Niinä vuoroviikkoina, kun muut lapset ovat toisilla vanhemmillaan ja me kotona miehen ja taaperon kanssa vain kolmisin, päivät menevät usein aivan sekaisin. Oli arki tai viikonloppu, huomaan meneväni nukkumaan yleensä mahdollisiman aikaisin. Joskus puoli yhdeksän peiton alle kaivautessani tajuan olevan launatai-ilta ja tietettekö, tunnen siitä pelkkää tyytyväisyyttä.

Viikoinloppuihin ei sisällty samanlaisia enää odotuksia ja suunnitelmia kun ennen vauvaa. On vain päiviä jotka soljuvat.

Eikä se ole yhtään huono asia. Maanantaina oltiin kahdestaan miehen kanssa yötä hotellissa- sillä miksi sellaista ei voisi tehdä myös viikolla? Otettiin drinkit kattoterassilla ja syötiin monen ruokalajin illallinen. Tuntui ihan lauantailta. Tiistai sitten tuntui sunnuntailta ja eilinen perjantai oli ehdottomasti torstai  – ja sitten toisaalta, se olisi voinut olla ihan mikä tanhasa muu päivä. paitsi ehkä sunnuntai.

Koska elämme intensiivistä pikkulapsiperhe-elämää, meillä on harvoin viikonloppuisinkaan mitään menoja. Ehkä alitajuisesti yrittämmekin sopia mahdollisiman vähän ohjelmaa – millekään päiville. Ne kuitenkin täyttyvät aina ihan itsestään. Kun ennen viikkoa rytmitti tarkkaan viikonpäivät ja ennenkaikkea lähestyvä viikonloppu, nyt on ihan erilaista.

En voi sanoa kaipaavaani vanhaa elämääni, tiedostan sen, että nyt on erilainen elämänvaihe ja joskus taas tulee toisenlainen. Jos jotain ”vanhasta elämästäni” kaipaan, on se ystävät joita tuli – yleensä viikonloppuisin, nähtyä enemmän. Välillä kaipaan tanssimaan, mutta yöunet vievät selvän voiton siitä hommasta.

Lapsiperhearki kuvataan usein rankaksi ja joskus sitä toivookin päivän menevän vain nopeasti ohi – yleensä siksi, että pääsisi nukkumaan. Pääosin se on kuitekin ihanaa ja itseäni hirvittää enemmän ajan nopea kulku. Miten päivä toisensa jälkeen lipuu ohi, vuodenajat seuraavat toisiaan ja lapset hujahtavat pituutta.

Teen kotona töitä ja mieheni on hoitovapaalla. Yritän pitää säännöllistä työaikaa arkipäivisin, mutta käytännössä se onnistuu harvoin. Siinä on varmasti syy sille, miksi sunnuntaisin ei ahdista tuleva maanantai ja miksi se maanantai harvoin tuntuu edes siltä.

Puhun usein arjesta. Arki merkitsee ja ennenkaikkea tuntuu eri ihmisille, erilaisissa elämäntilanteissa erilaisille. Meidän arki on päällisin puolin tavallisen arkista – tai siis tavallista juuri meille. On aikaiset herätykset, kaurapuurot, ulkoilut lähipuistossa, kaupassa käynti, ruan laittoa ja tiskokoneen tyhjennystä. Ja silti joka päivään kuuluu juhlahetkiä.

Meille arjesta tekee eritystä viihtyisällä, rauhallisella mutta meille tapeeksi eläväisellä asuinaalueella eläminen, palvelut kävelymatkan päässä, kiva lähikavila ja lempiravintolat kotiikuljetussäteen sisällä. Laadukasta kahvia aamuisin itse jauhettuista pavuista vaahdotetun kauramaidon kera, kaapissa jemmassa suklaata ja pähkinöitä. Ylellinen kasvööljy ja kylpytakki jonka lehmeyteen sukeltaa iltasuihkun jälkeen. Makaroonilaatikon kanssa nautittu hyvä lasi punaviiniä. Villamatto, jonka tuntua rakastan paljaan jalan alla. Rakkaita ihmisiä elämä täysi – hekin vähintään puhelimen päässä.

