Joulukuussa julkaisen blogissa lukijoiden vieraskynäpostauksia, eli teidän tarinoitanne.
Teksti ja kuvat Taina Köykkä / Sirocco-blogi

Istun terassilla katsellen Mijas Costan vuorten taakse hiipivää aurinkoa. Edessäni levittäytyy laakso, jossa valkoiset hevoset laiduntavat. Niiden hirnahtelu tuo minulle epätodellisen olon, sadunhohtoisen, levollisen.

Ajattelen, kuinka paljon lähes sokea tyttäreni saisikaan täällä aistinautintoja! Korvia hivelee joen solina, linnut livertävät eri soinnuin kuin Suomessa. Kukot kiekuvat, vaikkei edes ole aamu. Koirat haukkuvat. Johtajalampaan kaulassa kilahtelee kello, lammaslauma suuntaa juuri takaisin kotiin maatilalle, jossa minäkin nyt asun. Jääpalat sangrialasissa risahtelevat, lasi tuntuu ihanan kylmältä kädessäni. Auringon viime säteet lämmittävät yhä kasvojani. Oliivipuut suhisevat, tuuli tuo tullessaan niistä miellyttävän tuoksun.

Mutta tyttäreni, jo aikuinen kolmekymppinen nainen, on Suomessa omissa töissään ja touhuissaan. Samoin kuin kolme muuta lastani; kaksospoikani ja nuorin tyttäreni. On tullut minun aikani ottaa irtiotto lapsistani ja koko Suomesta. Pysähtyä elämässä pitkällisen suurperheen äidin roolin jälkeen. Pysähtyä miettimään, mikä ja kuka minä oikein olen, millainen olen ollut, millainen haluan olla. Käymään läpi elämääni, johon on jo mahtunut aivan kuin monta erilaista elämää erilaisten ihmisten kanssa.

Lehden toimittajan tehdessä aikoinaan juttua erikoisesta perheestäni, näki minut jonkinlaisena sankariäitinä, koska perheessäni riitti monenlaisia haasteita, jotka kuitenkin selätettiin. Okei, ei se kaikki ollut ihan yksinkertaista, olihan siinä luovimista neljän lapsen, autismin ja näkövammaisuuden keskellä. Elimme kuitenkin meille ihan tavallista, hyvää ja onnellista elämää. Mutta vaikka äidin rooli on toki ollut minulle suuri ja merkittävä, en ole pelkästään ”suostunut” tähän yhteen muottiin. Olen ollut myös aina nainen, joka on halunnut pitää kiinni omasta hyvinvoinnistaan ja asioista, jotka ovat tehneet onnelliseksi. Nainen, jolla on muitakin suhteita kuin suhde lapsiinsa. Onnellinen äiti – onnellinen perhe. Olen myös uskaltanut kääntää elämässä suuntaa, jos onni on tuntunut kadonneen. Se on kannattanut!

Naurahdan mielihyvästä, kun katson kännykkääni ja luen uudelleen edellisyönä Facebookiin tulleen viestin. Se on elämäni ensimmäiseltä poikaystävältäni. Ehkä hänkin parhaillaan mittailee elämäänsä, ja katuu nyt, että jätti minut (15 vuotiaana, peräti kolmen kuukauden seurustelun jälkeen). ”Sä olit niin ihana”, luen. ”Et varmaan muista mua”. Helvetti, jätkä särki sydämeni ja päiväkirjani sivut täyttyivät vuoden ajan surusta ja murheesta, kaipauksesta!

Päätän naputella vastauksen: ”Särjit mun sydämeni, mulkku!” Lisään kuitenkin hymynaaman. Nuoresta hurmurista taisi kasvaa tyhmä aikuinen, jos voi ajatella, että joku unohtaisi ensirakkautensa. Koska koko juttu on oikeastaan niin huvittava, jatkan vielä: ”Hyvää joulun odotusta sinulle ja kaikkea hyvää jatkossa.” Joulupukkihymiö perään.

Mietin, kunpa voisinkin lähettää tästä hetkestä viestin sille teiniminälle, että tällainen ihana elämä keskellä Espanjan vuoristoa on vielä luvassa, älä sure tyttö! Samoin tukea ja kannustusta niihin raastaviin hetkiin ja käänteisiin elämässä: Huolesta parkuvalle nuorelle äidille, valvottujen öiden uuvuttamalle työhön raahustavalle naiselle, avioeroa hautovalle ”täydelliselle” vaimolle, baariin bilettämään lähtevälle yh-äidille, joka rojahtaa pettyneenä yksin sänkyyn aina uudelleen ja uudelleen (tai joskus vielä pettyneempänä jos teki sen kaksin jonkun tuntemattoman kanssa).

