TYLSIÄ JÄRKISYITÄ

25/01/2021

Mistä tietää että lapsiluku on täynnä? Tämä kysymys tulee minulla vastaan jatkuvasti erilaisissa facebookin  lastenvaate, vauva, allergia, kantoreppu -ja vastaavissa perhe-elämään sidoksissa olevissa keskusteluryhmissä.

Minä itse sanoisin, että ne jotka tietää vaan tietää ja meidän muiden, kuten itsenikaltaisen kroonisesta vauvakuumeesta kärsivän, pitää vain jossain vaiheessa tehdä se päätös. Jos siis haluaa päätöksen tehdä. Luulen, että useimmat perustavat päätöksensä järkisyihin. Kaltaiselleni tunteella, ei järjellä etenevälle tyypille tämä on helpommin sanottu kuin tehty.

Kun viimeisimmästä synnytyksestä on kulunut pian 2,5 vuotta ja arki toimeliaan taaperon ja isompien sisarusten kanssa on käynyt leppoisaksi, on samalla monet raskausajan ja vauvavuoden muistot saaneet paksut kultaiset reunat.

Tai siis, kyllähän minä muistan edelleen miten olen kolmessa raskaudessa kärsinyt hyperemeesistä, eli vakavasta raskauspahoinvoinnista. Kuinka olen maannut sängyn pohjalla tai tiputuksessa ja lähinnä toivonut nopeaa kuolemaa. Kuinka univelka on tehnyt minusta lähes mielenvikaisen ja kuinka olen keskellä yötä viskonut äidinmaidonkorvikkeet pitkin keittiön seiniä väsyneenä ja turhautuneena tuttipullorumbaan, kun imetys ei onnistunutkaan.

Kuinka silti yritin sinnikkäästi saada omaa maitoa riittämään ja pumppasin ärsyttävää ääntä pitävällä pumpulla kolmen tunnin välein, myös öisin. Kuinka hormonien vuoksi valuin jatkuvasti hikeä, pillahtelin itkuun ja hiukset putosivat. Miten pää oli vain täynnä tyhjää, enkä saanut edes yksinkertaisia sanoja, saatika sitten lauseita muodostettua.

Miten yrittäjänä rahahuolet iskivät päälle ja töitä oli pakko äitiyslomallakin tehdä, vaikka se oli aivan liikaa kaiken sen päälle. Miten vauvalla oli allergioita, itkuisuutta, huonosti nukuttuja öitä ja miten raskasta, aikaa vievää ja kallista kaiken sen selvittely oli. Miten olin jatkuvasti huolissani ja peloissani, ja miten silloin kun olisin vihdoin saanut nukkua en pystynyt, koska mietin mitä kaikkea kauheaa lapsille voisi sattua. Ja mistä kaikesta sitä saikaan riidan aikaan väsyneenä.

Toisaalta, siitä kaikesta selvittiin ja nyt tiedän, miten toimisin toisin, jos samoja tilanteita kohdalle vielä sattuisi. Ainakin teoriassa. Mutta siis ei. Ei vaan pysty. Tai emmätiiä.

Siksi listasinkin omia järkisyitä sille, miksi tulevaisuudessa tyydyttäisiin nuuskuttelemaan vain kavereiden vauvoja:

– Asumiskustannukset ovat nyt jo korkeat, pitäisi muuttaa ”maalle” jos tahtoisi lisää tilaa, ja se on taas ongelmallista vanhempien lapsien kannalta
– Jos jäisimme nykyiseen asuntoon, kenelläkään ei olisi koskaan omaa rauhaa (ei edes naapureilla)
– Olen intovertti, rakastan ja tarvitsen rauhaa, hälinä väsyttää ja hermostuttaa minua
– Mielenterveyteni ei ehkä kestäisi univelkaa
– Oksentaisin todennäköisesti myös läpi seuraavan raskauden ja olisin välillä täysin toimintakyvytön
– Kaikki se lisähuoli
– Aikaa ja huomiota jäisi vähemmän muille lapsille
– Vaikeampi saada omaa aikaa ja lastenhoitoapua
– En tahtoisi kuormittaa parisuhdetta nykyistä enempää
– Vähemmän rahaa ja enemmän menoja
– Lapsiperheiden tukia leikataan jatkuvasti
– Lisää liikkuvia osia harrastus yms rumbaan
– Nytkään ei riitä aika kaikelle
– Tarvittaisiin koko perheen (ja tavaroiden) liikkuttamiseen bussi
– Kaikki omat työhön ja opiskeluun liittyvät haaveet todennäköisesti siirtyisivät lisää
– Lakanat olisivat kokoajan puklussa tai maidossa ja kahvin saisi juoda aina kylmänä
– Elämä on juuri helpottunut ja voidaan tehdä vapaammin eri asioita
– Vauva-aika menee niin nopeasti ohi ja itse vanhenee siinä ajassa 10 vuotta (ja sitten haluaa taas lähteä samaan rumbaan uudestaan)

Niitä plussia en alaa listaamaan, koska siinä nyt ei olisi MITÄÄN järkeä.