Kuormittavia asioita, elämän murheita, on myös, mutta pyrin keskittymään niihin hyviin. Nautiskelemaan. Nauttimaan arjesta – luki kalenterissa mitä vaan, arjesta voi tehdä juhlaa melkein joka päivä jos haluaa. Kuka sanoi, ettei torstaina voisi kattaa illallispöytää kynttilöineen ja kristillalaiseneen? Tai mennä maanantaina, ihan muuten vaan, koko perheen voimin kahvilaan kakulle?

Olen kertonut näkeväni kauneutta ihan arkisissa asioissa. Taaperon heittelemät kaurapuuropallerot ja kahvikupin pohjasta jäänyt rinkuja voivat jonain aamuna näyttää lumoavalta taideteokselta ruokapöydän pinnalla. Pyykkinarulla kuivumassa olevien vaatteiden värihamonia saa sydämeni pamppailemaan ja rakastan aamulla sitä hetkeä, kun sotkuiseen lastenhuoneeseen alkaa yllätten paistamaan kylmä talven aurinko – piirtäen erilaisia varjoja kaiken sen värien sekamelskan joukkoon.

Mikä tekee teidän arjesta eritystä tai saa sen tuntumaan juhlata?

Myy on kiipeillyt jo pitkään, mutta kokoajan taitavammin, korkeammalle, nopeammin ja huomaamattomammin. Hän on oppinut myös liikkuttelemaan huonekaluja niin, että voi niiden avulla kivuta tasolta toiselle.

Viime viikolla kävi se klassinen ”nyt täällä on liian hiljaista”-hetki. Ja sieltä hän löytyi, poikien huoneen työpöydältä piirtelemässä tärkeän näköisenä muistivihkoon.

Minäkin olen oppinut kaikesta tästä kiipeilystä, osaan nimittäin sännätä korkealla keikkuvan taaperon luokse nopaeasti, mutta rauhallisesti ja ääneti. Oppineena nimittäin niistä kerroista, kun oma säikädykseni säikäyttää syöttötulin reunalla taitelevan pikkuisen niin, että putoaminen on oikeasti lähellä.

Hauskaa, että minulla aika tarkkaan kahdeksan vuoden takaa myös melkein samanlainen kuva Elviksestä, samaisessa hyllyssä, pöytälevyn päällä istuen.

Raskausaikana päätin, että tälle tulevalle vauvalle ei hankita mitään riemunkirjavia ja rumia leluja. Muutama simppeli puinen lelu ja pehmo saa riittää. Tähän väliin räkänaurua.

Muistin poikien lapsuudesta sen, että pikkuhiljaa sitä värikästä roinaa vaan alkoi kerääntymään lelukorien pohjalle. Lelukorit olivat pohjattomia, toinen toistaan värikkäämpiä, raidallisempia, vilkkuvampia ja rapisevampia sammioita. Lasten mielestä parhaat lelut kun olivatkin se jostain ilmaiseksi väkisin mukaan tungettu ja hirveää meteliä pitävä (ehkä juuri siksi) puna-viher-kelta-turkoosi-pinkki muovihärpäke, limenvihreät rikkinäiset uimalasit sekä vanha kaukosädin.

Mitään näistä ei kuitenkaan saanut tai edes kannattanut heittää pois, sillä lapset rakastivat levittää ne ympäriinsä ja pitää itsensä tyytyväisinä ja paikoillaan niiden äärellä.

Kolmannen lapsen kanssa kuitenkin päätin, että nyt teen toisin. Ensinnäkään lapsi ei edes kovin montaa lelua tarvitse ja hän kyllä tyytyy niihin mitä on. Kolmen-neljän kuukauden ikäisenä vauva alkoi kiinnostumaan kunnolla leluistaan. Aluksi hänelle tosiaan riitti se omasta mielestäni kaunis kokoharmaa desigpehmoleijona imeskeltäväksi, mutta jossain vaiheessa innostus omiin leluihin alkoi hiipumaan. Yhtäkkiä lelukorista löytyi isän vanha nahkavyö, jotain punaista narua, vihreä soppakauha ja sinisiä muovisia tuttipullon korkkeja.

