Arki-sarjassa julkaistaan vuoden joka viikolta arkisia tapahtumia, jotka ovat tallentuneet puhelimeen. Viikko 12.

Uusi ja tuntematon – Meillä aika monella muuttui viime viikolla arki aivan uudenlaiseksi. Me päätimme ottaa pojat koulusta jo muutama päivä ennen kun päätös koulujen sulkemisesta tuli. Jo edellisviikolla opettajat olivat kehoittaneet lapsia ottamaan kotiin varmuudeeksi mukaan kaikki koulukirjat sekä vihkot. Meidän molemmat pojat vakuuttelivat, että kyllä, kaikki tuli mukaan. Mutta kuinkas ollakkaan, saimme tehdä molempien kouluille vielä unohtuneiden tavaroiden hakureissun. Vaikka koulut olivat tuolloin vielä normaalisti auki, oli tunnelma ihan toisenlainen kun yleensä ja oppilaita vain kourallinen. Koulun seinältä löytyivät nämä ajankohtaiset taiteilut.

Piti tehdä jotain – Ei sillä että minulla olisi yhtään luppoaikaa taaperon, kinastelevien kotikoululaisten ja omien hommieni kanssa, mutta viikolla huomasin monesti, että pääni yritti kai saada sisälläni vellovaa huolta ja ahdistusta patistamalla minua tekemään jotain vain. Joten hetken mielijohteesta huomasin vaihtaneeni uuden järjestyken makuuhuoneeseen. Olisin ruvennut jo maalaamaan seinää ja kutsunut remppaukonkin poraamaan reikiä, mutta osa maalausvälineistä puuttuu eikä tänne kotikaranteenin haluta ketään kutsuakaan, joten homma jäi vähän kesken. Nyt tällä hetkellä minulla on täällä tämän sisustusoperaation lisäksi keskeneräisenä (eli levällään) vaatekaapin järjestely, kirppiskamojen lajittelu, uuden yrityksen liiketoimintasuunnitelman kirjoittaminen ja villavaatteiden keväthuolto. Parempi se kai on kun jatkuva uutisten päivittäminen.

Lauantai – kaiken kummallisuuden keskellä syötiin perinteinen viikonloppuaamun aamupala, eli vastapaistettuja croissantteja, munakokkelia, jogurttia ja laimennettua appelsiinimehua. Turvaruokaa.

Reissussa rähjääntyy – ja mikä reissu tämä onkaan ollut! Huh. Uskon että tämä uusi arki kuitenkin vain helpottuu tästä (jos ulkoilua erillään muista saa vielä jatkaa) kun uudet rutiinit alkavat muodostumaan ja tuntumaan tutuimmilta. Hyvin me ollaan kaikki vedetty, jatketaan samalla tavalla!

Vanhemmat postaukset:
ARKI 1 & 2
ARKI 3
ARKI 4
ARKI 5
ARKI 6
ARKI 7
ARKI 8
ARKI 9
ARKI 10
ARKI 11

Loppuvuodesta blogin luonnoksiin on jäänyt keskeneräinen postaus siitä, miten kaipaan muita alueemme lapsiperheitä enemmän puistoon. Poikien ollessa pieniä, meille syntyi todella tiivis ja hyvä porukka naapuruston vanhemmista. Se teki kotiäitinä vietyistä vuosista paljon mielekkäämpää. Oli kiva mennä puistoon säällä kun säällä, kun tiesi varmasti siellä jonkun muunkin olevan – tai jos ei ollut niin koputettiin ikkunaan tai soitettiin, että tulkaa!

Tai no, pahimmilla säillä kyllä kokoonnuttiin usein sitten myös jonkun kotiin tai mentiin yhdessä asukaspuiston kerhoon ryystämään kahvia. Niin lapset kun minä itsekin saimme kavereita jotka kulkevat edelleen matkassa mukana.

