ARKIKUVA 16/52

21/04/2019

”Pikainen aamupala / kuvien muokkaus / postauksen kirjoittaminen / sähköposteihin vastaaminen / Kelalle lääkekorvauksien lähettäminen, sillä aikaa kun vauva nukkuu päikkäreitä”

Työn yhdistäminen perheeseen ja vauva-arkeen ei ole ollut helppoa. Oikeastaan se on ollut todella kuluttavaa ja stressaavaa. Yritin pitkään tehdä hommia aina vähän joka mahdollisessa raossa – viisi minuuttia siellä, puoli tuntia täällä tai illalla kun muut ovat menneet nukkumaan.

Koin jatkuvasti keskeytyksiä (ja huonoa omaatuntoa), jouduin aloittamaan useasti homman alusta, keskittyminen oli vaikeaa ja niin työ kun kotihommatkin jäivät usein kesken, kun minulla oli samanaikaisesti niin sanotusti monta rautaa tulessa. Olin stressaantunut hermoraunio – ja oikeastaan olen sitä vieläkin.

Mutta, valoa näkyy jo tunnelin päässä! Viime viikkoina olemme puhuneet Oskun kanssa paljon ajankäytöstä ja sen suunnittelusta. Olemme välillä pystyneet sopimaan etukäteen päiviä ja aikoja, jotka ovat pyhitetty minun työntekoani varten. Olin jo unohtanut miten tehokas sitä voikaan olla, kun voi rauhassa keskittyä vain siihen yhteen asiaan.

Tällä viikolla Osku ilmoitti virallisesti töihinsä, että jää hoitovapaalle kesälomansa jälkeen! Mikä tarkoittaa siis sitä, että minä ”palaan” töihin. Ei siis enää kauhealla kiireellä kirjoittettuja postauksia sillä aikaa kun vauva nukkuu, vaan pääsen kunnolla jälleen paneutumaan blogiin ja aiheisiin joista haluan kirjoittaa, mutten valitettavan usein ole ehtinyt.

Päivitystahti siis palaa syksyllä entiselleen ja ehkä minut jopa saa taas pitkästä aikaa kiinni myös sähköpostilla. Itse odotan kovasti myös sitä, että pääsen panostamaan syvällisempien postauksen lisäksi parempaan vuorovaikutukseen teidän lukioiden kanssa.

Meille oli alusta saakka selvää, että jaamme vauvan kanssa kotona vietyn ajan molempien vanhempien kesken. Taisimme vasta haaveilla raskaudesta, kun Osku jo ilmoitti, että haluaa ainakin jossain kohtaa olla lapsen kanssa kotona. Tämä järjestely sopii itselleni paremmin kun hyvin, sillä se myös tarkoittaa meille kaikille enemmän aikaa yhdessä. Enkä missään nimessä olisi laittanutkaan Myytä päiväkotiin vielä pariin vuoteen. Toki talousasiat vähän jännittävät, mutta pitää vaan toivoa, että kaikki aina järjestyy.

En jatkossa tule viilettämään kaupungilla jakkupuku päällä tapaamisesta toiseen, vaan maanläheinen arki jatkuu ja näkyy blogissa. Ja vaikka oma rauhallinen työhuone kiinnostaisikin, niin pidän toimistoa mitä todennäköisemmin lastenhuoneesta sekä lähikirjastosta käsin (ehkä joskus kahvilastakin 😀 ).


BLOGI 7-VUOTTA

14/01/2018

Minulla on ollut näköjään  perinteenä unohtaa blogini synttärit, ja niin kävi myös tänäkin vuonna. Blogi nimittäin täytti viime viikon lauantaina huimat seitsemän vuotta!

Perustin tämän blogin tammikuun alussa, seitsemän vuotta sitten omaan tarpeeseen. Olin reilun vuoden ikäisen pojan äiti ja haaveilin toisesta lapsesta. Minulla oli asiaa äitiydestä ja ihan tavallisesta arjesta ylipäätään, mutta ei sopivaa foorumia tämän kaiken julistamiseen. Blogit eivät olleet tuohon aikaan itselleni kovin tuttuja, etenkään perheaihaiset blogit, mutta hetken mielijoteesta ajattelin sellaisen perustaa.

