Emme onneksi voi sanoa olevamme konkareita mitä koronatesteissä käymiseen tulee, mutta taaperoa lukuunottamatta jokainen perheessämme on sen kerran kokenut. Tiedän perheitä, jotka ovat syksyn mittaan saaneet rampata testeissä harvase viikko – kaikki sympatiat sinne.

Vaikka näytteenotto omalla että toisen lapsen kohdalla oli melko ikävän tuntuinen toimenpide (ilmeisesti osittain hyvin kapean nenäonkalon vuoksi), kurjinta tässä kuitenkin on jatkuvat työ/koulu/päiväkoti poissaolot, stressi, karanteeni ja tulosten (sekä oireiden pois menemisen) odottelu.

Omalla kohalla lapset olivat olivat syksyn mittaan kuulleet koulussa paljon pelotteluita, jopa aikuisilta, koronatestaukseen liittyen. Heille oli syntynyt käsitys, että pitkä tikku tungetaan nenästä aivoihin saakka, se tekee hyvin kipeää ja verta tulee paljon, useimmat pyörtyvät. Näitä käsityksiä vastaan kävin toki heti, mutta kun testaus kävi omalla kohdallamme ajankohtaiseksi, sain tosissaan valmistella näiden kauhutarinoiden jälkeen lapsia ottamaan asian mahdollisimman iisisti ja unohtamaan nuo kauhukuvat mielestään.

Hilajattain sain sähköpostiini Terveystalon johtavan psykologin Tuija Turusen neuvot, miten lapsen koronanäytteenottoon voi valmistautua etukäteen. Jaan ne tähän alle. Pienikin lapsi voi ymmärtää, miksi kurjalta tuntuvia asioista on tehtävä, siksi asioista kannattaa puhua ihan pikkuisenkin lapsen kanssa.

1. Valmistele lasta testiin
Valmistele lasta testiin kertomalla tulevasta toimenpiteestä ikätasoisesti eli siten, että lapsi ymmärtää. Käytä lapselle tuttua kieltä. Lapselle on hyvä kertoa rehellisesti, mihin ollaan menossa ja mitä tuleman pitää. On hyvä kertoa, että toimenpide voi hetken nipistää, mutta se on nopeasti ohi eikä siinä käy kuinkaan. Liitä mukaan toivonkipinä – me selviämme tästä!
 Oma vinkkini on, että etenkin pienemmän lapsen kanssa apuna kertomisessa voi näyttää vaikka pehmolelua ja topsipuikkoa ja näyttää niiden avulla konkreettisesti, mitä testauksessa tapahtuu.

2. Erota, mitä lapsi voi ja mitä hän ei voi tilanteessa valita
On tärkeää, ettei lapsen kanssa käydä kauppaa siitä, tehdäänkö toimenpide vai ei. Sen sijaan voidaan neuvotella siitä, missä lapsi sen aikana istuu tai mitä mukavaa sen jälkeen voidaan tehdä. Rajat pitää asettaa ystävällisesti, mutta varmasti. Lapsi aistii vanhemman epäröinnin herkästi, joten myös vanhemman tulee pysyä tilanteessa vakaana ja määrätietoisena sekä luottavaisena hoitohenkilökuntaa kohtaan.

3. Pysy itse rauhallisena
Turvallisen aikuisen läsnäolo tilanteessa on tärkeää. Jos vanhemmat hätääntyvät, tämä tarttuu lapseenkin. Mitä pienempi lapsi on kyseessä, sen tärkeämpää on vanhemman rauhallisuus tilanteessa. Kun vanhemmat ja hoitohenkilökunta hallitsevat omat tunteensa, on lapsenkin helpompi tuntea olonsa turvatuksi. Isompien lasten kohdalla voi näytteenotto joskus onnistua paremmin ilman vanhempaa. Olennaista on vuorovaikutus ja kontakti aikuisen kanssa.

4. Kiinnitä huomiota asioiden sanoittamiseen ja sävyyn
On eri asia pyytää lasta kannustaen esimerkiksi olemaan paikoillaan, kuin varoittaa uhkaavasti liikkumasta senttiäkään. Pieni lapsi voi tällaisen käskyn alla säikähtää, mitä kamalaa tapahtuu, jos hän vahingossa liikahtaakin. Aikuinen tietää, että seurauksena on vain toimenpiteen pitkittyminen, mutta lapsi voi pelätä jotain pahempaa. Juttelemalla voi myös rauhoittaa sekä lasta että itseään kiinnittämällä huomiota puheen tempoon ja äänenpainoon. Kummankin pitää muistaa hengittää.