Täällä meidän uudella asuinauseella en ole kokenut samaa. Toki pikkuhiljaa alkaa tulla jotain kasvoja tutuksi, mutta enimmäkseen koko talven ihmettelin, että missä kaikki ovat! Joinain päivinä olimme puistossa jopa muutaman tunnin, eikä koko aikana sinne tullut ketään muuta lasta leikkimään. Monesti kaipasin sitä samanlaista äitiyhteisöä, joiden kanssa päivällä syötiin muskarin jälkeen pullaa ja kerran kuussa lipitettiin viiniä ilman lapsia. Sitäkin usemman toivoin, että saisi edes jotain seuraa välillä sinne hiekkalaatikon reunalle, lasta ennenkaikkea ajatellen.

Noh, viimeisen viikon aikana on moneen kertaan käynyt mielessä, että palaisin nyt enemmän kun miellelläni niihin työtyhjiin pustoihin ja omaan tilaan. Kevät ja koronavirus on saanut alueemme kaikki päiväkoti -ja alakouluikäiset lapset vanhempineen kaivautumaan koloistaan ja suuntaamaan puistoon. Normaaleissa olosuhteissa olisin tästä tottakai hyvin iloinen, nyt vain tuskastuttaa. Tuntuu, ettei ole mitään minne mennä, jos haluaa olla vain meidän porukalla, niinkuin nyt kuuluisi.

Olemme olleet perheen kesken jo yli viikon (vapaaehtoisessa) karanteenissa. Tällä viikolla, kahtena päivänä, ovat pojat saivat luvan leikkiä ulkona ”välitunnilla” samassa rapussa asuvien (ja myös kotikaranteenissa olevien) kahden kaverin kanssa, mutta eilen päädyimme siihen, ettei sekään enää sovi. Vaikka kuinka peräänkuulutimme lapsille turvavälejä ja usein siinä oli joku aikuinenkin vahtimassa, unohtuu se lapsilta leikin tiimellyksestä. Eikä sitä tuon ikäisiltä voi mielestäni vaatiakaan. (Lisää tästä aiheesta muuten Valeäidin blogissa!)

Turvavälit tuntuvat kuitenkin olevan hukassa myös monelta muulta, sillä meidän kaikissa lähileikkipuistoissamme käy parhaillaan niin kova kuhina, ettei sellaista ole välillä edes mahdollista itse ottaa. Tuntuu tosi ikävältä olla päästämättä omaa taaperoaan toisten lähelle, välillä se pitää tehdä itkun kautta tai poistua ihan kokonaan paikalta hämmentynyt ja huutava lapsi kainalossa. Kuitenkin niin meillä, kun kaikilla muillakin on tottakai oikeus vielä ulkoilla, myös siinä omassa lähipuistossa.

Eilen sitten yritettiin mennä pois puistosta ja metsään kävelemään – mutta sekin oli tukossa ja useamman kerran jostain ihan meidän kainaloon tupsahti joku toinen lapsiperhe. Käytiin myös iltakävelyllä, mutta liikenne oli todella vilkasta ja ihmisiä tuli edestä ja takaa, niin paljon että lenkin sijaan paineltiinkin takaisin tietä takaisin kotiin.

Minulla ei siis ole tilanteeseen ratkaisua eikä tarkoitukseni ole ketään syytellä tai edes valittaa, ihan yhtälailla me olemme tuolla ruuhkauttamassa puistoja ja metsäpolkuja. Kaikki me tarvitsemme raitista ilmaa, liikuntaa ja lapset aktivointia jottei seinät kotona kaatuisi liikaa päälle ja kaverin naama alkaisi ärsyttämään. On vain niin jännä kontrasti muutaman kuukauden takaiseen tilanteeseen (niin monessa mielessä) ja miten ironista, että itseltäni löytyi vasta hiljattain aloitettu postaus aivan päinvastaisesta toiveesta.