Olenkin aiemmin kertonut blogin nimeni tulevan sen hetkisesta elämänvaiheesta. Olin selvinnyt esikoiseni kanssa vauvavuoden yli, pikkuhiljaa taas omat jutut alkoivat kiinnostamaan, mutta toki se lapsi-arki oli vahvasti kaikessa tekemisessä läsnä. Olin hoitovapaalla ja päivisin usein liikuimme paljon kaupungilla muita äitikavereita tapaamassa tai harrastuksissa. Tuntuikin luontevalta että blogissa oli perätysten taaperon astiat-testissä-postaus, postaus torstai-illan tyylistäni Oopperassa sekä höpöttelöä siitä kun pyykinpesukone meni rikki. Ja sama linja jatkuu edelleen näin seitsemän vuoden jälkeen.

Tykkään blogistani siinä että se on juuri minun näköinen ja että voin kirjoittaa tänne kaikkea minua kiinnostavaa. Suurista kävijämiiristä huolimatta olen uskaltanut pitää blogini aitona, vaikka toki jotain yksityiselämän juttuja on pakko rajata pois. Kirjoittaminen, antaminen ja vuorovaikutus lukijoiden kanssa antaa myös minulle paljon.

Seitsemään vuoteen on mahtunut kaikenlaista. Sain toisen lapseni, erosin, sain paljon uusia ystäviä, muutin (nyt yhteensä kolme kertaa), lapset aloittivat päiväkodin, koulun, aloin itse opsikelemaan, olin monta vuotta sinkkuna, rakastuin, menin naimisiin ja vaikka mitä kaikkea muuta. Blogista tuli pikkuhiljaa itselleni myös ammatti ja kokopäiväinen työ.

Muutaman kerran olen myös miettinyt blogin lopettamista, mutta tullut aika pian siihen tulokseen ettei voisi elää ilman tätä. Porskutetaan siis eteenpäin yhtä suurella innolla kun seitsemänkin vuotta sitten. Ja vaikka elämää ei voi kauheasti käsikirjoittaa tai ennustaa, niin sanottakoon kun kuitenkin tämä klisee, että kivoja juttuja ja uusia tuulia on tulossa tänä vuonna!


LEMPIKAMERAT VERTAILUSSA

4/10/2017

Kaupallinen yhteistyö – Olympus

Lähes viikoittain minulta kysytään kamerastani sekä objektiiveista joilla kuvaan. Kun kohta seitsemän vuotta sitten aloitin bloggaamisen, keskityin jo heti silloin vahvasti myös kuviin. Erona kuitenkin että kuvasin silloin kännykällä ja pikkuisella pokkarilla. Koen että olen aina omanut jonkinlaisen visuaalisen silmän ja osannut edes jotenkutuen nähdä että mikä kuvissa toimii. Edistystä tässä vuosien varrella on tapahtunut kuitenkin huimasti. Tietysti siksi että olen kuvannut lähes päivittäin ja itse opin ainakin parhaiten tekemällä, mutta toki myös siksi että kuvauskalustoni on nykyään huippuluokkaista.

Olen tehnyt ensimmäisen blogiyhteistyöni Olympuksen kanssa ehkä reilu neljä tai viisi vuotta sitten. Koko blogiurani aikana olen myös kuvannut ja testannut oikeastaan kaikkien merkkien järkkärit ja uutuudet, mutta silti aina palannut Olympukseen. Ja tarkemmin sanottuna heidän OM-D kameraan.

Olympuksen PEN-kamera on monelle varmaankin tutumpi. Moni aloittaa sillä, sillä se on todella laadukas mutta hyvin helppokäyttöinen sekä edullinen. Itse taas siirryin isosta järkkäristä vain samanlaiseen versioon, mutta mikrokokoiseen. Itselleni oli tärkeää että kamerassa oli kaikki normaaliltakin järjestelmäkameralta vaatimani ominaisuudet, mutta samalla se oli tosi helppo ja kevyt ottaa joka paikkaan mukaan. Samalla innostuin valokuvauksesta ihan uudella tavalla, kun kameraa jaksoi kantaa kaulassa vaikka koko päivän.

Jos teistä joku miettii PEN:istä siirtymistä OM-D:en tai harkistee jomman kumman kameran ostamista, niin nyt kannattaa pitää korvat höröllä. Kerron kameroiden erosta ja postauksen lopussa on vielä todella huikea tarjous molempiin malleihin.