TALVEN KAUNEIN PÄIVÄ
& KOKO PERHEEN LASKUREISSU

11/01/2021

Lauantaina saatiin nauttia ehkä yhdestä tähänastisen talven kauneimmista päivistä, kun aurinko paistoi, maa oli lumesta puhtaan valkoinen ja pakkanen kipusi aamusta lähemmäs kymppiä. Vaikka kyllä nyt näin ikkunasta katsottuna tuolla ulkona on nytkin, lumisateen jäljiltä aivan maagisen kaunista.

Me heräsimme normilauantaista poiketen ihan liian aikaisin herätyskelloon, keiteltiin aamupuurot, pakkauduttiin unisina illalla valmiiksi pakattuun autoon ja suuntasimme auringon pikkuhiljaa noustessa Peuramaan laskettelukeskukseen. Kuten arvata saattaa, aurinkoinen lauantai-talvipäivä houkutteli paikalle myös ”muutaman” muun, mutta onneksi me olimme heti aamusta liikkellä ja pääsimme alta pois juuri pahimpaan ruuhkaan – kotiin lounaalle ja päikkäreille.

Pojat eivät olleet suksilla ollenkaan koko viime talvena ja sitäkin ennen vain muutaman kerran, mutta hienosti olivat kaikki opit jääneet mieleen. Myös Myy pääsi isänsä vanhoille suksille että lumilaudan päälle. Jos alle 2,5 -vuotias pärjää jo noin hyvin, on minunkin aika vihdoin rohkaistua ja lähdettävä jatkossa mukaan mäkeen.

Oman kokemukseni laskettelusta suksilla ja laudalla alkavat olla reippaasti yli 15 vuoden takaa. En silloinkaan ollut mikään eritysen taitava, mutta kyllä sitä tuli aina muutaman kerran talvessa koulun ja kavereiden kanssa rinteessä käytyä. Muistan selvästi viimeisen kerran, olin ehkä 17 tai 18 ja olimme luokkakavereiden kanssa Vuokatissa. Laskin laudalla ja kaatuilin vaan ihan kokoajan ja jo yhden laskun jälkeen voimat olivat loppu ja hermo mennyt, joten painelin suoraapäätä after skihin, enkä sen koommin ole kyseistä hommaa harrastanut (laskemista siis, after skitä kyllä sen jälkeenkin).

Nyt olen naimisissa miehen kanssa jolla on veressä ja varmaan dna:ssakin laskeminen (kun minä haaveilen rantalomasta, hän halajaa lumisille vuorille), enkä halua olla porukasta se ainut joka ei laske, vaan toimii laskettelureissuilla pelkkänä lasten huoltojoukkona. Voipi siis olla että seuraava Peuramaan retki tapahtuu pian uudestaan ja sen jälkeen kuvia on muualtakin kun vain rinteen juurelta.


ULKOILLAANKO TEILLÄ JOKA PÄIVÄ?

27/11/2020

Ajatus tämän postauksen kirjoittamiseen tuli jo useampi viikko sitten, olin aluksi kuullut peräti kolmelta perheelliseltä tutultani niin ihmetystä kun jonkin tapaista ihailua (ja jopa huonoa omaatuntoakin) siitä, kuinka paljon me lasten kanssa ulkoilemme. He kun olivat saaneet somen perusteella kuvan, että olemme lasten kanssa joka päivä jossain ulkona ja luonnossa.