Ja tähän loppuun positiivisia ajatuksia ja lohdullisia sanoja. Tilanteesta huolimatta hyvää mieltä, kärsivällisyyttä ja jaxuhaleja kaikille! Koitetaan pitää tsemppimieli yllä ja tukea toinen toisiamme, myös silloin vaikka omat tilanteet poikkeisivatkin toisen tilanteesta (ja pysyä kotona jos mahdollista)!

Viimeisten muutaman viikon aikana olemme jättäneet joitain asioita tekemättä, ihan varmuudeksi. Kai sitä voi sitten sanoa, että koronavirus, ei nyt pelota, mutta vähän huolettaa.

Olen istunut hanskat kädessä ratikassa, yrittänyt olla koskematta mihinkään ja tarkkaillut ihmisiä – koskekoo joku kasvojaan, aivastaa ja sitten ottaa kaiteesta kiinni (ei muuten tapahtunut, edes yhtä yskäystä tai aivastusta ei kuulunut matkan aikana, mikä on aika ihme, muutkin ovat selvästi varuillaan). Ollaan vähennetty turhaa kaupungilla pyörimistä, ruuhka-aikoja, kerhoja, jätetty lähtemättä risteilylle ja nyt mietitään jopa keväämmäksi suunnitellun reissun perumista.

Kausi-influenssa pyörii, eikä sitäkään tietenkään tahdota, mutta se ei ole koskaan rajoittanut tai huolestuttanut niinkuin nyt tämä uusi virus. Olen aiemminkin ollut se äsryttävä äiti, joka jankuttaa käsien pesusta, oman pyyhkeen käyttämisestä ja nenän kaivamisesta. Aiemmin en kuitenkaan ole räpättänyt kuitenkaan niinkään sairastumisen pelosta (vaikka kyllähän se mahdollinen sairastelu rasittaa arkea) vaan ihan vain hygienian vuoksi. Nyt syy on paljon laajempi. En halua sairastua, en halua perheeni sairastuvan, enkä myöskään tartuttaa ketään muuta tai joutua karanteeniin tai muuten eristyksiin.

Näistä ajatuksista mielikuvitus lähteekin jo villille laukalle ja mietin perhettämme istumassa jossain bunkkerissa kynttilänvalossa näkkileivän reunoja nakerrellen, kun pandemia on sekoittaneet koko kaupungin. Hah, no ei, en sentään oikeasti ole näin peloissani, mutta kaikenlaiset skenaariot on kyllä käyty mielessä läpi (ja se nyt kuuluu muutenkin luonteeseeni).

Viruksen kerrotaan olevan vaarallinen pääosin vain perussairaille ja vanhuksille, ja me emme sellaisia ole. Huojentavaa on myös, että lapsilla oireet ovat todella lieviä tai niitä ei ole ollenkaan, sitä kun pelkää aina eniten omien lastensa puolesta. Lähipiiriimme kuitenkin kuuluu myös ihmisiä, joille virus voi olla kohtalokas. En siis varsinaisesti pelkää jos me itse sairastumme, mutta mielummin välttyisin sitä ja yritänkin välttää.

Lapset kuitenkin käyvät (ainakin toistaiseksi) normaaliin tapaan koulussa ja harrastuksissaan, me kaupassa (emmekä ole edes hamstranneet mitään!) ja muuallakin ihmisten ilmoilla. Tänään oltiin kahteen otteeseen ravintolassakin. Viruksesta huolestuminen, on sellaista tilanteen miettimistä ja seuraamista. Ennakointia ja näitä satunnaisia mitäs jos -ajatuksia.

Joku siellä saattaa pyöritellä silmiään ja miettiä, että mikä hysteerikko olen. Ymmärrän! En kuitenkaan lietso millään tavalla paniikkia, enkä halua ylireagoida. Tässä tilanteessa kuitenkin asialle naureskelu ja vertaaminen tavalliseen influenssaan on mielestäni enemmän vaarallista kun pieni ylireagointi. Jokainen turha kuolema on turha, jos sen olisi voinut kuitenkin suhteellisen pienellä vaivalla välttää.

