Kun puoli Helsinkiä sairastaa nyt samaan aikaan, ei liene mikään shokkiuutinen, että korona iski lähes kahden vuoden väistelyn jälkeen myös minuun. Vaikka sairastaminen oli odotettavissa ja oireiden alkaessa arvasin heti mistä on kyse, oli olo vähän absurdi, kun kotitestiin piirtyi heti selvästi kaksi viivaa.

Vetäydyin eristyksiin lastenhuoneeseen, jonka alakerrossängyssä on ollut hauskan leirikoulumaista nukkua. Muuten tauti ei ole ollut kovin hauska, vaikka sairastinkin sen melko lievänä ja ensimmäisen päivän lämpöä lukuunottamatta kuumeettomana. Olo on sahannut lähes normaalista tosi kurjaan ja uusia oireita ja tuntemuksia tuli viikon verran joka päivä lisää.

Pahimpia koronan oireita olivat itselläni alkupäivien vilunväristykset ja lihassärky, sitten nenän kuivuus ja kurkun kutina, sen jälkeen alkoi poltto keuhkoissa, yskä jostain hyvin syvältä, hengästyminen, kauhea paine päässä, korvakipu, pahoinvointi ja huimaus… ja paljon paljon muuta. Nyt eristysajan jo loppuessa jäljellä on vieläkin kummallinen heikko olo ja huimaus. Toivotaan että voimat alkavat pian palautua, mihinkään perus flunssaan tätä ei voi kyllä millään verrata.

Sairastamisesta huolimatta, olen onneksi päässyt kokemaan upeista talvipäivistä myös muutenkin kun pelkän  ikkunaruudun takaa. Muutamat happihyppelyt (turvallisuusohjeita noudattaen & pitkän välimatkan päästä muista ihmisistä) ovat olleet pään jaksamisen kannalta tosi tärkeää, vaikka samalla on huomannut miten pienestä sitä voikaan hengästyä ja väsyä. Silti kropalle on varmasti tehnyt hyvää yrittää pysyä edes vähän liikkeessä ja mielelle edes välillä päästä karkuun kodin kaaosta.

Nyt pikkuhiljaa takaisin normaalielämään – niin normaaliin kun tässä lock downissa taas voi eloansa viettää. Onneksi lasten koulun & päiväkodin alkaminen tuo taas vähän kaivattuja rutiineja ja tuntua normielämästä. Pysykää terveinä ja voikaa hyvin!

Viimeisten muutaman viikon aikana olemme jättäneet joitain asioita tekemättä, ihan varmuudeksi. Kai sitä voi sitten sanoa, että koronavirus, ei nyt pelota, mutta vähän huolettaa.

Olen istunut hanskat kädessä ratikassa, yrittänyt olla koskematta mihinkään ja tarkkaillut ihmisiä – koskekoo joku kasvojaan, aivastaa ja sitten ottaa kaiteesta kiinni (ei muuten tapahtunut, edes yhtä yskäystä tai aivastusta ei kuulunut matkan aikana, mikä on aika ihme, muutkin ovat selvästi varuillaan). Ollaan vähennetty turhaa kaupungilla pyörimistä, ruuhka-aikoja, kerhoja, jätetty lähtemättä risteilylle ja nyt mietitään jopa keväämmäksi suunnitellun reissun perumista.

Kausi-influenssa pyörii, eikä sitäkään tietenkään tahdota, mutta se ei ole koskaan rajoittanut tai huolestuttanut niinkuin nyt tämä uusi virus. Olen aiemminkin ollut se äsryttävä äiti, joka jankuttaa käsien pesusta, oman pyyhkeen käyttämisestä ja nenän kaivamisesta. Aiemmin en kuitenkaan ole räpättänyt kuitenkaan niinkään sairastumisen pelosta (vaikka kyllähän se mahdollinen sairastelu rasittaa arkea) vaan ihan vain hygienian vuoksi. Nyt syy on paljon laajempi. En halua sairastua, en halua perheeni sairastuvan, enkä myöskään tartuttaa ketään muuta tai joutua karanteeniin tai muuten eristyksiin.