Olinpa jossain vaiheessa äitiyttä väsymykseni kanssa siinä pisteessä, että ostin ihan omatoimisesti muutaman muovisen, soivan ja vilkkuvan lelun. Kellarista käytiin hakemassa poikien vanhoja VÄRIKKÄITÄ junia ja kirjoja. Sitä räikeää leikkimattoa kaarineen meille ei sentään tullut, vaikka myönnän, että muutamana heikkona hetkenä sellaistakin mietin.

Ja mikäs siinä, lapset pitävät väreistä, kontrasteista, äänistä ja valoista. Varmaan juuri siksi niin moni lapsille suunnattu lelu mukailee näitä mieltymyksiä. Itse en kuitenkaan koe, että lapset tarvitsevat hirveää virikkeiden tulvaa myös kaikista leluistaan ja että neutraalit värit myös leluissa kun muuallakin kotona ovat ok. Lapsi ei kärsi, jää paitsi tai kehity väärin jos ympärillä ei ole jatkuva räiske ja värien ilotulitus.

Enkä sano ettei värejä saisi olla, tottakai saa ja meilläkin on. Tykkään väreistä, mutta myös niiden harmoniasta. Monissa lasten leluissa minua ehkä juuri häritseekin se, että niissä on ihan liikaa kaikkea kun vähemmälläkin pärjäisi.

Välillä tuntuu, että lapsi menee ihan ylivilliksi jos lelussa on liikaa härpäkkeitä, värejä ja toimintoja. Monia tällaisia leluja markkinoidaan kehittävinä, mutta itseni on vaikea nähdä että mitä osaa aivoissa kehittää viisivärinen, helisevä ja rapiseva naurava ampiainen, jonka pyllystä tulee muoviputki jossa pyörii kymmenittäin erivärisiä helmiä. Voisiko kehittävämpää kuitenkin olla vaikkapa oman mielikuvituksen käyttäminen puisten rakennuspalikoiden parissa tai kiipeily keinuvan tasapainolaudan päällä?

Kuten sanottu, epämääräisen (mutta ah niin tärkeän) sälän lisäksi Myyn pienestä lelukorista löytyy sopivassa suhteessa niitä omaa silmää miellyttäviä leluja, sekä sitten niitä vilkkuvia rumiluksia, joilla saa takan rappauksista tai isän harvinaisesta lp:levystä liian kiinnostuneen vauvan huomion muualle. Silti, vaikka vauva on vasta alle yhdeksän kuukautta, haaveilen jo nyt hävittäväni 80% tämän hetkisistä leluistaan.

Ja vaikka vauva vasta pieni onkin, on muutamasta lelusta tullut jo ihan selvästi suosikit, jotka hän etsii ja kaivaa vaikka korin pohjalta saakka. Ehdoton lemppari on Brion simpukkapuhelin. Se on värikäs, mutta onneksi puinen, hahah. Toisaalta, tällä hetkellä Myy tykkää eniten tavaroiden viskomisesta sekä pudottelusta, ja tähän leikkiin soveltuu oikeastaan mikä vain esine.

Myös seisominen, kiipeäminen ja kävelytreeni kiinnostaa kovasti ja siihen hommaan isoveljien vanhat toiminnalliset bOblesit ovat olleet ihan parhaat. Saatiin hiljattain myös noita uusia, vähän hillitympiä uutuusvärejä blogilahjuksena lisää. Omaan silmääni ne ovat paljon kivempia kun nuo räikeän raidalliset, vaikka muu perhe saattaa pitääkin valitsemiani uusia värejä jopa vähän tylsinä. Joka tapauksessa bOblesit ovat meillä kokoajan esillä, sillä vauvan lisäksi myös koko muukin perhe käyttää ja leikkii niillä päivittäin. Krokotiili bObles sopii myös aivan täydellisesti takkamme eteen vauvaportiksi, jossa se tulee todennäköisesesti täyttämään virkaansa seuraavat pari vuotta.

