3 – MAINIO

3/12/2017

Mainio syntyi halusta tehdä rentoja ja ajanhenkisiä vaatteita, joita sekä lapset että heidän vanhempansa haluavat käyttää. Mainion vaatteissa näkyy seikkailunhalu, asenne ja viileys. Inspiraatio vaatteisiin tulee mielenkiintoisista imiöistä, arjen välähdyksistä sekä katumuodista. Vaatteet ovat kiinnostavia, villien väri -ja kuvioyhdistelmien lisäksi vaatteissa on harkittuja yksityiskohtia ja erikoisia leikkauksia. Samalla ne kuitenkin kestävä aikaa, ovat helppoja yhdistellä sekä sopivat käytettäväksi ympäri vuoden.

Suomalaisyrityksen luomupuuvillaiset vaatteet kiinnostavat maailmalla saakka, Mainion vaatteita on nähty muunmuassa useaan otteeseen Sarah Jessica Parkerin sekä Gwen Stefanin lasten päällä. Tuotteiden valmistuksessa korostuu avoimuus ja rehellisyys – lisäksi Mainio lahjoittaa osan myynneistään suoraan hyväntekeväisyyteen.

Joulukalenterin kolmannessa luukusta minulla on ilo arpoa jo osittain loppuunmyyty Tuotteiden valmistuksessa korostuu avoimuus ja rehellisyys – lisäksi Mainio lahjoittaa osan myynneistään suoraan hyväntekeväisyyteen.

Joulukalenterin kolmannesta luukusta minulla on ilo arpoa Mainion jo osittain loppuunmyyty Mime bomber + collegehousut. Luomupuuvillasta valmistettua asua saa aina koosta 86/92cm kokoon 146-152cm, setin arvo on yhteensä 82,80 eur. Osallistu arvontaan kommentoimalla alle minkä kokoisen vaatesetin tahtoisit.

Jokaisen joulukalenterin luukun arvontaan voi osallistua yhden kerran ja kaikkien luukkujen arvonta-aika päättyy la 23.12. Iloista joulunodotusta!


SOME-AJAN LAPSET

22/03/2017

Lasten laittaminen someen on keskustelu jota ollaan käyty pitkään ja tullaan varmasti vielä käymään. Jyrkkiä mielipiteitä aiheesta on puolin ja vastaan sekä kaikkea niiden väliltä. Blogin perusteella voitte ehkä päätellä mitä mieltä minä olen, olen aiheesta joskus myös kirjoittanut ja puhunut radiossa.

Meillä vanhemmilla on velvollisuus huolehtia lapsiemme oikeuksista, myös siitä oikeudesta yksityisyyteen. Ja jokainen vanhempi saa myös itse määritellä sen, missä se yksityisyyden raja menee. Elämme sellaisessa ajassa, että nämä asiat ovat enemmän henkilökohtaisia mielipiteitä. Ei voi oikein määritellä, että mikä tapa on täysin oikein tai väärin. Harkintaa kannattaa kuitenkin käyttää, se nyt on selvää.

Omassa lapsuudessani (ja vielä nuoruudessanikin) kuvat olettiin filmikameralla, ne kehitettiin ja pistettiin albumin väliin. Kuvia näyettiin kyläiljöille, lähettiin postitse sukulaisille, niitä vaihdeltiin, albumeita selailtiin useasti itse ja monesti koulussakin oli päiviä jolloin sinne vietiin kuvia tai kotivideoita katseltavaksi. Kuulumisia kerrottiin kasvokkain, puhelimitse ja kirjeitse, lehdistä luettiin juttuja erilaisista ihmisitä. Nykyään lähes se kaikki, kuten moni muukin asia, on siirtynyt nettiin. Eli periaatteessa homma on pysynyt samana, paitsi että netin kautta tämän kaiken voi halutessaan jakaa myös tuntemattomille.

Meitä ihmisiä on moneen junaan. On niitä jotka eivät halua jakaa kuvaa uudesta vauvasta edes rajatuille sukulaisille ja sitten on meitä joita ei haittaa laittaa kivoja kuvia kaikkien nähtäville. Netin suljetuissa keskusteluryhmissä saatetaan keskustella kiusallisen yksityiskohtaisesti vaikkapa lapsen vatsan toiminnasta, omasta mielestäni taas sitä pienempi paha on kertoa peruskuulumisia täysin julkisesti.

