auton alle varmaan. Tai joutuu hyväksikäytetyksi. Niin tai yksi pahimmista on, että hänestä tulee koulukiusattu ja koko lapsi muuttuu ja masentuu. Suurin toiveeni onkin vain, että lapseni saa hyvän ja onnellisen elämän. Huhuh miten raskasta on tämä vanhemmuus.

    • Paprika sanoo:

      Tai ehkä koulukiusatuksi tulemista kamalampaa voisi olla vielä jos hänestä tulisi kiusaaja johon en saisi kontrollia.

  3. destemone sanoo:

    Mä olen luullut olevani yksin näiden ajatusten kanssa, koska jos olen kavereille näistä puhunut niin ovat vaan katsoneet kuin hullua. Mä olen nähnyt kamalia unia, joissa tapahtuu pelottavia asioita ja loppu päivä, välillä viikkokin menee ihan itkun sekaisena pelosta ja ahdistuksesta ja halaan ja puristan lapsia entistä kovempaa.
    Me matkustetaan laivalla muutaman kerran vuodessa ja aina matkan lähestyessä olen joka ilta perumassa matkaa, kunnes päivällä taas osaan ajatella järkevämmin.
    Minttu <3

  4. Caritainen sanoo:

    Voi miten ihanaa, kun kirjoitit näin tärkeästä asiasta. Mä pelkään myös näitä ihan samoja asioita. Miten tokaluokkalaisen koulumatkat menee? Ettei kukaan aja päälle? Ja nyt, kun opiskelen itse Kuopiossa ja perhe on Uudellamaalla (lähijaksoja n. kerran kuussa), niin huoli on jotenkin erilaista: mitä jos mulle käy jotain? Ei kai meidän koti voi syttyä palamaan? Tavallaan aivan absurdeja pelkoja, mutta kuuluneet äitiyteen…

  5. Syksylintu sanoo:

    Aah, ihanaa kun kirjoitit… Ihanaa, kun uskalsit kirjoittaa!

    Nämä on niin hassuja juttuja. Monesti näistä ”hulluista” peloista ei viitsi puhua liikaa ääneen, koska joku voi vaikka luulla, että puhuja on hullu! Mutta sitten kun joku uskaltautuu lopulta puhumaan, niin siellä onkin kaikilla ihan samoja pelkoja mielessä. Ja vaikka onneksi moni pelko onkin turha, niin ei kai ne silti hulluja pelkoja ole? Kun pelkää maailman rakkaimpien ihmisten puolesta, se tosiaan taitaa olla ihan luonnollista eikä hullua.

    Mutta taito se on kai tämäkin, keksiä aina uusia pelkoja. Äitinä sitä jotenkin ehtii sekunnissa jo pelätä miljoonaa eri asiaa. Onneksi tosiaan pelot ovat välillä vähän enemmän taustalla, ettei aina tarvitse elää ihan paniikissa.

    Pelkäsin tosi paljon raskausaikana kaikkea, mitä voisi sattua. Kerran yksi hoitaja kysyikin, mistä olen kehittänyt nämä kaikki pelot. Enkä edes osannut kuvitella, että pelkääminen muuttaa muotoaan ja pahenee kun lapsi syntyy. Pienen vauvan kanssa pelkäsin kaikkea. Kätkytkuolema on niin mysteerinen, että oli vaikea olla pelkäämättä sellaista, mille tavallaan ei edes voi mitään eikä siihen voi varautua. Toki tein kaiken, mitä suositeltiin sitä ehkäisemään: ei lasta mahalleen, unipussi peiton sijasta jne. Vähitellen monet vauva-ajan pelot kaikkosivat, mutta aina löytyy tuhat uutta pelottavaa asiaa. Välillä pelottaa, mitä lapselle voi käydä ja välillä miten lapselle käy, jos itselleni sattuu jotain. Välillä pelkään tilannetta, miten kertoa lapselle jonkun läheisen menetyksestä.

    Äitiys on kyllä ihanaa ja samalla todella kuluttavaa. Se rakkauden määrä on jotain niin sanoinkuvaamattoman suurta, että kyllähän ne pelotkin ihan luonnollisesti ovat siinä mittakaavassa. Ja se on totta, ettei liian paljon saa antaa pelkojen hallita elämää. Välillä se on hankalaa , mutta siihen pitää pyrkiä ja välillä pitää vaan yrittää luottaa siihen, että kaikki voi mennä hyvinkin.