Rakkaudesta tavaroiden jatkuvaan karsimiseen sekä minimalistiseen tyyliin – ja ihan vain sen vuoksi, ettei Myyllä ole omaa huonetta missä leluja säilyttää, todella toivon, että hän tykkää postissa pian saapuvasta saarnipuusta valmistetusta päärynänmuotoisesta palikkatornista. Sillä joku rumilus saa lähteä sen alta. Sori!

Mitkä ovat teidän pienten suosikkeleluja ja löytyyö niiden joukosta sellaisia, jotka itse mielummin pistäisit jo kiertoon? Entä lelukopan ulkopuolelta, mikä esine on paras? Kenties avaimet, kenkälusikka tai jokin hyvin kielletty asia kuten vessaharja?

 

Toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Kuusilinnan kanssa / Sohvasta saatu alennus

Kun perheemme kasvoi nopeasti kolmesta kuudeksi ja koti vaihtui, tuli meille myös tarve uudelle sohvalle. Mietimme uuden sohvan ostamista pitkään, vertailimme ja pähkäilimme eri valmistajien eri malleja ja eri mahdollisuuksia. Monen kuukauden etsinnän jälkeen päädyimme ostamaan sohvan uutena, kotimaiselta perheyritykseltä Kuusilinnalta.

Kuusilinnan Ilma-sohva on sirolta, hieman 50-lukulaiselta ulkonäöltään juuri sitä mitä olimme hakeneet. Sohvaa on saatavilla erikokoisina, levyisinä, divaanilla sekä näitä yhdistelemällä kulmasohvana, jonka avulla saimmekin suunniteltua juuri meidän olohuoneen nurkkaan sopivan kokonaisuuden. Joka sitten valmistettiin meille käsityönä Lahdessa.

Sohva on kirjaimellisesti iso ja pitkäaikainen hankinta, jossa ei halua mennä vikaan. En ole sohvasiantuntija, mutta oman kokemuksen kautta syntyneitä vinkkejä löytyy senkin edestä. Jos teillä on uusi sohva mietinnässä nyt, tai joskus tulevaisuudessa, kannattaa ainakin miettiä näitä:

KÄYTTÖTARKOITUS

Meillä ei ole olohuoneessa telkkaria ja aiemmin hengailtiinkin yhdessä pääosin ruokapöydän ääressä. Pitkään ajateltiinkin, että otetaan pieni sohva ja muutama nojatuoli sen kanssa – siinä voisi sitten etenkin vieraiden kanssa kivasti seurustella.

Fakta on kuitenkin se, että tässä arjen oravanpyörässä meillä harvemmin vieraita käy ja sohvalta toivomme ehkä kuitenkin ennemmin löhöily- kun seurustelumahdollisuutta. Itselläni siinsi mielessä myös jo tulevat imetysmaratoonit pian syntyvän vauvan kanssa, ja mikä siihen olisikaan parempi paikka kun sohvannurkka. Näin ollen ajatus pienestä sirosta sohvasta muuttui siroksi kulmasohvaksi.

Lopulta päädyimme kuitenkin ottamamaan huomattavasti suuremman sohvan, mitä olimme alunperin ajatelleet, mutta onneksi otimme. On ihanaa, kun kaikilla on oikeasti kunnolla tilaa löhöillä sohvalla. Ja siroudestaan huolimatta, tämä tosiaan on kunnon löhöilysohva.

Halusin, että istunsyvyys on tarpeeksi syvä, jotta sohvalla voi olla mukavasti myös jalat ylhäällä. Sohvan piti sopia myös satunnaiseen nukkumiseen. Itse kun harrastan päikkäreitä sohvalla, mutta myös vauvan vuoksi on hyvä, että kotona on paikka jonne toinen vanhempi voi tarvittessa paeta nukkumaan rauhassa.

PESTÄVÄT PÄÄLLISET

Etenkin lapsiperheessä, mutta toki myös muutenkin, ehdoton juttu sohvassa on irrotettavat päälliset, jotka voi itse pesukoeessa pestä. Irrotettavat päälliset pidentävät sohvan käyttöikää myös siksi, että ne voi vaihtaa uusiin ennemin kun koko sohvan. Tai vaikka käyttää vuorotellen kaksia erilaisia jos pitää vaihtelusta.

