Sen lisäksi että tänään on ollut eläintenpäivä, kansainvälinen korvapuustipäivä, virallinen vegan taco-päivä sekä pikkuveljeni syntymäpäivä, kuulin myös tänään, että tällä viikolla juhlitaan poikien viikkoa. En tiedä onko se oikeasti virallista, vai jokin facebookissa liikkeelle lähtenyt kiertostatus, mutta olen kyllä kuullut siitä ennenkin. Se menee näin:

”Poikasi pitää kädestäsi vain hetken, mutta sydämesi koko elämän! On ”poikien viikko”. Jos sinulla on poika, joka tekee elämästäsi elämisen arvoisen, niin kopioi ja liitä tämä seinällesi”

Tänään se sai kuitenkin oudosti ihokarvat nousemaan pystyyn. Ajatus on kaunis ja ihana. Minäkin rakastan poikiani yli kaiken. Mutta rakastaisin ihan yhtä lailla olivat he sitten tyttöjä, poikia, jotain siltä väliltä tai vaikka avaruusolioita. Lisäksi en ole ikinä muista lukeneeni tytöistä samanlaista ”tyttöjen viikko” statusta.

Yhtälailla kartan hieman facebookissa olevaa Poikien äidit- ryhmää. Siellä poikien äidit jakavat mm. arjen kommelluksia. Niistä tulee tavallaan olo, että heh heh, vain poikalasten perheissä voi käydä näin. Tässäkään ei taustalla varmasti ole mitään sen kummempaa. On vain ajateltu että hei kun tämä elämä on niin ihanaa ja hassua niin pistetään pystyyn tällainen ryhmä vanhemmille.

Vaikka en itsekkään ole kovin sukupuolisensitiivinen, niin vierastan silti todella paljon tuollaista sukupuolijaottelua. Minulla on itselläni viisi pikkuveljeä ja kaksi poikaa, tiedän kyllä jo ihan omasta kokemuksesta, että millaisia tytöt ja pojat ovat. Ihan samanlaisia. Eli ihan erilaisia. Niinkun me kaikki IHMISET. Joo, useimmat pojat tykkäävät pienestä pitäen autoista ja tytöt nukenrattaista, mutta eivät ne sulje toisiaan pois.

Sukupuolen perusteella kategorointi ja roolittaminen on vaan niin viime vuosisataa. Kello on kohta 2017, voidaanko vaan iloita siitä että meillä on lapsia, eikä liikaa leimata, tai varsinkaan erotella, heidän sukupuoliaan? Saa sanoa työksi ja pojaksi, ostaa sinistä ja pinkkiä, mutta pitääkö siitä välillä tehdä niin iso numero?

Ps. anteeksi, kävin vanhoja kuvia läpi, enkä vain osannut karsia…

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Tosi hauskan ja rentouttavan viikonlopun jälkeen ei tekisi mieli kirjoittaa negatiivisesti blogiin, mutta kun yksi asia on ärsyttänyt minua jo pidemmän aikaa. Pakko purkaa se pois. Haluan tietää, että oletteko te samaa mieltä?

Kaikki sinkut tai joskus sinkkuelämää viettäneet ovat varmasti ainakin joskus kuulleet tämän lauseen: Kerro sitten IHAN KAIKKI! Raja toisen puolesta iloitsemisen tai jännittämisen ja uteliaisuuden välillä on silloin usein aika häilyvä. Kyllä minä mielelläni kerron hyvälle ystävälle miten treffit menivät, toiselle yleisemmin ja muutamalle lähimmälle ehkä yksityiskohtaisemmin. Mutta silloin kun se on kuulijalle vain viihdettä ei homma ole enää ok.

On todella ärsyttävää miten niin moni parisuhteessa oleva pitää sinkkukavereidensa elämää hyvänä viihteenä. Olen kuullut lukemattomat kerrat, että ”mun elämä on ihan tylsää, kerro hei kaikki mehukkaat yksityiskohdat sun viime viikonlopulta”. Oletetaan että meillä ei ole mitään yksityisyyttä, vaan elämämme on hauskaa tosi-tv:tä livenä.

En minäkään kysy seurustelvilta kaverilta, että hei, harrastitteko muuten seksiä sitten kun lähditte eilen kotiin sieltä tupareista? Sinkulle on ilmeiseti kuitenkin ihan ok esittää samanlainen kysymys. Koska eihän meillä ole mitään yksityisyyttä, tehtävänämme on vain viihdyttää?