5. Ohjaa lasta rauhallisesti
Sano lapselle, että näytteenotossa saa itkeä, jos se helpottaa. Tarvittaessa lapsen huomiota voi suunnata toisaalle. Voit myös leikkiä lapsen kanssa esimerkiksi kuka jaksaa olla paikoillaan pisimpään tai laskea sekunteja yhdessä (tämä toimi meillä hyvin, myös hoitaja laski ja kertoi ennakkoon että toimenpide kestää viisi sekuntia). Onnistunut näytteenotto lapselta vaatii tilanteeseen perehtymistä ja rauhaa, leikkimielisyyttäkin. Kiireelle ei ole tilanteessa sijaa.

6. Kehu ja kiitä lasta toimenpiteen aikana ja erityisesti sen jälkeen
Näytteenoton aikana ja sen jälkeen on erittäin tärkeää kehua, kannustaa ja palkita lasta. Huomioi hyvä ja juhlikaa yhdessä, kun tilanne on ohi. Kiitä lasta siitä, että saitte ikävän asian niin hienosti hoidettua.
Kuten mitä tahansa uutta asiaa, lapsi voi käsitellä myös näytteenottokokemusta leikin kautta, jolloin koekaniiniksi voi valikoitua esimerkiksi nukke, nalle tai omat vanhemmat. Lapsi voi myös piirtää tai kertoa tilanteesta tarinan muodossa. Asian käsittely on tärkeää ja luonnollista, ja aikuinen voi olla tässä apuna. Jaksathan heittäytyä leikkiin mukaan! Näin lapsi saa asioita järjestykseen omassa mielessään ja ymmärtää paremmin, mitä tilanteessa tapahtui.

Meillä testiä tosiaan jännitettiin etukäteen kaikkien kuultujen juttujen takia aika paljon. Kävikin tosiaan vielä niin, että lapsista se, joka oli pelännyt eniten, saikin melko rajun verenvuodon nenästään. Tilanne oli kurja, koska olin itse luvannut, ettei verta oikeasti tule. Toisaalta nyt kun testissä on kerran käyty ja koettu, ottavat pojatkin sen lungimmin ja ovat valmiita ja rennompia mahdollista seuraavaa kertaa varten. Molempien kouluissa tapahtuneista altistuksista huolimatta ollaan onneksi syksyn jälkeen pysytty terveinä. Toivon saman jatkuvan tulevinakin kuukausina – ja samoin teille kaikille siellä ruudun toisella puolen!

Onko teillä lisää vinkkejä? Entä miten näytteenotto on teillä sujunut? Voisin kuvitella että pienen lapsen kanssa tilanne on haastavampi, kun häntä täytyy pidellä kiinni, mutta toisaalta pieni ei ehkä osaa pelätä samalla tavalla kun isompi?

Kun kolme viikkoa sitten koulut suljettiin ja suurin osa lapsista siirtyi kotiin etäopiskelemaan, oli se valtava muutos monelle perheelle. Ne vanhemmat joilla oli mahdollisuus etätyöskentelyyn, olivat jälleen uuden haasteen edessä, miten ihmeessä hoitaa nyt lisäksi lasten kotiopetus ja ne omat työt? Kun itse vielä nipistelin käsivarttani tarkastaakseeni, ettei tämä ollut unta, osa vähän nopealiikkeisimmistä vanhemmista olivat jo askeleen (tai pari) edellä.

Some täyttyi nopeasti hiveästä määrästä erilaisia vinkkejä ja virikkeitä mitä tarjota kotiopetuksessa oleville lapsille. Erilaisia päiväohjelmia, arkarteluohjeita, tiedekokeiluja, koko perheen yhteisiä haasteita, matemaattisia arvoituksia ja kekseliäitä tapoja opettaa lapsille viittä eri kieltä samaan aikaan. Siinä vaihessa kun itse vasta tasasin pulssiani ja yritin saada ajatuksiani kasaan, osa perheistä oli jo laatinut monen viikon lukkarit ruokalistoineen ja siinä samassa rakentaneet tyhjistä vessapaperirullista glitterlaavaa syöksevän tulivuoren.