Niin kauan kun muistan, olen haaveillut pellavaisista sohvakankaista. Se toive minulla oli edelleen, vaikkakin olin valmis joustamaan siitä, jos muuten täydellinen sohva tulisi eteen jollain muulla luonnonmateriaalia olevalla kankaalla. Toinen asia mistä olin haaveillut, olivat Tanskalaistyyliset tereet, eli koristesaumat sohvatyynyissä. Ja tiedättekö mitä, sain molemmat!

Kuusilinnan sohviin on valittavana huikea määrä erilaisia laadukkaita kankaita aina sameteista, pellavaan, villaan ja nahkaan. Me päädyimme lopulta tähän pehmeään pellavaan ja eläväiseen harmaaseen, josta vaaleudestaan huolimatta ei toivottavasti näy ihan heti kaikki lika.

KÄÄNNETTÄVÄT TYYNYT

Muutaman sohvan aiemmin omistaneena ja ystäväperheiltä kokemuksia kysellessä, yksi iso juttu sohvaa valitessa on se, että voiko istuimia ja tyynyjä sekä päällisiä käännellä ja pitää eripäin. Kun sohvalla istutaan paljon, alkaa se pepun kuva oikeasti näkymään siinä tyynyssä. Pöyhiminen toki auttaa vähän, mutta vielä enemmän ilmettä kohentaa se, jos tyynyt voi välillä kääntää kokonaan toisin päin ja ympäri.

MIHIN SOHVA TULEE

Meidän olkkarissa sohvalle oli oikeastaan vain kaksi paikkaa, joista molemmat kulmassa. Myös tästä syystä lopulliseksi vaihtoehdoksi valikoitui kulmasohva, sillä tavallinen sohva näyttää juurikin vähän väkisin nurkkaan ahdetulta, jos sen molemmille puolille ei jää tarpeeksi tilaa.

Sohvaa ei aina tarvitse sijoittaa perinteiseen tyyliin seinän vierustalle, vaan sillä voi myös jakaa tilaa. Tämä kävi myös meillä mielessä, mutta silloin katsesuunta olisi ollut seinää päin, ja koska meillä ei tosiaan sitä tv:tä ole, katselemme mielummin ikkunasta avautuvaa mäntymaisemaa, vastapäisen talon piippuja ja parvekkeen kaiteella vierailevia talitinttejä.

Sohvan paikasta riippuen voi myös miettiä, että toimisiko sohva paremmin vaikka ilman toista käsinojaa. Käsinojattomuus antaa sohvalle ja sitä kautta koko huoneelle lisää ilmavuutta.

LAATU

Sohva on kallis hankita, jota ei mielellään ihan heti pistä vaihtoon. Kuten kaikessa kuluttamisessa, laatuun kannattaa panostaa.

Meidän Ilma sohvan luvataan olla pitikäinen ja säilyttää muotonsa vuodesta toiseen, laadukkaiden materiaalien ja höyhentäytteiden ansiosta. Pöyhittäessä sohva palautuu alkuperäiseen muotoonsa. Harmi, että itse tajusin pöyhiä sohvaa ja suoristaa tyynyt vasta kuvaamisen jälkeen, mutta eipä se hullummalta näytä syyskuusta saakka meillä olleena noinkaan.

Kuusilinnan oman malliston sohvat valmistetaan siis kotimaisesta puusta käsityönä Lahdessa ja tuotteille on myönnetty myös Avainlippu-tunnus. Pesty höyhentäyte ei pölytä ja sen alla oleva vaahtomuovi antaa tyynyille ryhtiä. Alla on teräsjousitus. Sohvarungolla on myös kymmenen vuoden takuu.

KOEAJA

Tulevaan sohvaan kannattaa tutustua rauhassa ja ajan kanssa. Olen aikoinaan tehnyt vihreostoksen ostamalla sohvan pikaisen istahduksen ja ulkonäon perusteella. Kotona huomasin, ettei sohvalla mahdukaan löhöillä! Jos sohvaa ei ole mahdollista käydä katsomassa ennen ostopäätöstä, kannattaa kotiin tilata ainakin kangasnäytteet ja googlailla mahdollisimman paljon käyttökokemuksia ja kuvia sohvasta oikeassa käytössä. Mittanauhan kanssa voi vanhalla sohvalla testailla, että kuinka paljon tilaa se pylly tyynyltä vie.