On kiva vaihtaa kuulumisia, kertoa että missä mennään, nimenomaan vastavuoroisesti. Kerron IHAN KAIKEN jos siltä tuntuu, mutta jos en ole kuullut sinusta viikkokausiin ja sitäkin ennen vain pintapuolisesti perus kuulumisia, en myöskään ala kuvailemaan alusta loppuun viikonlopun deittejäni vain koska sinun parisuhde-arkesi tuntuu tylsältä.

Meillä on onneksi omien ystävien kesken hyvä ja avoin meininki, muutamat ovat kadonneet taka-alalle uusien parisuhteiden myötä, osa taas ei. Onneksi ystävyys ei kuitenkaan ole kiinni siitä kuinka usein näkee tai juttelee, vaan juurikin siitä vastavuoroisuudesta. Siitä että toisen elämä ei ole toiselle viihdettä, vaan kuulumisia kysellään ja kerrotaan koska ollaan aidosti kiinnostuneita siitä miten toisella menee. Ystävyys on jakamista, myös tässäkin asiassa.

Tiedän ettei varmasti kukaan minultakaan yksityskohtaista raporttia kysynyttä tarkoita sitä pahalla, mutta ehkä tämän kirjoituksen myötä jokainen voisi miettiä, että onko todellakin sellaisen luottamuksen ansainnut ja mitkä ovat ne omat motiivit kun haluaa tietää kaverinsa ja jonkun toisen ihmisen yhteisistä hetkistä IHAN KAIKEN.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Eilen täyttyi ärsytyskynnys. Meillä kotona ei ole näkynyt telkkarikanavia vuosikausiin. AppleTV:n kautta tai YLE Areenasta lapset saavat katsoa tiettyjä ohjelmia. Melko sama homma isän luona. Nyt pojat olivat kuitenkin viime viikolla mummolassa, jossa näkyy MTV Junior. Ei siinä mitään, ihan hyviä ohjelmia sieltäkin varmasti tulee ja kivaa vaihtelua lapsille, mutta ne mainokset! ARGH!

Sain eilen kuulla Kaapolta, että Joulupukille ei kuulu enää kirjoittaa perinteistä kirjettä, vaan nyt pitää ladata iPadille sovellus ja valita siihen kaikki lahjat BR-leluilta. Elvis taas kertoi toivovansa lahjaksi jotain yllätyspökälettä. On tullut uusia ällöttäviä yrjöäviä ja kakkaavia pikkukoiria. Joo, kuulostaa tosi kivalta, todella kehittäviä leluja hei! Toki tiedän nyt joka ikisen muunkin uutuuslelun ja etenkin sen, että mikä niistä on tarkoitettu tytöille ja mikä pojille. Ja väliin pari karkkimainosta. Hei niillä kaikilla lapsilla oli sellaiset kaulassa roikkuvat tikkarit!

Lapsille mainostaminen tuntuu itsestäni ainakin melkoisen moraalittomalta. Lapsille kun menee kaikki läpi, ja nuo mainokset ovatkin pääosin ihan soopaa. Lapset eivät osaa vielä kyseenalaistaa asioita samalla tavalla kun aikuiset. Jos telkkarissa sanotaan että tämä kakkapökäleleu on tosi siisti ja olet ihan out jos et sellaista omista, niin he uskovat. Tai että kaikilla tytöillä pitää olla tämä ylimeikattu nukke, jotta kavereita riittää. Ja niin edelleen. Herranjestas. Kyllä ne lapset oppivat sen kuluttamisen muutenkin, kun mainostamalla krääsää ja kieroutuneita mielikuvia heti pienestä pitäen.

Ymmärrän että mainoskanava on mainoskanava ja raha tulee niistä. Mutta lastenohjelmien yhteyteen toivoisin kyllä jotain rajoituksia. Onko esimerkiksi oikein yhden ohjelman välissä näyttää kymmenen erilaista lelu, peli -ja karkkimainosta? Kehoittaa lapsia pyytää vanhempiaan latamaan tableleille erilaisia sovelluksia, ostamaan sitä sun tätä?

Minä latasin eilen tabletille sitten sen perhanan joululahjatoive-sovelluksen. Lapsi toivoi sitä itku silmässä. Ei Joulupukille kuuluu enää kirjoittaa, hän sanoi. Ei Joulupukki muuten saa tietää mitä lahjoja haluan. Jonkin aikaa siinä sovellusta katsellessa hän totesi, tehdään sittenkin se oikea kirje, se on paljon kivempi. Parin lelun ja pelin lisäksi joululahjatoivelistassa on nyt myös hotelliyö kylpylässä, ranneke Anrgy Birds puistoon sekä pallomereen pääsy. Näitä ei onneksi lelukaupasta saa.