Samalla viikolla leikkipuistostamme myös itselleni entuudestaan tuntematon vanhempi kysyi minulta vähän ihmettelevällä äänensävyllä, että ulkoillaanko meillä ihan joka päivä? Vähän nolostelellen vastasin, että joo, yleensä ainakin kaksi kertaa päivässä…

Kun jäin miettimään näitä kohtaamisia myöhemmin, olin oikeastaan melko hämmentynyt meidän kaikkien osapuolten tunnereaktioista. Tuntui jännältä, että joku jopa kokee huonommuutta asiasta, joka on taas meille osittain ihan vain elämäntilanteen sanelema pakko ja toisaalta, miksi minusta oli taas noloa sanoa, että ulkoilemme paljon – ikäänkuin olisin muka siinä tilanteessa jollain tapaa parempi kun se ei niin paljoa ulkoileva. Kaikkea sitä nämä äiti-aivot pyörittelevätkään sisällään!

Itse koen, että lasten kanssa ei vaan voi olla ulkoilematta päivittäin. Etenkin näin pimeänä ja märkänä vuodenaikana se on useasti melko pakkopullaa, mutta se myös rauhoittaa menoa kotona, saa lapset syömään ja nukkumaan paremmin – eikä se todellakaan ole haitaksi itsellenikään. Koska samassa leikkipuistossa päivästä toiseen kökkiminen on melko tylsää, käymme paljon myös kävelyillä ja läheisissä metsissä. Kotiamme reunustavat myös molemmin puolin vehreät puistot ja suuret metsät, joten se käy meiltä helposti – ja samalla saa liikuntaa.

Mieheni, joka on nuorimmaisen kanssa kotona hoitovapaalla, myös hoitaa isoksi osaksi nämä taaperon ulkoilut, etenkin päivisin. Hän on luonteeltaakiin sellainen aktiivinen ulkoilmatyyppi, jolta löytyy varusteet säälle kuin säälle. Niinäkin iltoina, kun minä jäisin mielummin värjöttelemään sateen vuoksi kotiin, hän lähtee ulos. Tämä asenne on alkanut tarttua kokoajan enemmän myös minuun. Ennenkaikkea siksi, että muuten kotona seinät kaatuisi päälle ja happi loppuisi, vaikka muuten mukavuudenhaluinen olenkin.

Asumme 93 neliön kerrostaloasunnossa, ja niinä viikkoina kun kaikki uusperheemme jäsenet ovat paikalla, meitä on täällä kuusi henkeä, josta perheen teini on ainut jolla on oma huone. Ulkona lapset saavat mekastaa, juosta ja hyppiä sydämiensä kyllyydestä, sisällä kotona painileikit äityvät ilman ulkona purettua energiaa liian villeiksi ja kovaäänisiksi. Ja nyt korona-aikaan, kun kotona ollaan entistä enemmän, ovat aamu -ja iltapäiväiset ulkoilut ihan välttämättömiä. Huomana itsekin, jos en käy aamulla ulkona, iltapäivästä alkaa olla jo tosi levoton ja tunkkainen olo.

Joten kyllä, meillä ulkoillaan ihan joka päivä, jopa huonolla säällä. Aina se ei ole niin inspiroivaa, mutta kannattaa ainakin meillä. Toisaalta, meillä ei juurikaan leivota tai askarrella mitään hienoja juttuja. Kuinka paljon teillä ulkoillaan?


LAPSIYSTÄVÄLLINEN RAVINTOLAKULTTUURI 2020

7/10/2020

Satuin eilen lounaalle parin kaverin kanssa, jolla yhdellä oli mukanaan kaksikuinen esikoisvauva. Naureskeltiin sitä, miten minä, jonka pitäisi jo kolmen oman lapsen kokemuksella olla konkari näissä hommissa, olinkin meistä se, jota jännitti eniten pitää tuota pikkuista sylissä. Olin myös se, jonka sylissä vauva alkoi itkemään.

Kun vauva muutaman parkaisun jälkeen ei rauhoittunut, alkoivat hikirkarpalot nousta otsalleni – huomasin nimittäin ajattelevani, että mitähän MUUT viereisissä pöydissä lounastavat ihmiset ajattelivat tästä. Vauvalla oli tukala olla ja minä ajattelin näitä (vaikkakin vain nopean häivähdyksen ajan) muita aikuisia, vitsi miten pöljä ajatusmalli!

Samaan aikaan se kertoo siitä, miten syvälle ovat iskostuneet ne vihaiset katseet, joita olen vuosien mittaan saanut ihan vain siksi että lapsi on mukana. Vaatii muutenkin paljon rohkeutta vaatii lähteä vauvan tai pienten lasten kanssa ihmisten ilmoille, etenkin ravintolaan. Suomessa on vallinnut pitkään tapa, jossa lapset saavat kyllä näkyä, mutta eivät kuulua. Mikä on hullua, koska lapsista ääntä lähtee – kuten aikuisistakin.