  6. Taru/stuffabout.fitfashion.fi sanoo:

    Veikkaan että valtaosa vanhemmista pelkää tällaisia asioita. Oma pahin pelkoni on tällä hetkellä että lapsi tukehtuisi :(

  7. Elina sanoo:

    Moi! Ihanaa että kirjotit tästä, piti tulla sanomaan että mullakin lapsettomalla on näitä pelkoja jotka liittyy jäljellä oleviin perheenjäseniin, mm. veljeen ja veljenpoikaan. Samantyyppisiä ajatuksia. Taitaa olla siis ihan luonnollista, huolehtia ja kantaa murhetta niistä jotka on elämässä tärkeimpiä. :)

  8. Niin tuttuja tunteita! Mun bebe on 9-vuotias ja vieläkin käyn joka ilta ennen kuin menen nukkumaan tarkistamassa, että hän hengittää ( crazy, I know ). En voi lähteä työmatkoille varsinkaan ulkomaille, koska pelkään liikaa, että just se lentokone putoaa. Pelkään, että mun lapsi jää auton alle. Oon joskus nähnyt silmissäni, että valkoinen pakettiauto nappaa mun lapsen. Pelkään, että saan jonkun aivoverenvuodon ja kuolen tosta noin vaan. Mitä, jos en aamulla herää? Mitä mun lapsi tekee? Mitä, jos joku tunkeutuu meidän kotiin ja satuttaa mun lasta? Huh! List of fears goes on and on and on….

  9. RR sanoo:

    Tuttuja ajatuksia. Tämänhetkinen maailmantilannekin tuntuu varmasti ahdistavammalta siksi, kun on omia lapsia. Jos sota syttyisi, jos lapset joutuisivat eroon minusta, isästään. Voin vaan kuvitella sitä ahdistuksen määrää, mikä on Syyriassa tai muualla maailmassa sotatantereilla. Toinen kauhuskenaario on pedofilia, että joku sairas psykopaatti nappaisi lapsen..Hyi kamala, näitä yrittää olla miettimättä eikä onneksi aina mietikään.Omat lapset vaan ovat niin rakkainta mitä on, että menettämisen pelko on sen mukaista.

  10. mirvaannamarian sanoo:

    Muakin pelottaa usein. Varsinkin yksin lapsen kanssa, mitä jos mulle sattuu jotain – miten se pärjää? Joskus jos päästän sekunniksi Micaelin silmistäni, iskee paniikki. Kun taas vastaavasti eilen istuin Hoplopissa kahvilla ja pikkuinen kävi vain välillä moikkaamassa ja riensi takaisin leikkeihin. Siellä sitten huutelin kotiin lähtiessä, että missähän se pieni mahtaa mennäkään..

    Ajattelin näitä samoja aiheita taas viikonloppuna, kuin luin jutun äidistä joka pelasti lapsensa palavasta talosta pudottamalla turvakaukalon ikkunasta, mutta kuoli kuitenkin itse liekkeihin :(

  11. Nana sanoo:

    Täysin normaalia pelkoa äidiltä,joka suojelee jälkeläisiään.Niin kuulukin pelätä,normaaliuden rajoissa tietenkin.Pelko ei saa estää elämistä ja lasten kokemuksia.Pelko ei saa rajoittaa elämää.

  12. Annia sanoo:

    Samoja hirveitä ajatuksia minullakin pyörii päässä. Minulla on myös kaksi poikaa jotka ovat melkein saman ikäisiä kuin Kaapo ja Elvis. Thaimaa matkan suhteen haluan kuitenkin sinua rauhoittaa. Me juuri palasimme kahden viikon lomalta ja minulla oli aivan kauheita kauhu skenaarioita kaikesta mitä voisikaan tapahtua. Tämä oli meidän toka vuosi siellä. Asia jonka kuitenkin huomasin on että vaikka kuinka maalasin piruja seinille niin ne kaikki tipahti heti kun kävelimme ulos koneesta. Ja nytt sitten tokalla keralla osasin jo psyykata itseäni sillä faktalla. Että nyt pelkäät, tuntuu pahalta, jne jne. Mutta heti kun olet perillä ne unohtuvat…. Auttoi minua. Olipa sekasta tekstiä!! Kaipa tämä on se vanhemmuuden hinta!! Ikuinen huoli!