Jos pistetään PEN ja OM-D ei sinänsä voi laittaa vastakkain, sillä molemmat ovat tosi hyviä kameroita. Kuvanlaatu ja peruskuvausominaisuudet molemmissa kameroissa ovat samat. OM-D:ssä on kuitenkin muutamia ominaisuuksia enemmän, jonka vuoksi se on minun valintani.

OM-D:ssä on kaksi säätörullaa PENin yhden sijaan, jolloin valotuksen säätäminen on huomattavasti nopeampaa ja kätevämpää. OM-D:ssä on myös isoista järkkäreistä tuttu etsin, eli kuvata voi myös sen kautta – ei pelkästään näytöstä katsomalla. Tämä on hyvä vaikkapa kirkkaassa auringonpaisteessa, jolloin näyttöä ei näe hyvin. Omasta mielestäni etsin nyt vaan kuuluu kameraan, ja vaikka olenkin oppinut kuvaamaan näytön kautta, on se kiva olla olla olemassa – edes varmuuden vuoksi.

OM-D:llä pystyy halutessaan kuvata myös täysin äänettömästi, ilman sitä sulkimen naksahdus-ääntä. Tämä on kiva ominaisuus vaikkapa häissä tai muissa juhlissa kuvatessa, jossa ei haluta tilanteen häiriintyvän kameran äänestä.

Molempiin malleihin pystyy toki myös vaihtamaan objektiiveja ja samat objektiivit käyvät molempiin malleihin. Eli jos mietit vaikka PENin päivittämistä OM-D:hen niin linssejä voi silti edelleen käyttää uudessakin kamerassa.

Itse kuvaan suurimmaksi osaksi Olympuksen 45mm objektiivilla. Kerroinkin kesällä kirjoittamassani postauksessa enemmän näistä eri objektiiveista sekä vinkkejä kuvaamiseen. 45 millinen linssi on ihana valovoimainen ja se on pelastanut monta pimeää talvista päivää, kun olen ollut ihan varma ettei kuvia saa otettua. Tällä on on mielestäni paras ottaa henkilökuvia sekä yksityiskohtia, linssillä saa helposti kuvan sommiteltua niin että tarkennus on yhdessä kohtaa ja muu kuva jää kivan sumeaksi.

Laajempiin kuviin, kuten vaikka sisustuspostauksiin, käytän Olpympuksen 25mm objektiivia. Siinä on hyvin samat ominaisuudet tuon 45 millisen kanssa, mutta kuva-alue on laajempi. Kesällä sain käyttööni myös elämäni ensimmäisen macro-linssin, eli 30mm. Tarkkojen lähikuvien lisäksi olen oppinut että silläkin voi kuvata vähän laajempiakin otoksia. Ja se tässä valokuvauksessa minusta onkin parasta – kokeilla ja oppia uutta.

Mielettömän kauniin syksyn kunniaksi Olpympus tahtoi tarjota teille huomattavat alennukset uuden kameran ostoon. Jos siis uusi kamera tai vaikkapa PENin päivitys on ollut mielessä, niin tässä on hyvä tilaisuus siihen. Tarjous on voimassa vain sunnuntaihin 8.10. asti.

Olympuksen nettikaupassa käyttämällä koodia ”OMDjaPEN” saat seuraavat alennukset sekä ilmaiset toimitukset:
OM-D E-M10 Mark II -kamera -15%
PEN E-PL8 –kamera -15%
25mm f1.8 –objektiivi -20%
45mm f1.8 –objektiivi -20%
30mm Macro-objektiivi -20%

Postauksen kuvat otettu OM-D E-M10 kameralla ja 45mm/F1.8 linssillä


SOME-AJAN LAPSET

22/03/2017

Lasten laittaminen someen on keskustelu jota ollaan käyty pitkään ja tullaan varmasti vielä käymään. Jyrkkiä mielipiteitä aiheesta on puolin ja vastaan sekä kaikkea niiden väliltä. Blogin perusteella voitte ehkä päätellä mitä mieltä minä olen, olen aiheesta joskus myös kirjoittanut ja puhunut radiossa.