Olen vähintään muutaman kerran tässä vuosien mittaan myös kirjoittanut tästä samasta aiheesta. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lasten kanssa saa ja pitää käydä eri paikoissa, kuten ravintolassa. Muualla kun kotiympäristössä tarvittavia taitoja, kuten sosiaalista kanssakäymistä ja käytösmalleja on vaikea opettaa muuten kun niissä itse tilanteissa harjoittelemalla. Sitä paitsi, monesta meistä ulkona syöminen on kivaa ja sitä haluaa tehdä rakkaiden ihmisten, kuten oman perheensä kanssa.

Sanoisin kyllä myös, että vuosien mittaan on asiassa tapahtunut positiivista kehitystä. Toki omat lapset ovat jo isoja ja he alkavat olla konkareita monessa, tietävät miten ravintolassa käyttäydytään, kuinka kahvilassa tilataan tai vaikkapa miten julkissa matkustetaan toiset ihmiset huomioiden – joten kaikki tämä on heidän kanssaan helppoa ja stressitöntä. Lisäksi kivoja ja rentoja (mutta hyviä) ruokapaikkoja ja kahviloita on vuosien mittaan tullut myös paljon lisää. Ihmisten asenteet lapsia ja lasten kanssa liikkuvia ihmisiä kohtaan ovat mielestäni parantuneet. Sanoisin että ylipäätään ravintolakulttuuri vuonna 2020 on paljon parempi kun kymmenen vuotta takaperin ja siinä samassa lapsiystävällisessä kulttuurissa on otettu harppaus.

Lapsiystävällisen ravintolan ei tarvitse merkitä sitä, että listalta löytyy prinssinakkeja tai että lapset saavat mekastaa ja riehua, vaan että lapset ovat sinne yksinkertaisesti tervetulleita ja tärkeitä asiakkaita. Asiasta ei tarvitse tehdä sen isompaa numeroa tai ravintolan profiloitua nimenomaan lapsiystävälliseksi – henkilökunnan asenne ja pienet (mutta silti niin suuret) jutut ratkaisevat.

Näitä pieniä juttuja voi olla vaikkapa puolikkaiden annosten onnistuminen keittiöstä tai sellainen simppeli juttu kun syöttötuoli. Me kävimme viime viikolla koko perheen kesken syömässä kivassa ja trendikkäässä ravintolasssa, jossa toivotettiin lapset tervetulleiksi tarjoamalla heille kokonaan ilmaiset annokset. Tämä oli iso ele, olkoonkin osana markkinointikampanjaa.

Etenkin pienten vauvojen ja omaa tahtoa sekä rajojaan kokeilevien (normaali ja hyvin suotava sekä tarpeellinen kehitysvaihe!) lasten kanssa tilanteet, joissa on muita aikuisia ihmisiä läsnä ja joissa vaaditaan tietynlaista olemista, voivat olla hyvin jännittäviä tai stressaavia vanhemmille. Sillä on ihan järjettömän iso merkitys hymyilläänkö vieruspöydästä tsemppaavasti vai pyöritelläänkö silmiä, kun taapero saa meltdownin tai vauva ilmoittelee itkulla tarpeistaan.

Kotona päivät pitkät lapsen kanssa olevalle vanhemmalle on tosi tärkeää saada edes välillä elettyä sitä normaalia, osittain vanhaa elämäänsä, jossa käydään ihmisten ilmoilla ja tavataan ystäviä ja ottaa halutessaan lapset näihin tilanteisiin mukaan – usein siihen ei muuten olisi edes mahdollisuutta. Vähän lisää armollisuutta, ystävällisyyttä ja ymmärrystä itseään ja kanssaihmisiä kohtaan, niin ehkä tulevaisuudessa vanhemmilla olisi edes yksi stressin aihe vähemmän, myös meillä jotka vain haluavat nuuskutella kaverin ihanaa vauvaa.

(ps. kukaan ei katsonut pahasti lounaalla, vaan ihastellen ja ehkä vähän huvittuneena omaa paniikkiani)


KAHDEN VUODEN JÄLKEEN KAIKKI HELPOTTAA

10/09/2020

Viimeisimpään vauvavuoteen toivat omat lisähaasteensa vauvan allergia, epäonnistunut imetys, koko perheen univaikeudet, raha-asioiden murhetiminen sekä omassa päässä tyttären saamisen laukaisemat kurjat ajatukset ja pelot. Välillä tuntui, että unen puute ja huonosti nukutut yöt tekivät minusta ihan eri ihmisen. Ja kun on väsynyt, kaikki maailman murheet ja vastoinkäymiset tuntuvat aina paljon suuremmilta. Pitkään koko elämämme pyöri nukkumisessa ja syömisessä sekä niiden haasteissa, kaikki muu sai jäädä.