  13. Piia sanoo:

    Minulla on kuusi lasta. Jokaisen ollessa vauva, olen pelännyt pudottavani vauvan tai potkaisevani (!!) sitä. Tai tekeväni molemmat peräjälkeen. Nyt kun lapset ovat 15-3,5 vuotiaita, ja olen jo ”vanha” äiti, niin pelko on ehkä jo muuttanut muotoaan. En pelkää mitään ”outoja”, ehkä se on jo enemmän huolta kuin varsinaista pelkoa.

  14. Heidi sanoo:

    Olen joskus pohtinut, että mitä rakkaus on ja olenko ollut koskaan rakastunut. Olenko niin tunteeton p***a, etten osaa rakastaa, kun en koe semmoisia fiiliksiä kun muut.
    Olen myös usein huolissani läheisistäni ja mietin, että mitä jos… Hälytysajoneuvojen äänet on ehdoton inhokkini!Mietin aina, että nyt on jollekin meidän porukasta käynyt jotain.
    Olen huolissani ”vain” lähimmistä ihmisistä. Ehkä se on sitten sitä rakkautta, olla huolissaan, ettei menettäisi toista.

  15. Cris sanoo:

    Siis tämä olisi voinut olla suora lainaus oman pääkoppani sisältä.

    Meillä lapset eron vuoksi jokatoinen viikko minulla ja jokatoinen sitten taas ex puolisolla.
    Kaikista eniten niinä viikkoina kun minulla ei ole lapsia pelkään että saan puhelun tai viestin että jommalle kummalle on tapahtunut jtn.
    Usein pelkään että kaatuvat ja lyövät päänsä tai että joku heidät vie käyttää hyväkseen enkä enään koskaa nää heitä.

    Toisaalta pelkään äärettömän paljon myös että minulle itselleni käy jtn. Olen pienenä tyttönä menettänyt äitini syövälle ja tiedän miltä tuntuu kasvaa ilman äitiä. Olen miettinyt kuinka lapseni minua (toivonmukaan :D) kaipaisivat vai olisivatkohan sittenkin vielä niin pieniä etteivät ehkä minua isompina muistaisikaan. Pidettäisiinkö heistä varmasti huolta jos minua ei olisi.

    Nämä pienetsuuret päänsisäiset huolet saavat minutkin usein vuodattamaan suuriakin kyyneliä. Yleensä kun on ollut se kaikista kiireisin viikko ja lapsille on joutunut vaan sanomaan koko ajan ”että joo joo kohta” ja ”reippaammin hop hop” = Syyllisyydetunne omasta ns ”parhaasta suorittamisesta” kun kokee säröilyä kiiren ja stressin alla luo mahtavan kasvualustan näille kamalista kamalemmillekin ajatuksilla.

    I feel you sister, we are not alone :D

  16. Tarja sanoo:

    Oi, samaistun niin tähän… Pelkään sitä, että lapsille sattuu jotakin, mutta ihan kaikista eniten pelkään sitä, että he joutuvat tilanteeseen, jossa ovat yksin hädissään, enkä ole auttamassa. Näitä tilanteita ovat mm. vieraassa paikassa minulle tapahtuu jotakin, joku nappaa lapsen ja vie jonnekin ja tekee pahaa tai hän joutuu jostakin muusta syystä tilanteeseen, jossa on yksin hädässä, eikä kukaan auta. Ihan kauheita ajatuksia, jotka hyökkäävät päälle aamuyön tunteina, jos sattuu jo valmiiksi stressaantuneena heräämään… Opetin lapseni pieninä pitämään minua aina kädestä, jos liikumme esim. kaupassa, kaupungilla tai ihmisjoukossa. Ihanaa, kun he vieläkin (koululaisia jo molemmat) tarttuvat käteeni omatoimisesti, kun olemme yhdessä liikkeellä <3 Siinäpä sitten kuljemme: minä keskellä ja lapsi kummastakin kädestä kiinni pitäen - kaikilla on mitä ilmeisimmin tuolloin turvallinen olo :D

Kommentoi