Meillä vanhemmilla on velvollisuus huolehtia lapsiemme oikeuksista, myös siitä oikeudesta yksityisyyteen. Ja jokainen vanhempi saa myös itse määritellä sen, missä se yksityisyyden raja menee. Elämme sellaisessa ajassa, että nämä asiat ovat enemmän henkilökohtaisia mielipiteitä. Ei voi oikein määritellä, että mikä tapa on täysin oikein tai väärin. Harkintaa kannattaa kuitenkin käyttää, se nyt on selvää.

Omassa lapsuudessani (ja vielä nuoruudessanikin) kuvat olettiin filmikameralla, ne kehitettiin ja pistettiin albumin väliin. Kuvia näyettiin kyläiljöille, lähettiin postitse sukulaisille, niitä vaihdeltiin, albumeita selailtiin useasti itse ja monesti koulussakin oli päiviä jolloin sinne vietiin kuvia tai kotivideoita katseltavaksi. Kuulumisia kerrottiin kasvokkain, puhelimitse ja kirjeitse, lehdistä luettiin juttuja erilaisista ihmisitä. Nykyään lähes se kaikki, kuten moni muukin asia, on siirtynyt nettiin. Eli periaatteessa homma on pysynyt samana, paitsi että netin kautta tämän kaiken voi halutessaan jakaa myös tuntemattomille.

Meitä ihmisiä on moneen junaan. On niitä jotka eivät halua jakaa kuvaa uudesta vauvasta edes rajatuille sukulaisille ja sitten on meitä joita ei haittaa laittaa kivoja kuvia kaikkien nähtäville. Netin suljetuissa keskusteluryhmissä saatetaan keskustella kiusallisen yksityiskohtaisesti vaikkapa lapsen vatsan toiminnasta, omasta mielestäni taas sitä pienempi paha on kertoa peruskuulumisia täysin julkisesti.

Olen itse tehnyt valinnan julkaista lapsista kuvia ja kertoa elämästä. Rajatusti, mutta kuitenkin. Aluksi toki ilman heidän lupaansa, nykyisin heidän luvallaan. Tänä vuonna 6 -ja 8-vuotta täyttävät lapset ymmärtävät jo suhteellisen hyvin mikä on internet, sosiaalinen media ja mitä tarkoittaa kuvan jakaminen koko maailmailmalle. Heille on siis opetettu pienestä saakka myös mitä on ok jakaa muille ja miten siellä netissä käyttäydytään.

Kaikista useiten kuulemani argumentti tapaani toimia vastaan on se, että lasta saatetaan myöhemmin kiusata. Kiusata siis siksi että hänestä on jotain tietoa tai kuvia netissä. Jos näin tapahtuu niin sehän tottakai aivan väärin, mutta oletus siitä että näin tulisi tapahtumaan on mielestäni myös aika hullunkurinen. Meillä aikuisilla on suuri vastuu kasvattaa lapsemme niin ettei ketään kiusata. Paras tapa siihen on usein esimerkki.

Yrittäessäni etsiä vanhaa postaustani tästä samasta aiheesta, törmäsin aika moneen keskusteluun, jossa meitä lapsiemme henkilöllisyyden paljastavia bloggaajia arvosteltiin ja haukuttiin aika rankalla kädellä. Suurin osa tekstistä oli täysin asiattomia. Ja samaan hengenvetoon kuitenkin kauhisteltiin sitä, miten meidän lapsiamme tullaan sitten joskus kiusaamaan. Niin kai, jos vanhempien esimerkki on tuo.

Nykyään kuitenkin yhä harvempi ei jaa itsestään tai lapsistaan someen mitään. On melko yleistä että siellä ollaan koko perhe. On myös yleistymään päin että koululla on oma blogi ja insta. Siis ihan julkinen. Joten kyllä se kiusaamisen syy on silloin jossain ihan muualla, kun siinä että lapsesta on jotain tietoa netissä.

Toinen argumentti, lapselle vanhemman tekemä some-identiteetti, onkin jo sitten mielestäni jo ihan ajattelemisen arvoinen aihe. Jos olette huomanneet, olen vuosien mittaan pitänyt lapsista kertovat henkilökohtaiset jutut melko yleisellä tasolla. Etenkin Kaapon kohdalla käydään nykyään yhdessä aina läpi että mitä voi kertoa ja että mitkä kuvat hänestä saa julkaista. Luulen että jatkossa hän myös jää yhä enemmän taka-alalle, ja saa sitten aikanaan rakentaa itselleen juuri sellaisen someidentiteetin mikä hänestä tuntuu hyvältä (vanhempien valvovien silmien alla toki). Silti ajattelen, että tulevaisuudessa on kuitenkin varmaan aika harvassa ne ihmiset, jotka tuntevat identiteettiän loukanneen vanhempien julkaisemat vauvakuvat.

