AJATUKSIA KORONAVIRUKSESTA

10/03/2020

Viimeisten muutaman viikon aikana olemme jättäneet joitain asioita tekemättä, ihan varmuudeksi. Kai sitä voi sitten sanoa, että koronavirus, ei nyt pelota, mutta vähän huolettaa.

Olen istunut hanskat kädessä ratikassa, yrittänyt olla koskematta mihinkään ja tarkkaillut ihmisiä – koskekoo joku kasvojaan, aivastaa ja sitten ottaa kaiteesta kiinni (ei muuten tapahtunut, edes yhtä yskäystä tai aivastusta ei kuulunut matkan aikana, mikä on aika ihme, muutkin ovat selvästi varuillaan). Ollaan vähennetty turhaa kaupungilla pyörimistä, ruuhka-aikoja, kerhoja, jätetty lähtemättä risteilylle ja nyt mietitään jopa keväämmäksi suunnitellun reissun perumista.

Kausi-influenssa pyörii, eikä sitäkään tietenkään tahdota, mutta se ei ole koskaan rajoittanut tai huolestuttanut niinkuin nyt tämä uusi virus. Olen aiemminkin ollut se äsryttävä äiti, joka jankuttaa käsien pesusta, oman pyyhkeen käyttämisestä ja nenän kaivamisesta. Aiemmin en kuitenkaan ole räpättänyt kuitenkaan niinkään sairastumisen pelosta (vaikka kyllähän se mahdollinen sairastelu rasittaa arkea) vaan ihan vain hygienian vuoksi. Nyt syy on paljon laajempi. En halua sairastua, en halua perheeni sairastuvan, enkä myöskään tartuttaa ketään muuta tai joutua karanteeniin tai muuten eristyksiin.

Näistä ajatuksista mielikuvitus lähteekin jo villille laukalle ja mietin perhettämme istumassa jossain bunkkerissa kynttilänvalossa näkkileivän reunoja nakerrellen, kun pandemia on sekoittaneet koko kaupungin. Hah, no ei, en sentään oikeasti ole näin peloissani, mutta kaikenlaiset skenaariot on kyllä käyty mielessä läpi (ja se nyt kuuluu muutenkin luonteeseeni).

Viruksen kerrotaan olevan vaarallinen pääosin vain perussairaille ja vanhuksille, ja me emme sellaisia ole. Huojentavaa on myös, että lapsilla oireet ovat todella lieviä tai niitä ei ole ollenkaan, sitä kun pelkää aina eniten omien lastensa puolesta. Lähipiiriimme kuitenkin kuuluu myös ihmisiä, joille virus voi olla kohtalokas. En siis varsinaisesti pelkää jos me itse sairastumme, mutta mielummin välttyisin sitä ja yritänkin välttää.

Lapset kuitenkin käyvät (ainakin toistaiseksi) normaaliin tapaan koulussa ja harrastuksissaan, me kaupassa (emmekä ole edes hamstranneet mitään!) ja muuallakin ihmisten ilmoilla. Tänään oltiin kahteen otteeseen ravintolassakin. Viruksesta huolestuminen, on sellaista tilanteen miettimistä ja seuraamista. Ennakointia ja näitä satunnaisia mitäs jos -ajatuksia.

Joku siellä saattaa pyöritellä silmiään ja miettiä, että mikä hysteerikko olen. Ymmärrän! En kuitenkaan lietso millään tavalla paniikkia, enkä halua ylireagoida. Tässä tilanteessa kuitenkin asialle naureskelu ja vertaaminen tavalliseen influenssaan on mielestäni enemmän vaarallista kun pieni ylireagointi. Jokainen turha kuolema on turha, jos sen olisi voinut kuitenkin suhteellisen pienellä vaivalla välttää.

Kuitenkin epidemia on vasta meillä päin aluillaan, eikä voida tietää mikä tilanne on vaikka viikon tai kahden päästä. Viruksen vaikutukset talouteenkin ovat jo nähtävissä ja jos sairaus ei omalle kohdalle satu, niin se voi silti vaikuttaa tätä kautta vielä pitkään myöhemminkin.

Minulla on ollut nyt noin viikon verran ollut tapana lukea koronavirukseen liittyvät uutiset aamuin illoin. Huomaan, että tieto lisää kohdallani tuskaa, mutta tuntuisi myös oudolta olla lukematta ja välittämättä. Vedän tähän taas tämän ikäkorttin, mutta vahvasti veikkaan, että parikymppisenä samassa tilanteessa vähät välittäisin – ei se kuitenkaan minua kosketa, varmaan ajattelisin.

Se mitä toivon, kun tämä epidemia toivottavasti pian laantuu ja tartunnat vähenevät, etteivät ihmiset unohtaisi senkään jälkeen hyvää käsihygieniaa, oikenlaista yskimis/aivastutapaa ja sitä, ettei kipeänä mennä töihin / kouluun / päiväkotiin – ei vaikka olisi vain ihan ”tavallinen” pikkuflunssa tai eilen vähän oksennettu.

Mitä te olette tästä kaikesta mieltä? Näkyykö koronavirus jo omassa arjessanne jotenkin?