Olen itse tehnyt valinnan julkaista lapsista kuvia ja kertoa elämästä. Rajatusti, mutta kuitenkin. Aluksi toki ilman heidän lupaansa, nykyisin heidän luvallaan. Tänä vuonna 6 -ja 8-vuotta täyttävät lapset ymmärtävät jo suhteellisen hyvin mikä on internet, sosiaalinen media ja mitä tarkoittaa kuvan jakaminen koko maailmailmalle. Heille on siis opetettu pienestä saakka myös mitä on ok jakaa muille ja miten siellä netissä käyttäydytään.

Kaikista useiten kuulemani argumentti tapaani toimia vastaan on se, että lasta saatetaan myöhemmin kiusata. Kiusata siis siksi että hänestä on jotain tietoa tai kuvia netissä. Jos näin tapahtuu niin sehän tottakai aivan väärin, mutta oletus siitä että näin tulisi tapahtumaan on mielestäni myös aika hullunkurinen. Meillä aikuisilla on suuri vastuu kasvattaa lapsemme niin ettei ketään kiusata. Paras tapa siihen on usein esimerkki.

Yrittäessäni etsiä vanhaa postaustani tästä samasta aiheesta, törmäsin aika moneen keskusteluun, jossa meitä lapsiemme henkilöllisyyden paljastavia bloggaajia arvosteltiin ja haukuttiin aika rankalla kädellä. Suurin osa tekstistä oli täysin asiattomia. Ja samaan hengenvetoon kuitenkin kauhisteltiin sitä, miten meidän lapsiamme tullaan sitten joskus kiusaamaan. Niin kai, jos vanhempien esimerkki on tuo.

Nykyään kuitenkin yhä harvempi ei jaa itsestään tai lapsistaan someen mitään. On melko yleistä että siellä ollaan koko perhe. On myös yleistymään päin että koululla on oma blogi ja insta. Siis ihan julkinen. Joten kyllä se kiusaamisen syy on silloin jossain ihan muualla, kun siinä että lapsesta on jotain tietoa netissä.

Toinen argumentti, lapselle vanhemman tekemä some-identiteetti, onkin jo sitten mielestäni jo ihan ajattelemisen arvoinen aihe. Jos olette huomanneet, olen vuosien mittaan pitänyt lapsista kertovat henkilökohtaiset jutut melko yleisellä tasolla. Etenkin Kaapon kohdalla käydään nykyään yhdessä aina läpi että mitä voi kertoa ja että mitkä kuvat hänestä saa julkaista. Luulen että jatkossa hän myös jää yhä enemmän taka-alalle, ja saa sitten aikanaan rakentaa itselleen juuri sellaisen someidentiteetin mikä hänestä tuntuu hyvältä (vanhempien valvovien silmien alla toki). Silti ajattelen, että tulevaisuudessa on kuitenkin varmaan aika harvassa ne ihmiset, jotka tuntevat identiteettiän loukanneen vanhempien julkaisemat vauvakuvat.

Turvallisuudestakin ollaan puhuttu lasten kanssa aina. Tuntemattomien matkaan ei mennä, ei olla liian tuttavallisia vaikka joku tietäisi nimen tai osaisi kertoa missä asutaan. Muutenkin asumis, koulu -ja hoitopaikat olen pitänyt salassa, vaikkakaan ei tarvitse olla mikään Sherlok Holmes niitä selvittääkseen. Toistaiseksi ollaan saatu elää ihan tavallista elämää, kulkea kaduilla ilman kirkuvaa fanilaumaa, vaanivia stalkkereita ja perässä kulkevia paparazzeja.