Turvallisuudestakin ollaan puhuttu lasten kanssa aina. Tuntemattomien matkaan ei mennä, ei olla liian tuttavallisia vaikka joku tietäisi nimen tai osaisi kertoa missä asutaan. Muutenkin asumis, koulu -ja hoitopaikat olen pitänyt salassa, vaikkakaan ei tarvitse olla mikään Sherlok Holmes niitä selvittääkseen. Toistaiseksi ollaan saatu elää ihan tavallista elämää, kulkea kaduilla ilman kirkuvaa fanilaumaa, vaanivia stalkkereita ja perässä kulkevia paparazzeja.

Olen joskus vitsillä sanonut, että lapseni ovat se syy miksi blogini on niin suosittu. Mutta ei se oikeastaan ole vitsi ollenkaan. Olen blogillani saanut kuuden vuoden ajan ilostuttaa (joskus vihastuttaa) teitä, tarjota välähdyksiä arjestamme ja mikä parasta, tarjota vertaistukea ja herättää ajatuksia. Jos piiloutuisin anonymiyteetin taakse, en pystyisi antamaan yhtään niin paljon, ettekä te saamaan. Ja jos siitä omasta rakkaasta kullannupustaan saa näin ihania kuvia, kun vaikka yllä, tekee ne tottakai mieli jakaa ihan koko maailmalle (kuten lapsetkin joskus pyytävät).

takki Zara huivi H&M vaatteet Mainio* kengät DrMartens aurinkolasit Monki


KAUNIIDEN KUVIEN TAKANA

14/03/2017

Tiedättekös, siitä on aikalailla tasan neljä vuotta, kun kerroin blogissa eronneeni. Ero oli päätetty jo muutamaa kuukautta aiemmin, mutta neljä vuotta sitten kannoin viimeiset tavarat uuteen kotiini. Nukuin yöni yksin lasten patjalla, koska minulla ei ollut sänkyä, söin nuudelini käyttäen tuolia pöytänä ja aloitin aivan uudenlaisen arjen ja elämän. Ihan itsekseni.

Aluksi se oli todella pelottavaa. Olo oli turvaton enkä tiennyt yhtään miten elämä tulee siitä eteenpäin jatkumaan. Hävetti myös. Nykyään asiat ovat päinvastoin ja nämä yksin vietetyt vuodet ovat olleet elämäni parhaimpia, opettaessaan niin paljon itsestäni ja muista.

Tänään tosiaan havahduin siihen, että tammikuussa kuusi vuotta täyttänyt blogini on ollut seurannut viimeiset neljä vuotta tätä (ei enää niin) uutta elämääni. Ja sitä ennen kaksi vuotta sitä toista. Blogin aikana olen sairastanut raskausajan masennusta, saanut toisen lapseni pienellä ikäerolla, eronnut, muuttanut kahdesti, kärsinyt sydänsuruista, kokenut yksinäisyyttä, pelännyt, mokannut, hävennyt, hankkinut koiran ja joutunut luopumaan siitä, laihtunut, lihonnut, laihtunut, lihonnut, kertonut vääristyneestä kehonkuvastani, joutunut rikoksen uhriksi, puhunut ahdistuksesta, kateudesta ja epävarmuudesta, surusta ja vihasta, epäonnistunut ihmissuhteissa, sairastanut ja pelännyt sairastavien lähisten puolesta, joutunut lukemaan solvauksia ja perättömiä juttuja itsestäni, meinannut lopettaa bloggaamisen, ollut välillä aika pohjalla.