Näistä ajatuksista mielikuvitus lähteekin jo villille laukalle ja mietin perhettämme istumassa jossain bunkkerissa kynttilänvalossa näkkileivän reunoja nakerrellen, kun pandemia on sekoittaneet koko kaupungin. Hah, no ei, en sentään oikeasti ole näin peloissani, mutta kaikenlaiset skenaariot on kyllä käyty mielessä läpi (ja se nyt kuuluu muutenkin luonteeseeni).

Viruksen kerrotaan olevan vaarallinen pääosin vain perussairaille ja vanhuksille, ja me emme sellaisia ole. Huojentavaa on myös, että lapsilla oireet ovat todella lieviä tai niitä ei ole ollenkaan, sitä kun pelkää aina eniten omien lastensa puolesta. Lähipiiriimme kuitenkin kuuluu myös ihmisiä, joille virus voi olla kohtalokas. En siis varsinaisesti pelkää jos me itse sairastumme, mutta mielummin välttyisin sitä ja yritänkin välttää.

Lapset kuitenkin käyvät (ainakin toistaiseksi) normaaliin tapaan koulussa ja harrastuksissaan, me kaupassa (emmekä ole edes hamstranneet mitään!) ja muuallakin ihmisten ilmoilla. Tänään oltiin kahteen otteeseen ravintolassakin. Viruksesta huolestuminen, on sellaista tilanteen miettimistä ja seuraamista. Ennakointia ja näitä satunnaisia mitäs jos -ajatuksia.

Joku siellä saattaa pyöritellä silmiään ja miettiä, että mikä hysteerikko olen. Ymmärrän! En kuitenkaan lietso millään tavalla paniikkia, enkä halua ylireagoida. Tässä tilanteessa kuitenkin asialle naureskelu ja vertaaminen tavalliseen influenssaan on mielestäni enemmän vaarallista kun pieni ylireagointi. Jokainen turha kuolema on turha, jos sen olisi voinut kuitenkin suhteellisen pienellä vaivalla välttää.

Kuitenkin epidemia on vasta meillä päin aluillaan, eikä voida tietää mikä tilanne on vaikka viikon tai kahden päästä. Viruksen vaikutukset talouteenkin ovat jo nähtävissä ja jos sairaus ei omalle kohdalle satu, niin se voi silti vaikuttaa tätä kautta vielä pitkään myöhemminkin.

Minulla on ollut nyt noin viikon verran ollut tapana lukea koronavirukseen liittyvät uutiset aamuin illoin. Huomaan, että tieto lisää kohdallani tuskaa, mutta tuntuisi myös oudolta olla lukematta ja välittämättä. Vedän tähän taas tämän ikäkorttin, mutta vahvasti veikkaan, että parikymppisenä samassa tilanteessa vähät välittäisin – ei se kuitenkaan minua kosketa, varmaan ajattelisin.

Se mitä toivon, kun tämä epidemia toivottavasti pian laantuu ja tartunnat vähenevät, etteivät ihmiset unohtaisi senkään jälkeen hyvää käsihygieniaa, oikenlaista yskimis/aivastutapaa ja sitä, ettei kipeänä mennä töihin / kouluun / päiväkotiin – ei vaikka olisi vain ihan ”tavallinen” pikkuflunssa tai eilen vähän oksennettu.

Mitä te olette tästä kaikesta mieltä? Näkyykö koronavirus jo omassa arjessanne jotenkin?

Arki-sarjassa julkaistaan vuoden joka viikolta arkisia tapahtumia, jotka ovat tallentuneet puhelimeen. Viikko 6.

Still alive – viime viikon paras asia oli, kun sairastamisen jälkeen voimat alkoivat palautumaan ja päästiin pienellä sairastupa-porukalla ulos kauniiseen aurinkoiseen pakkassäähän. Oli ihana ulkoilla monen päivän tunkkaisen olon jälkeen ja sen päätteeksi tulla kotiin syömään hyvällä ruokahalulla. Tässä vaiheessa oltiin vielä optimistisia, että joukon viimeinen säästyisi taudilta, vaikka kyllä se sitten lopulta iski muutaman päivän viiveen jälkeen – mutta ei kyllä tuntunut enää miltään aiemman rupeaman jälkeen.

Vanhemmat postaukset:
Arki 1 & 2
Arki 3
Arki 4
Arki 5