Olen joskus vitsillä sanonut, että lapseni ovat se syy miksi blogini on niin suosittu. Mutta ei se oikeastaan ole vitsi ollenkaan. Olen blogillani saanut kuuden vuoden ajan ilostuttaa (joskus vihastuttaa) teitä, tarjota välähdyksiä arjestamme ja mikä parasta, tarjota vertaistukea ja herättää ajatuksia. Jos piiloutuisin anonymiyteetin taakse, en pystyisi antamaan yhtään niin paljon, ettekä te saamaan. Ja jos siitä omasta rakkaasta kullannupustaan saa näin ihania kuvia, kun vaikka yllä, tekee ne tottakai mieli jakaa ihan koko maailmalle (kuten lapsetkin joskus pyytävät).

takki Zara huivi H&M vaatteet Mainio* kengät DrMartens aurinkolasit Monki


HUONON ÄIDIN TUNNUSTUKSET

16/03/2017

Tiedättekö, vihaan leikkimistä. Tykkään lasteni kanssa hengailusta, matkustamisesta, ravintolassa käymisestä, ulkoilusta, juttelusta, lukemisesta, uimisesta, piirtämisestä, leffojen katselusta… Mutta lastenhuoneen lattialla lelujen liikuttelu saa minut tuskastumaan hetkessä. En ole ikinä ollut leikkijä, eivätkä lapsetkaan ole oikeastaan ikinä pyytäneet minua leikkimään.

Eilen tuli kuitenkin tällainen tilanne eteen. Elvis oli vähän hiilenä, sillä hän olisi halunnut pelata pädillä ja minä yritin epätoivoissani keksiä hänelle jotain muuta tekemistä ennen kun räjähtää. Peliaika on nimittäin aiheena sellainen, joka saa meillä tunteet helposti kuumenemaan. Ennen kun huomasinkaan, olin itse ehdottanut junaradan rakentamista. Taisin olla tosi epätoivoinen.

Siinä sitä sitten oltiin. Aluksi sain vähän huijattua, räpsin kuvia kun pojat rakentelivat, välillä yritin vähän osallistua antamalla ”ohjeita”.  Välissä räpläsin vähän kännykkää.

”Äiti, sä lupasit leikkiä”. Pistos rinnassa, istun alas lattialle. Räplään kännykkää. ”Ai okei, sä vaan huijasit että leikit”. Isompi pistos. Alan kasaamaan junaa. Keskittyminen herpaantuu puolen minutin jälkeen. Meinaan taas avata puhelimen, mutta saan ryhdistäydyttyä. Lähinnä katselen kun pojat leikkivät, mutta yritän olla hengessä mukana. Heti kun laitan junani raiteille se jyrätään. Turhauttaa, yritän silti hymyillä ja esittää että just kiva leikki. Olen varma, että Facebookissa on hetkessä tapahtunut jotain todella suurta ja mullistavaa. Katson vaan ihan vähän puhelinta. Tunnen lasten tuomitsevat ja pettyneet katseet, enää he eivät edes viitsi sanoa mitään. Laitan puhelimen TAAAS pois. Olenpas huono tässä, ajattelen. Nyt aijon leikkiä tosissani. Lähden mukaan riehumiseen ja rikkomiseen ja murjaisen jopa pieru-vitsin. Lapset nauravat sydämiensä kyllyydestä. Okei, tämä toimii. Jatkan sekoilua ja hassuttelua (vesinokkaeläin oli käynyt kakkimassa radalle ja juna suistui suoraan mutaan) vielä hetken. Eiköhän tämä ollut tässä.

Jään vielä hetkeksi lattialle istumaan. Katson kännykkää. Elvis kiipeää syliini. ”Äiti toi oli tosi kivaa”. Siis mikä? ”Kun leikit meidän kanssa”. Tässä vaiheessa sisälläni myllertää ja pahasti. Apua, olenpas ollut huono äiti, jos noinkin pieni leikkiminen sai lapset noin onnellisiksi.

Inhoan edelleen leikkimistä, mutta mietin, että pitäisikö silti yrittää sitä vähän useammin. Toisaalta, olen kyllä läsnä sitten paljon paremmin muissa tilanteissa. En halua kuitenkaan antaa lapsille sellaista kuvaa, etten tykkäisi heidän kanssaan leikkimisestä. Ja kun olen selvästi aika huono esittämään, niin ehkä parempi sitten olla tekemättä sitä? Jos väkinäisen kymmenen minutin leikkimisen sijasta luen mielummin vaikka tunnin, niin onko se silloin muka huono? Ei mielestäni.