FLUNSSANKARKOITUS-KEITTO

15/11/2018

Huh, pojat ovat näillä näkymin toipuneet flunssasta yhden kotona vietetyn lepopäivän ansiosta. He vetivät eilen sellaiset määrät d- ja c-vitaamina, kuumaa hunajateetä, inkivääriä, acerolamehua ja valkosipulia, että luulisi niillä pöpöjen kaikkoavan. Ja näköjään muutenkin yksi villasukat jalassa ja sängyssä lueskellen vietetty kuumeeton päivä latasi hyvin akkuja, sillä tänä aamuna kouluun lähti kaksi hyvin energistä poikaa.

Niin flunssaiseen oloon, mutta toki ihan muutenkin tavallisen hämyisen syyspäivän ruoaksi sopii maukas ja eneregiaa antava linssikeitto. Olin tehnyt tämän keiton jo muutama päivä sitten, mutta se sai eilen lisäpotkua vielä paahdetusta valkosipulista sekä tuoreesta luomukurkumasta. Niillä molemmilla on luontainen bakteereita ja tulehduksia taltuttava vaikutus ja pitäisi niiden myös parantaa vastustuskykyäkin – joten näiden kanssa ei kannata ainakaan pihistellä!

Linssikeitto on tosi helppo, nopea sekö edullinen ruoka ja sitä kannattaakin tehdä iso kattilallinen kerrallaan, koska sen maku vain paranee seuraavina päivinä. Itse teen ruokaa aina vähän sinnepäin, enkä paljoakaan mittaile aineksia, mutta tämän resepti menee suunnilleen näin:

FLUNSSANKARKOITUS-LINSSIKEITTO

6-8 valkosipulinkynttä
4 isoa porkkanaa
500g tomaattimurskaa
200g punaisia linssejä
Chili tai srirachaa
kasvislientä
suolaa
pippuria
persiljaa
tuoretta kurkumaa
turkkilaista jogurttia

Laita isoon kattilaan kolmisen litraa vettä kiehumaan, pilko porkkanat pieneksi ja laita ne veteen, pilko 3-4 valkosipulin kynttä ja pistä ne perään, lisää joukkoon linssit ja mausteet sekä hetken päästä tomaattimurska sekä kourallinen silputtua perisljaa. Anna porista vielä hetki.

Halutessasi soseuta keitto sauvasekoittimella tai blenderissä (suosittelen, mutta toimii ilmankin!). Paahda pilkottu valkosipuli pannulla. Koristele keitto turkkilaisella jogurtilla, paahdetulla valkosipulilla ja raastetulla kurkumalla.

Meillä keitto jakoi lasten kesken mielipiteitä. Elvikselle maistui tosi hyvin, Kaapo toivoi että ”voitaisiinko jatkossa syödä vähän paremmin”. Mutta hyvän leivän kanssa dipatessa meni hänelläkin just ja just alas. Itse rakastan tätä!


SAIRAALAREISSU

29/10/2018

Hups, tulikin pidettyä pitkästä aikaa ihan viikon mittainen tauko blogista. Vauvan myötä postaustahti on hiljentynyt lähinnä siksi, että kädet eivät vaan riitä ja univelka on älytön. Joten niinä hetkinä kun olisi mahdollisuus istahtaa hetkeksi koneelle, onkin parempi mennä päikkäreille tai sitten tehdä tälle hävityksen kauhistukselle (jota kodiksikin kutsutaan) jotain. Nyt perheessä pyörinyt flunssa sai lopulta käsiinsä vielä pikkuisen, joten tämä blogi oli helpoin asia jättää hetkeksi taka-alalle.

Meidän pieni (edelleen nimetön, vaikka viime postauksessa toisin vannoin) alkoi reilu viikko sitten vaikuttamaan jotenkin normaalia tyytymättömämältä. Mietittiin aluksi, että mahtaisiko hänellä olla jotain refluksi- tai mahavaivaa. Hän saattoi yhtäkkiä vain ruveta huutamaan, päivällä yöllä, hereillä ollessaan sekä kesken unien. Muutama päivä meni tosi rikkonaisesti näin. Ikinä ennen en ole kuullut hänen itkevän niin kovaa ja sydäntä (ja korvia) raastavasti – kipuitkuksikin sitä kai kutsutaan.

Maanantai-iltana mitattiin vauvalta lämpö, joka oli hieman koholla, mutta ei kuitenkaan ihan vielä laskettu kuumeeksi. Hetken päästä lämpöä oli jo vähän enemmän, mutta edelleen hitusen alle 38. Arvoimme keskenämme, että mitä tehdään, mennäänkö nukkumaan ja aamulla lääkäriin vai heti päivystykseen. Itkuisuudesta ja kiukkuisuudesta huolimatta vauva oli syönyt melkein normaalisti, eli ihan hyvin ja ollut ihan virkeä.

Päätettiin sitten kuitenkin varmuudeksi soittaa päivystykseen, meidät pyydettiin tulemaan näytille ja siinä kesken puhelun vauvakin tuntui yhtäkkiä valahtavan ihan lötköksi. En tiedä oltiinko vain niin huolissamme että tulkittiin normaali väsymys niin, mutta aika pikaiseen sitä pingahdettiin ylös, ulos ja sairaalalle.