Tänään myös törmäsin facebookissa tekstiin, jossa pääpirteittäin haukuttiin kaikki bloggaajat alimpaan kastiin. Nimittäin nykymaailmassa, jossa some on isossa osassa, me tykkäämme jakaa niitä kivoimpia hetkiä. Kuvia lomalta, herkullisista ruoka-annoksista ja ylipäätään onnellisista hetkistä. Blogit ovat kuulemma tämän ilmiön alhaisin muoto. Sillä eihän kenenkään elämä ole pelkkää iloa ja onnea, joten tämän mielestä on silloin harhaanjohtavaa jakaa vain nämä parhaat palat. Kyseisessä tekstissä pahoitetaan mieli, sillä siinä epäillään että sosiaaliseen mediaan valitut parhaat palat on valittu rakentaen jotain epätodellista minää. Suosiota, hyväksyntää ja huomiota hakien. Kuullemma myös bloggaajien teennäisyys korostuu kun esitellään ja mainostetaan vain jotain turhaa, kuten ravintoloita, joogavaatteita tai hampaidenvalkaisuliuskoja.

Meidän kaikkien elämiin kuuluu hyviä ja huonoja asioita, tiedämme sen. Meillä on kaikilla ongelmamme ja kaikki me koemme vastoinkäymisiä. Rehellisesti sanottuna, minusta on tyhmyyttä ja naiviutta kuvitella, että kaveri joka lataa someen vain iloisia ja kauniita kuvia, ei kokisi elämässään lähes milloinkaan mitään negatiivista. Saatika sitten, että hän julkaisi tietynlaisia kuvia vain rakentaakseen itselleen positiivista imagoa.

Täytyy sanoa, että minä ainakin katselen somessa mielummin vaikkapa niitä värikkäitä ruokakuvia ja kuulen ravintolasuosituksia, kun ainaista valitusta siitä kuinka se ärsyttävä naapuri taas aloitti päivän poraamalla tai kuinka rahat just ja just riittävät tässä kuussa vuokraan ja sääkin on aivan paska. Hymy tarttuu ja niin tarttuu myös hyvä fiilis somessa. Ja minä ainakin jaan mielummin sitä positiivisuutta kun valitan. Pysyy oma mielikin iloisempana.

Tämä bloggaajien ainainen haukkuminen tehopyhiksi ja pinnallisiksi sai minut myös vähän suuttumaan. Voin kertoa, että vaatii aikamoista rohkeutta kertoa vaikeimmista tai vähän syvällisemmistä asioista, kun blogia lukee useita kymmeniä tuhansia ihmisiä. On ehkä vaikea tajuta kuinka paljon paineita on yrittää pitää blogi mahdollisimman aitona, mutta samalla suojella itseään ja perhettään. Jos ihan normaalista elämisestä saa tuntemattomilta uhkailuja lastensuojeluilmoituksesta, niin on aikamoinen kynnys kertoa julkisesti vaikkapa siitä, että sain hiljattain paniikkikohtauksen jonka jälkeen koin suurta ahdistusta ja erilaisia pelkotiloja pitkään. Minulla on oikeus valita mitä ja mistä kirjoitan, mutta vaikka postaisin pelkästään niistä hiton hampaidenvalkaisutahnoista, ei se tee minusta pinnallista tai kerro minusta vielä oikeastaan mitään muutakaan.

Meillä kaikilla on vastuu olla kriittisiä näkemäämme ja kuulemaamme kohtaan, niin somessa kun ihan realielämässäkin. On ihan turha vierittää sitä vastuuta muille tai pahoittaa mieltään siitä, jos joku haluaa välittää positiivisuutta ja kauniita kuvia. En minäkään näytä aamuisin samalta kun profiilikuvassani, mutta luotan siihen että ette koe kuvaa silti täysin valheelliseksi tai pahoita siitä mieltänne.

Nämä kotikuvat otin muuten viime sunnuntaina. Edellisiltana oli sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Olin tainnut ymmärtää väärin erään pojan kiinnostuksen ja nyt harmitti, jopa hävetti. Yksi toinen poika oli TAAS pahoittanut mieleni, vaikka tiesin niin käyvän. Kolmannen olin taas itse dumpannut yhtä tyylittömästi. Joten fiilis ei ollut seuraavana aamuna mitä parhain. Oikeastaan se oli tosi huono. Aurinko kuitenkin paistoi ja kotona oli kaunista. Otin kameran ja räpsin kuvia. Unohdin kaiken muun ja pikkuhiljaa kuvaamisen lomassa olo muuttui hyväksi. Ikinä ei siis voi tietää mitä siellä kauniidenkaan kuvien takana on tai miksi ne on otettu.