Jos jotain kohta kahdeksan vuoden äitiyden aikana olen oppinut, niin sen, että me vanhemmat olemme aika hyviä syyllistymään. Me kyllä me aina keksimme jonkin asian, josta syyllistää itseämme. Oli kyse sitten lapsen harrastuksista, ajankäytöstä, ruoasta, säännöistä – mistä vaan, niin aina sieltä löytyy joku juttu mistä läksyttää itseään ja potea huonoa omaatuntoa.

Myönnän siis, että vihaan leikkimistä ja olen siinä ihan huono. Sen sijaan olen mitä mahtavinta piknikseuraa, iloinen uimakaveri, viihdyttävä laatikkopyöräkuski, ihan paras satujen lukija, hyvä tekemään temppuratoja enkä ikinä kieltäydy katuliiduilla piirtämisestä. Aika kiva äiti siis. Missäs te olette hyviä?

Mainion vaatteet, Boblesit ja Brion lelut saatu


VIIKONLOPPU MAALLA

6/06/2016

Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with 5 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with g3 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with c1 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with hb2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with 6 presetProcessed with VSCO with x1 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 preset

On jotenkin hassua miten muka kaupunkilaiseksi sitä on muuttunut. Nuoruudenkotiini mentäessä puhun nykyään aina, että mennään mökille tai maalle. Ei sitä silloin siellä asuessa yhtään ajatellut niin. Se on kuitenkin omakotitalo viidentoista kilometrin päässä keskustasta, okei se on saaressa, mutta sinne menee silta sekä tavallinen bussi kerran tunnissa. Toisaalta, on tosi ihana, että noinkin helposti voi päästä totaaliseen landetunnelmaan.

Lähdettiin poikien kanssa perjantaina siis mummolaan ja palattiin vasta äsken kotiin. Tai minä kävin kyllä välissä kaupungissa työhommissa ja kaverin tupareissa. Harvoin sitä mökiltä pääsee niin helposti vain käväisemään kaupungissa. Maalla me kävimme uimassa (merivesi oli jo kaksikymmentä asteista!), ihmeteltiin luontoa ja ötököitä, järjestettiin etanoiden rallikisat, rapsuteltiin naapurin lampaita, syötiin hyvin ja nukuttiin päikkäreitä.

Kahden viikon päästä pojilla alkaa kesäloma. Varmasti käydään mökkeilemässä vielä loppukesästä, kun palataan reissusta. Juhannukseksi kun lähdetään sitten vähän toisenlaiseen mummolaan, eli Espanjaan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

MISSÄ ME NYT TAAS OLLAAN

19/05/2016

Processed with VSCO with 5 presetProcessed with VSCO with 5 presetProcessed with VSCO with 5 presetProcessed with VSCO with 5 presetProcessed with VSCO with 5 presetProcessed with VSCO with 5 preset

Ennen kun sain edes purettua viime viikonlopun reissun kamoja, pakattiin jo uudestaan eri laukkuun ja lähdettiin poikien kanssa yöksi Tallinnaan. Takana on todella pitkä ja samalla myös tosi kiva päivä. Ja huomenna jatkuu taas! Liityn aivan hetken kuluttua noihin hotellin lakanoissa tuhiseviin tyyppeihin. Kello viiden aamuherätyksen eivät vaan ole juttuni.

Palailen toivottavasti jo huomenna takaisin asiaan. Viime päivinä on ollut taas ihan turhan kiire ja haluan ainakin ajatuksen kanssa vastailla kommentteihin ja jatkaa niissä keskustelua. Heti pikinmiten on aivan pakko jakaa kanssanne myös tämän päiväinen suosikkini. Nimittäin niin ihana ja lapsiystävällisin ravintola ikinä, etten ehkä k e s t ä. Puoliunisena mietin tässä samalla myös, että pitäisikö alkaa hillitsemään tuota viimeaikoina vähän lapsesta lähtenyttä(?) filttereiden käyttöä kuvissa? Mutta kaikki tämä nyt huomiseen! Tai ylihuomiseen. Ja kun tästä postuksesta tuli nyt tällainen sillisalaatti niin laittakaa vaikka pitkästä aikaa jotain postaustoiveita jos sellaisia on. Yritän parhaani mukaan niitä pitkästä aikaa toteutella myös! 🙂

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.