Sain tuolloin myös instagamiini viestiboksiin useamman viestin seuraajiltani, että olisi todella kiinnostava kuulla meidän perheen vinkit, että miten yhdistää taaperoarki, omat työt sekä lasten kotikoulu. Voisinko jakaa perheemme viikko-ohjelman ja kekseläimmät, mutta pedagogisesti parhaat tavat yhdistää taide -ja tiedeaineiden yhteisopetus. ööö.

Meillä ei todellakaan ollut tuolloin mitään lukkareita valmiina, enkä ylipäätään yhtään tiennyt miten kaikki saadaan järjestymään. Ensimmäisenä sanoinkin mielessäni heipat niille jo valmiiksi liian vähissä olleille työtunneilleni – ei näitä kaikkia vaan mitenkään voi yhdistää. Kaikki tuntui kaaokselta ja koin huonommuutta siitä, ettei minusta heti kuoritunut askarteluintoista ja kaikki langat käsissä olevaa kotiopettajatarta.

Päätinkin aika nopeasti olla lukematta kaikkia näitä vinkkejä ja linkkejä joita puski aluksi ihan joka puolelta. Meillä ei leikattu ja liimattu yhteistuumin väärikoodattua perhelukkaria, eikä katsottu youtubesta lasten tiedekokeiluja. Ajattelin, että aloitetaan hissukseen ja katsotaan mitä tulevat päivät tuovat tullessaan. Istuttiin aamulla lasten kanssa ruokapöydän ääreen ja he ottivat matikankirjat eteen, siitä kohdasta mihin viimeksi olivat koulussa jääneet.

Oli minulla vähän huono-omatunto siitä, etten tarjoaisi lapsille desimaalilukujen allekkainlaskun opetusta millään päräyttävällä tavalla, mutta samalla tiesin, että jos nyt tämän kaiken päälle rupeaisin pinnistelemään jo muutenkin jaksamiseni äärirajoilla, ei siitä seuraisi pitkässä juokussa kenellekkään mitään hyvää.

Muutamassa päivässä oma tahti ja tyyli alkoi löytymään. Vanhan lukkarin takapuolelle hahmoteltiin suurpiirteinen kotikukkari, joka eläisi sitten opettajan ilmoittamien tehtävien mukaan. Paljon ulkoilua, säännöllinen ateriarytmi, ei mitään ylimääräistä. Paitsi no ruutuaikaa, entisen joka toinen päivä 1h peliajan sijaan ruudulla saa olla nyt tunnin joka päivä.

Sitten jo loppuviikosta koulullakin alkoi uuteen tilanteeseen löytyä systeemi ja homma lähti rullaamaan molemmissa päissä taas vähän paremmin. Etenkin vanhemman pojan koululta tuli useaan otteeseen painotus, että kysessä on oppilaan etäopiskelu, ei missään nimessä mikään kotikoulu jossa vanhempi on vastuussa opetuksesta. Tämä oli hyvä ja poisti vähän paineita ja sitä huonoa-omaatuntoa niistä askartelemattomista pääsiäiskoristeista.

Jopa opetusministeri kehoitti laskemaan rimaa, ja sellaista kannustusta juuri itse kaipasin. Olemme kaikki erilaisia ja itse kaipaan aikaa sopeutuakseeni uuteen tilanteeseen ja kaikki muu ylimääräinen aktiviteetti samassa tuntuu uuvuttavalta. Vielä kun lapset kävät eri kouluja ja opettajilla on hyvin erilaiset tavat tässä etäopetuksessa, niin jo näiden hahmottaminen tuntui välillä aika kaaokselta päässä.

Missään nimessä emme ole vielä päässeet tilanteeseen, jossa lapset itse psytyisivät hoitamaan kouluhommat itsenäisesti. Ensinnäkin, päivän tehtävät tulevat Wilmaan, josta minun täytyy ne ensitöikseni välittää lapsille. Lapsilla on useamman kerran viikossa livetunteja netissä tiettyyn aikaan ja sinne päästääkseen tuntuu olevan aina joku tekninen haaste, vähintään salasanojen muistaminen, jossa apuani kaivataan. Itseäni häiritsee myös aika paljon se, että ylipäätään puhelimella tai koneella pitää olla aika paljon. Mutta kai se on vain tätä nykypäivää.