Nämä ajatukset ovat siinäkin mielessä ajankohtaisia, sillä huomenna vietetään Lapsen oikeuksien päivää. Tämän vuoden teemana on lapsiperheiden köyhyys. Yli 100 000 Suomessa asuvaa lasta elää pienituloisissa kotitalouksissa. Yksinhuoltajaperheissä pienituloisuusaste on lähes kolminkertainen kahden vanhemman perheisiin verrattuna. Köyhyys koskee kuitenkin yhä useammin myös perheitä, joissa vanhemmat ovat työssä. Lapsiperheköyhyys on kääntynyt nousuun ja tällä hetkellä maassamme noin joka kymmenes lapsi asuu köyhässä perheessä. Sirpaleinen työmarkkina-asema, pätkätyöt, lyhyiden työsuhteiden ja työttömyyden vuorottelu sekä matalapalkkaisuus aiheuttavat enenevässä määrin taloudellista ahdinkoa lapsiperheissä.

Lapsiperheiden köyhyyttä ei tule vähätellä, sillä köyhyys vaikuttaa kielteisesti lapsen hyvinvointiin ja kehitykseen. Köyhyys aiheuttaa ulkopuolisuuden kokemuksia ja häpeää sekä lisää mielenterveysongelmia. Köyhyydessä elävät lapset ja nuoret kokevat eniten osattomuutta ja syrjäytymistä. Ajatelkaa miltä kaikki nämä mainokset tuntuvat lapsista, jotka tietävät etteivät sellaisia leluja ole mahdollista saada tai ettei ole mahdollisuutta edes yhteen karkkipäivään viikossa? Ei näin.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Ihan hiljattain silmiini osui joku keskustelu, muistaakseni facebookissa. Siinä toisilleen tuntemattomat ihmiset juttelivat jonkin sisustukseen liittyvän artikkelin alla siitä, miten JOKAISELLA suomalaisella on ihan samanlainen sisutus. On ne samat Marimekon lakanat, Iittalan lasit, Hackmanin aterimet, Fiskarsin sakset, Artekin tuolit, Lundian-hyllyt, Aallon maljakot, se blogimatto ja muuta Ikean tusinatuotantoa. Kaikki olivat keskenään samaa mieltä ja minä vain mietin että mitä ihmettä!? Monelta ystävältäni löytyy kotoaan varmaan nämä kaikki, mutta yksikään niistä ei todellakaan ole samanlainen.

Moni ystäväni, kuten moni muukin Suomalainen, pitää skandinaavisesta tyylistä, suosii suomalaista ja tykkää että omasta kodista löytyy niitä lapsuudesta tuttuja klassikoita. Mutta eihän se vielä tee mistäkään samanlaista. Kyllä jokaisessa kodissa missä olen käynyt näkee sen, että se on asujansa näköinen. Ei vielä pari hassua samaa mööpeliä tee jokaisesta samalla tyylillä sisustetusta asunnosta persoonattomia toisensa kopioita. Kyllä kaikista loistaa se asujansa persoona tavalla tai toisella läpi. Vai olenko elänyt tähän saakka jossain sisustus-kuplassa?

Eilen Hesari julkaisi hauskan jutun Suomalaisten lempihuonekaluista. Erityisesti huvitti se, että jutussa kerrottiin Stockholm-villamaton ja valkoisen Malm-lipaston olevan suomalaisen kodin klassikoita. Meillä nämä molemmat kun ovat vieretysten makkarissa. Mustavalkoinen villamatto kun sattuu olemaan ulkonäöltään mieleinen ja kaiken lisäksi loistava hinta-laatusihteeltaan. Malm-lipastot taas ovat vaan niin loistavia lelujen säilytykseen.

Meidän oma koti alkaa hahmottumaan pikkuhiljaa. Erittäin hiljaa. Muutamia olellisia huonekaluja puuttuu tai odottaa kunnostustaan. Kaverini kysyi viikonloppuna että ”aijotko sä laittaa jotain hyllyjä tai jotain seinille?”. Joo, kyllä mä aijon. Joskus sitten. Mutta jos huomenna saan vihdoin aikaiseksi, alkaa lattianmaalauksen viimeinen etappi. Nimittäin keittiön lattian maalaus. Sitten se olisi siinä. Remppatauko tässä välissä venyi vähän liian pitkäksi. Moni teistä kyselikin tuosta laminaatin maalaamisesta, joten siitäkin vähän laajempaa juttua pian!

Mitäs te olette mieltä, ovatko kaikki suomalaiset kodit oikeasti ihan samanlaisia? Entäs mitä klassikko -tai massatuotteita teidän kotoanne löytyy?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.