Kuitenkin epidemia on vasta meillä päin aluillaan, eikä voida tietää mikä tilanne on vaikka viikon tai kahden päästä. Viruksen vaikutukset talouteenkin ovat jo nähtävissä ja jos sairaus ei omalle kohdalle satu, niin se voi silti vaikuttaa tätä kautta vielä pitkään myöhemminkin.

Minulla on ollut nyt noin viikon verran ollut tapana lukea koronavirukseen liittyvät uutiset aamuin illoin. Huomaan, että tieto lisää kohdallani tuskaa, mutta tuntuisi myös oudolta olla lukematta ja välittämättä. Vedän tähän taas tämän ikäkorttin, mutta vahvasti veikkaan, että parikymppisenä samassa tilanteessa vähät välittäisin – ei se kuitenkaan minua kosketa, varmaan ajattelisin.

Se mitä toivon, kun tämä epidemia toivottavasti pian laantuu ja tartunnat vähenevät, etteivät ihmiset unohtaisi senkään jälkeen hyvää käsihygieniaa, oikenlaista yskimis/aivastutapaa ja sitä, ettei kipeänä mennä töihin / kouluun / päiväkotiin – ei vaikka olisi vain ihan ”tavallinen” pikkuflunssa tai eilen vähän oksennettu.

Mitä te olette tästä kaikesta mieltä? Näkyykö koronavirus jo omassa arjessanne jotenkin?

Vaikka mennään jo reippaasti tammikuun puolta väliä, pakko vielä pistää ilmoille tämä perinteinen viime kuun kuukausilistaus, joka jäi kaikkien vuosikymmen ja vuosikoosteiden jalkoihin.

Joulukuussa:

– käytiin koko perhe uudistetussa uimahallissamme
– matkustettiin töpätäydessä junassa Tampereelta poikien kanssa
– mies täytti 40 vuotta
– vietettiin joulua isolla porukalla Espoossa
– koristeltiin lasten kanssa pipareita
– tanssin 8 asti aamulla
– ostin kaksi kallista heräteostaosta ja molempia kadun
– allekirjoitin uuden blogisopimuksen
– pakotin ensin miehen ja sitten vielä toisen kerran lapset kanssani joulumarkkinoille
– olin karusellin kyydissä
– käytin hiuspantaa
– suunnittelin hammaslääkärin varaamista
– kahden vuoden asumisen jälkeen saatiin ekat verhot (makkarin) ikkunaan
– hoitokukka qlivia alkoi yllättäen kukkimaan
– Kaapo osallistui nelosten pormestarin tanssiaisiin
– askartelin lasten kanssa (en ikinä asrkartele!)
– molemmat pojat halusivat (ja saivat) lopettaa toisen harrastuksensa
– lähdin kesken koulun joulujuhlan jälkeisestä vanhempien kokoontumisesta (introvertti erakkoluonteeni ei vaan pysty)
– yritin vähän höllätä, mutta ei se onnistunut
– isäni kävi puolestani ikeassa (!!!)
– taapero oppi paljon uutta, kuten sanomaan nimensä
– saatiin melkein minuutti lisäaikaa viime vuoteemme, sillä katsoimme läppäriltä uudenvuodenohjelman kautta kelloa, emmekä tajunneet että se tuli pienellä viiveellä

Ymmärrän miksi monet kaipaavat lunta, ilman sitä on kovin pimeää ja muutenkin talvi ilman lunta tuntuu luonnottomalta. Itselleni riittäisi kuitenkin hyvin muutama pakkasaste, aurinkoinen kirpeä ilma ja kaikkea kaunistava jäähuurre. Kuten viikonloppuna oli.

Lapset kuitenkin kaipaavat pulkkamäkeen ja lumiukkojen tekoon, laskettelemaankin olisi kuulemma kiva päästä. Ymmärrän. Itse katselen haaveillen äkkilöhtöjä aurinkoon. Tajusin, että minulle on oikeastaan melkein ihan sama mikä vuodenaika on, onko lunta vai ei, kunhan paistaa aurinko.