Nyt olen kuitenkin oppinut jo sen, ettei opettajalle soitto ja avunpyyntö tehtävissä ole heille ylimääräistä vaivaa, vaan kuuluu tähän hommaan ja niin voi ja kuuluu tehdä, jos jokin asia askarruttaa tai ei ymmärrä. Muutamana päivänä minulle on jälleen jopa vapautunut muutama tunti työaikaa kun taaperon ulkoilu miehen kanssa on sattunut samaan aikaan kun lasten itsenäinen tehtävien teko. Että kyllä tämä tästä!

Lapset saavat tehtyä annetut tehtävät ja tähän saakka se on onnistunut hyvin ja aikataulussaan, mutta olen myös päättänyt, että jos jonain koulupäivinä kaikkia ei ehdi, niin sitten ei ehdi. Jotain vähän kuviksen ja musiikin tehtäviä ollaan jo myös sovellettu, koska no, olemme vähän rebel.

Tässä vielä tämä meidän suuriinpiirteinen koulu -ja loppupäivän aikataulu (taapero herättää aikaisin, jos ihmettelette):

7-8 aamutoimet, pesut, pukeminen & aamupala
8:00 happihyppely
8:15-8:30 (tai viimeistään kun taapero on lähtenyt ulkoilemaan) lukuaineita, yleensä matikkaa tai äikkää
9:30 pieni 5 min välkkä tai happihyppely, jonka jälkeen lukuaineet jatkuu
10:30 ulkoilu & liikka 1-1,5 h
12:00 lounas
12:30 rauhallinen hetki, lukemista tai piirtämistä
13:00 (taapero päikkäreille) loput koulupäivän tehtävät, yleensä enkku, kuvis tai musa
14:00 raportointi koulupäivästä opelle, peliaikaa, lukemista tai piirtämistä
15:00 välipala, koulupäivä päättyy
16:00 ulkoulu noin 1h
17-18 päivällinen
19:30 iltapala
20-20:30 iltatoimet ja nukkumaan

Päivällisen jälkeen saatetaan ulkoilla vielä kolmannen kerran (itse en ole aina välttämättä mukana joka kerta tosin), jos peliaikaa on jäljellä saa vielä pelata (ennen klo 18.30). Piirretään, leikitään yms sellaista tavallista mitä muutenkin arkena. Iltapalalle ja nukkumaan myös mennään aina samoihin aikoihin kasin aikaan ja noudatetaan muutenkin samoja ruutineja mitä tavallisenakin koulu-iltana. Viikonloppuisin ei ole mitään koulujuttuja mutta ulkoillaan ja syödään aika samoilla aikatauluilla ja silloin saa valvoa pidempään esim leffaa katsoen. Myös isällä olleessaan pojilla on samanlaiainen aikataulu.

Minun tärkein vinkkini ei ole siis mikään sen kummempi, kun olla armollinen itseään kohtaan. Ei kannata haalia yhtään sen enempää tekemistä mitä nyt jo on, jos ei tunnu siltä. Tosiaan mielummin vähän laskee sitä rimaa. Varsinkin näiden ala-koululaisten kanssa koulujutut onneksi sujuu vielä aika helposti ja niissä osaa vielä yleensä itsekin auttaa. Kuitenkin, jos tuntuu että joku siinä opiskelussa tökkii tai tehtäviä on liikaa, kannattaa ehdottomasti olla yhteydessä opettajaan päin.

Nyt ei ole se aika, kun pitää niin sanotusti hikaroida, vaan selvitä ihan vain tästä ihan uudenlaisesta arjesta – päivä kerrallaan. Toivottavasti myös siellä ruudun toisella puolen ovat asiat pikkuhiljaa alkaneet asettua uomiinsa ja se oma tyyli ja rytmi alkanut hahmottumaan. Kertokaa ihmeessä kommentteihin, että miten teillä menee <3

Loppuvuodesta blogin luonnoksiin on jäänyt keskeneräinen postaus siitä, miten kaipaan muita alueemme lapsiperheitä enemmän puistoon. Poikien ollessa pieniä, meille syntyi todella tiivis ja hyvä porukka naapuruston vanhemmista. Se teki kotiäitinä vietyistä vuosista paljon mielekkäämpää. Oli kiva mennä puistoon säällä kun säällä, kun tiesi varmasti siellä jonkun muunkin olevan – tai jos ei ollut niin koputettiin ikkunaan tai soitettiin, että tulkaa!

Tai no, pahimmilla säillä kyllä kokoonnuttiin usein sitten myös jonkun kotiin tai mentiin yhdessä asukaspuiston kerhoon ryystämään kahvia. Niin lapset kun minä itsekin saimme kavereita jotka kulkevat edelleen matkassa mukana.