Me vietimme Kuusilinnan myymälässä, Helsingin Annakadun ja Kalevankadun kulmassa, lähemmäksi pari tuntia sohvaan liittyviä valintoja pähkäillen. Ja toki ihan vain koelöhöillen. Meillä lisämietintää tuotti siis sohvan koko, syvyys ja pituus. Mallailimme ja vertailimme myös vielä erilaisia kankaita, materiaaleja sekä sohvanjalkojakin. Niitäkin on valittavissa montaa eri sorttia, puisista metallisiin. Me päädyimme jaloissa valkolakattuun mäntyyn.

Niin sohvan valinnassa, kun meidän koko kodin sisustamisessa ollaan menty todella maltilla. En halua tehdä vikahankitoja, vaan miettiä tarkkaan ja harkiten. Välillä harmittaa, kun tuntuu että koko koti on edelleen ihan keskeneräinen, mutta sitäkin paremmalta tuntuu, kun yksi kerrallaan saa sinne jotain täydellistä, josta tuntee ja näkee ettei se ole menossa ihan heti vaihtoon.

Suuri pähkäilyn aihe meillä ovat olleet myös seinät. Maalataanko vai ei, jos niin mitkä ja millä. Myöskään mitään tauluja emme ole ripustelleet, mutta pikkuhiljaa alkaa olla kokoelma valmis ja saadaan vähän eloa seinillekin. Myös tuo ikivanha paimentolaismatto sai viikonloppuna siirtyä toiseen huoneeseen, koska no, kaiken repivän ja suuhunsa tunkevan vauvan kanssa se ei enää toiminut tuossa.

Mitäs tykkäätte meidän uudesta sohvasta?

Olen jo muutaman vuoden seurannut mielenkiinnolla blogeissa näkyneitä arkihaaste-kuvia. Arki on parasta ja tykkään niin näyttää kun katsellakin sitä aidoimmillaan. Vaikka oma blogi on muutenkin melko siloittelematonta ajattelin, että julkaisen tästä lähin kerran viikossa, koko vuoden ajan yhden kuvan ilman paineita sen esteettityysestä ja ennenkaikkea tavallisista, arikisista jutuista, joista ei välttämättä tulisi muuten mieleen kertoa. Aloitan nyt loogiswsti viikosta 3, katsotaan joskos julkaisen ekansimmöisten viikkojen kuvat vielä jälkikäteen.

Tässä kuvassa näette keskiviikon kotitoimistoni. Olen juuri lopettanut skype-palaverin tanskalaisen asiakkaan kanssa. Tänne uuteen kotiiin minulle ei tehty mitään erillistä työpistettä, sillä tykkään olla läppärillä siellä täällä, tilanteen ja mahdollisuuksien mukaan. Yleensä kirjoittelen blogia tai sänköposteja sohvalta tai sängyssä lojuen. Ja nyt äitiyslomalla yritän muutenkin pitää työjutut ihan minimissä.

Työpisteettömyys on alkanut kuitenkin pikkuhiljaa rassaamaan ja itseasiassa haaveilen nykyisin ihan omasta työhuoneesta. Olen tehnyt töitä kotoa käsin jo monen monta vuotta ja tottunut sen suomiin etuihin ja joustaviin aikatauluihin. On kätevää kun samaan aikaan voi vaikkapa pestä pyykkiä olla välittämättä minkä näköisenä sitä hommia paiskii. Toisaalta ihmiskontaktit jäävät näin hyvin vähiin. Aina välillä mietin, että oma työyhteisö olisi ihana, mutta siitäkin huolimatta haluaisin myös sen oman työhuoneen rauhan.

Myös Myylle ja pojillekin olisi ihana saada lähitulevaisuudessa omat huoneet, joten voi olla, että saan vain jatkaa haaveilua omasta työhuoneesta. Mikäs siinä, eteenehän ne hommat näinkin.