Toki meillä oli myös ihanaa, vaikka elo olikin ajoittain rankkaa ja vaati meiltä paljon. Ja luulisin sen olevan monessa määrin myös aivan normaalia ja tuttua monelle muullekin. Oman kokemukseni mukaan elon rankkuuteen vaikutti myös oma ikä. Olin lähes kymmenen vuotta vanhempi kun aikoinaan esikoisen saadessani. Ei sitä turhaan sanota, että nuorena jaksaa paremmin.

Nyt elämä oli ehtinyt käymään kahden itsenäisen koululaisen kanssa erittäin helpoksi ja joka toinen viikko oltiin kahdestaan vain meidän aikuisten kesken. Minulle oli kehittynyt omat tavat olla ja elää, vietin juuri oman näköistä elämääni kaikkine mukavuuksineen. Nuorempana elo oli enemmän sellaista kaiken uuden jatkuvaa kokemista ja muutosta, joten vauvan saaminen sopi siihen uuden oppimisen yhtälöön myös hyvin. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin yksi suuri huoleni oli oman, itselleni jo tutuksi käyneen itseni kadottaminen.

Mutta ei vauvaa voi saada katoamatta hetkeksi itse sinne kuplaan. Nyt kuitenkin tiedän, että pitää antaa vaan mennä, kyllä sieltä sitten taas noustaan pintaan kun sen aika on. Sitä katoamista vastaan rimpuilu uuvutti ajoittain ainakin itseäni henkisesti vielä lisää.

Sanotaan, että ensimmäinen vauvavuosi on rankin, mutta ei se niin sanottu rankkuus siihen ensimmäiseen syntymäpäivään lopu. Ehei. Pieneen, kaikkialle ennättävävään ja asioita opettelevaan taaperoon on vähintään yhtä kiinni kun vastasyntyneeseenkin. Sen lisäksi, että useimmilla on vielä tässä iässä useita yöherätyksiä ja syömisiä, ei myöskään hereilläoloajasta puutuu actionia pätkääkään. Tässä kohtaa alkaa se todellinen koettelemus pitää lapsi ehjänä. Ja sitten yhtäkkiä, vähän huomaamatta kaikki muuttuu helpommaksi.

Elämä on nyt aivan erilaista kun vuosi sitten. Taaperolle on alkanut muodostumaan itsesuojeluvaisto, hän on fyysisesti ketterä, syö ja jopa pukee itse, ei ole jatkuvasti tukehtumassa johonkin, allergiat ovat helpottuneet, hän ymmärtää ja tuottaa selkeää puhetta niin että hänen kanssaan voi jutella ja jopa neuvotella asioista.

Yhteiselo on nykyään sellaista, että oikeasti vietämme aikaa yhdessä asioita tehden, sen sijaan että lasta pitäisi jatkuvasti ”hoitaa”, vahtia ja olla herkkänänä hänen tarpeilleen ja haluilleen. Lapsi osaa kertoa mitä tahtoo tai miltä tuntuu, sen sijaan että ilmaisi itseään vain itkulla.

Toivottavasti tämä ei saa vauvaeloa kuulostamaan ihan hirveältä, koska ei se sellaistakaan mielestäni ole, vaan pääosin kuitenkin ihanaa. Rakastan vauvoja ja jos talouteni ja mielenterveyteni kestäisi (voisiko palkata yö-nannyn?), tekisin  niitä varmaan vieläkin lisää.  Mutta rankkaa ja hurjan instensiivistä se silti on, ainakin verrattuna meidän normaaliin arkeen. Mutta yhtäkkiä se chilli(mpi) elo on taas täällä.

Juuri nyt tuntuu olevan kausi (ei ne erilaiset kaudet muuten mihinkään toki lopu vaikka lapsi kasvaakin) jolloin saa ikäänkuin nauttia uurastuksensa hedelmästä. Toki aina tulee uusia haasteita (hei mites toi uhma), huolia ja murheita, mutta jos miettii, että milloin se elämä alkaa pienen kanssa helpottua, milloin on taas aikaa omille ajatuksille ja kuumalle kahville niin jossain näillä main.