Sairaalassa vauvan kuume oli noussut edelleen ja aluksi häneltä otettiin verikoe jalkapohjasta. Tulehdusarvot olivat hieman koholla ja koska mitään selviä merkkejä mistään sairaudesta, kuten siitä flunssasta ei ollut, piti häntä testata lisää. Myös ihan pelkkä kuume alle 3kk vauvalla on syy sairaalatarkkailulle, mutta toki piti myös selvittää että mistä se kuume johtuu.

Pian sitä oltiinkin jo keuhkokuvauksessa, jonka jälkeen vauvalle pistettiin päähän kanyyli, jonka kautta saatiin otettua lisää verta kokeita varten ja sitä pitkin myös annettua nestettä sekä myöhemmin antibiottia. Koska pissanäytteen ottaminen purkkiin ei onnistunut, lääkäri joutui ottamaan sen pistämällä neulan suoraan alavatsan läpi rakkoon – harmi vain että se oli tyhjä ja koko kamala operaatio turha. Lopulta meidät pyydettin käytävään odottamaan, kun vauvalta otettiin vielä selkäydinpunktio. Se olisi kai ollut liian raskasta vierestä seurattavaksi. Oli toki myös ihan kamalaa istua huoneen ulkopuoella ja kuunella sieltä kantautuvaa sydäntäriipaisevaa itkua, joka tuntui jatkuvan ikuisuuden.

Kokeissa ei löydetty mitään, mutta lääkäri halusi silti ottaa vauvan osastoseurantaan sekä aloitaa antibiotin ihan varmuudeksi. Tämä kaikki tuntui meistä vähän ylimalkaiselta, huomoiden se, että vauvalla tosiaan oli mitä todennäköisemmin vain viruksen aiheuttama flunssa. Sitten taas toisaalta, emme voisi olla kiitollisempia siitä, miten hyvää hoitoa vauvamme sai. Pienen vauvan flunssakin kun voi olla vaarallinen ja vauvan tila romahtaa ihan hetkessä.

Päivistyksessä vietetyn yön jälkeen siirryimme viiden jälkeen aamulla osastolle. Voin kertoa, että pikkuisen väsytti kun olin muutenkin nukkunut ihan eritysen huonosti edellisetkin yöt.

Toinen vanhempi sai jäädä vauvan kanssa nukkumaan, joten sovimme että Osku lähtee kotiin ja tulee sitten jossain vaiheessa päivällä takaisin. Itse en saanut nukuttua yhtään. Vauva sen sijaan posotti lähes koko päivän. Toki hänelläkin oli takana rankka yö.

Vaikka mitään hätää ei ollut ja kyse oli enemmänkin vain varotoimenpiteestä, oli ihan hirveää nähdä oma lapsi makaamassa siinä sairaalasängyllä. Päähän meni letkuja, jalkoihin piuhoja, aina välillä joku laite piippasi. Hän vain nukkui ja nukkui ja oli kauhean kalpea. Ei auttanut vaikka tiesi, ettei mitään hätää ollut. Se tilanne, huoli ja univelka teki siitä todella raskasta.

Kuume ja tulehdusarvot laskivat joten antibiottikin lopetettiin. Lääkäri halusi pitää silti vauvan sairaalassa varmuudeksi vielä toisenkin yön. Seuraavana päivänä hän olikin jo paljon virkeämpi ja enemmän oma itsensä, joten päästiin kotiin. Ja minä nukkumaan.

Nukuinkin heti ensin seitsemän tuntia putkeen, olin pari tuntia valveilla ja sitten yöunille. Vasta seuraavan päivän päikkäreiden jälkeen oma olo alkoi tuntumaan taas enemmän normaalilta – eli vain perusväsyneelle äitizombielle kuolemanväsyneen äitizombien sijasta :D Vauvakin voi jo paremmin.

Vaikka jossain vaiheessa kaikki ne testit ja varmuudeksi annettu antibiotti tuntui itsestäni liiottelulta, näin jälkikäteen en voi kun vain kiitellä terveydenhuoltoamme. Hyvä että kaikki tutkittiin, jos taustalla olisikin ollut jotain vakavampaa – olisi voinut olla kohtalokasta olla selvittämättä asiaa. Maailman tärkeimpien asioiden ja ihmisen kanssa on mielummin extravarovainen – ja miten hienoa, että meillä ylipäätään on mahdollisuus olla.

Uusi Lastensairaala oli myös hieno ja myös näin vanhempana täytyy kiitellä hoitohenkilöstöä, jotka kaiken kiireen keskellä pysähtyivät silittelemään vauvaa ja huomioimaan myös meitä vanhempia. Toivottavasti ei silti tarvitse uudestaan sinne mennä. Maailman suurimmat tsempit ja sympatiat kaikille niille vanhemmille, jotka joutuvat kokemaan sen jättimäisen huolen siellä pienen ihmisen sairaalasängyn vierellä. Se käsittämötön huoli on valitettavasti vanhemmuuden varjopuolia.