Täällä meidän uudella asuinauseella en ole kokenut samaa. Toki pikkuhiljaa alkaa tulla jotain kasvoja tutuksi, mutta enimmäkseen koko talven ihmettelin, että missä kaikki ovat! Joinain päivinä olimme puistossa jopa muutaman tunnin, eikä koko aikana sinne tullut ketään muuta lasta leikkimään. Monesti kaipasin sitä samanlaista äitiyhteisöä, joiden kanssa päivällä syötiin muskarin jälkeen pullaa ja kerran kuussa lipitettiin viiniä ilman lapsia. Sitäkin usemman toivoin, että saisi edes jotain seuraa välillä sinne hiekkalaatikon reunalle, lasta ennenkaikkea ajatellen.

Noh, viimeisen viikon aikana on moneen kertaan käynyt mielessä, että palaisin nyt enemmän kun miellelläni niihin työtyhjiin pustoihin ja omaan tilaan. Kevät ja koronavirus on saanut alueemme kaikki päiväkoti -ja alakouluikäiset lapset vanhempineen kaivautumaan koloistaan ja suuntaamaan puistoon. Normaaleissa olosuhteissa olisin tästä tottakai hyvin iloinen, nyt vain tuskastuttaa. Tuntuu, ettei ole mitään minne mennä, jos haluaa olla vain meidän porukalla, niinkuin nyt kuuluisi.

Olemme olleet perheen kesken jo yli viikon (vapaaehtoisessa) karanteenissa. Tällä viikolla, kahtena päivänä, ovat pojat saivat luvan leikkiä ulkona ”välitunnilla” samassa rapussa asuvien (ja myös kotikaranteenissa olevien) kahden kaverin kanssa, mutta eilen päädyimme siihen, ettei sekään enää sovi. Vaikka kuinka peräänkuulutimme lapsille turvavälejä ja usein siinä oli joku aikuinenkin vahtimassa, unohtuu se lapsilta leikin tiimellyksestä. Eikä sitä tuon ikäisiltä voi mielestäni vaatiakaan. (Lisää tästä aiheesta muuten Valeäidin blogissa!)

Turvavälit tuntuvat kuitenkin olevan hukassa myös monelta muulta, sillä meidän kaikissa lähileikkipuistoissamme käy parhaillaan niin kova kuhina, ettei sellaista ole välillä edes mahdollista itse ottaa. Tuntuu tosi ikävältä olla päästämättä omaa taaperoaan toisten lähelle, välillä se pitää tehdä itkun kautta tai poistua ihan kokonaan paikalta hämmentynyt ja huutava lapsi kainalossa. Kuitenkin niin meillä, kun kaikilla muillakin on tottakai oikeus vielä ulkoilla, myös siinä omassa lähipuistossa.

Eilen sitten yritettiin mennä pois puistosta ja metsään kävelemään – mutta sekin oli tukossa ja useamman kerran jostain ihan meidän kainaloon tupsahti joku toinen lapsiperhe. Käytiin myös iltakävelyllä, mutta liikenne oli todella vilkasta ja ihmisiä tuli edestä ja takaa, niin paljon että lenkin sijaan paineltiinkin takaisin tietä takaisin kotiin.

Minulla ei siis ole tilanteeseen ratkaisua eikä tarkoitukseni ole ketään syytellä tai edes valittaa, ihan yhtälailla me olemme tuolla ruuhkauttamassa puistoja ja metsäpolkuja. Kaikki me tarvitsemme raitista ilmaa, liikuntaa ja lapset aktivointia jottei seinät kotona kaatuisi liikaa päälle ja kaverin naama alkaisi ärsyttämään. On vain niin jännä kontrasti muutaman kuukauden takaiseen tilanteeseen (niin monessa mielessä) ja miten ironista, että itseltäni löytyi vasta hiljattain aloitettu postaus aivan päinvastaisesta toiveesta.

Ja tähän loppuun positiivisia ajatuksia ja lohdullisia sanoja. Tilanteesta huolimatta hyvää mieltä, kärsivällisyyttä ja jaxuhaleja kaikille! Koitetaan pitää tsemppimieli yllä ja tukea toinen toisiamme, myös silloin vaikka omat tilanteet poikkeisivatkin toisen tilanteesta (ja pysyä kotona jos mahdollista)!