Mutta – ehkä voinkin lähettää viestejä, näitä jo 55 vuotisen elämäni varrelta kertyneitä kokemuksia – blogin kautta! Viestit eivät tavoita enää minua, mutta kenties jonkun toisen onnettoman tytön ensirakkauden särkyessä, tai väsyneen äidin huolien ja talousvaikeuksien keskellä, kenties jonkun avioeron kourissa kamppailevan naisen tai miehen. Tukea tai lohtua kaipaavan ihmisen. Tiivistettynä: Vahvistusta siihen, että juuri sinäkin selviät!

Mieheni tulee istumaan viereeni ihailemaan auringonlaskua. Hän hymyilee minulle hymykuoppahymyään, ja ymmärrän, että onnistuin kääntymään varmasti aina oikeaan suuntaan niillä kaikilla poluilla mutkineen, ylä- ja alamäkineen, sillä löysin lopulta sielunkumppanini luokse.

Voi kiitos Taina! <3

Nämä poikien BEAF-pipot ovat herttäneet Instassani niin paljon kiinnostusta, että ajattelin esitellä niitä paremmin täällä bloginkin puolella. Pipot on saatu kotimaiselta Sumee-merkiltä.

Ensisilmäyksellä pipot näyttävät ihan tavallisilta, mutta itseasiassa kyseessä on pipon ja kaulurin yhdistelmä, eli tavallaan modernimpi versio perinteiestä kypärämyssystä. BEAFeissa pipo ja kauluri ovat kätevsti kiinni toisissaan niskasta, mutta sopvat ulkonäkönsä vuoksi vähän isommillekin lapsille – ja miksi ei aikuisillekin.

Meidän pojat ovat jo useamman vuoden käyttäneet pipo + tuubihuivi yhdistelmää. Siitäkin huolimatta aina välillä etenkin niska ja korvat saattoivat jäädä paljaiksi, etenkin jos pipo nousi leikin tiimellyksesä. En edes halua miettiä, kuinka monta tuubihuivia on kouluvuosien aikana jäänyt jonnkin matkan varrelle. Nyt kun kauluri on kiinni itse pipossa, se ei huku tai unohdu matkasta.

Nämä poikien BEAFit ovat kovasti heidän mieleensä ja itseasiassa ihan heidän itse valmitsemat mallia ja värejä myöten. Kaapolla väri peach ja Elviksellä rust. Minäkin tykkään niiden ulkonäöstä tosi paljon! Sekä pipo että kauluriosa ovat pehmeää mulesing -vapaata merinovillaa ja ne on suunniteltu että valmistettu Suomessa.

Kypärämyssyt ja huppupipot tuntuvat olevan aikuistenkin kesken tänä talvena suuressa suosiossa. Itse ostin aikuisten kaulurillisen huppupipon viime talvena ja siitä saakka olen saanut siitä paljon kyselyitä. Tänä vuonna aikuisten myssyjen suosio on tuntunut räjähtäneen ja niitä löytyy monelta merkiltä. Enkä ihmettele, etenkin huppupipo on minusta ihan tosi kätevä. Huppu ja kauluri yhdessä suojaavat paljon paremmin tuiskulta ja tuulelta, eikä huppu myöskään litistä hiukisa samalla tavalla kuin pipo. Myöskään pipon kadottamista ei tavitse pelätä, kun se kulkee kokoajan kaulalla mukana vaikkei aina pääss olisikaan.

Sumeen pipojen suosio on ollut suurta ja käsittääkseni BEAFit ovat myyty aika tehokkaasti jo loppuun. Jos joku kuitenkin miettii vielä sellaisen hankkimista ja pähkäilee kokojen kanssa, niin meidän pojilta löytyy molemmilta tuo isoin L koko, joka on hyvä myös aikuiselle. Meidän pojat eivät ole mitään pikkupäisiä, mutta varmasti M koko voisi olla heille myös hyvä, kiva kuitenkin että on vähän väljyyttä ja kasvunvaraa. Molempien mielestä L koko on heille kuitenkin tosi hyvä ja sehän on PÄÄasia.

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Olympus & Indieplace kanssa

Usein sanotaan, ettei koolla ole väliä, mutta kyllä sillä on ja joskus aika paljonkin. Kuten kameran koolla – nimittäin mitä pienempi sen parempi. Tämä siksi, että pienempää kameraa tulee kuljetettua mukana useammin kuin isoa. Ja kun kamera on mukana, elämästä saa taltioiltua vaikka mitä ihanaa ja yllättävää. Helposti ja nopeasti, ilman että itsellään menisi myöskään kuvatessa mitään ohi.

Rakastan valokuvausta ja se on myös osa työtäni. Parasta kuvaamisessa on saada talteen aidot hetket, tilanteet ja tunteet. Saada kuvia joista fiilis välittyy. En liiaksi mieti sommittelua, vaan mielenkiintoisimmat kuvat syntyvät mielestäni juurikin silloin kun sitä vähiten odottaa. Siksi on tärkeää, että kamera on helposti käden ulottuvilla.

Vaihdoin ison järjestelmäkamerani noin seitsemän vuotta sitten pienempään ja kevyempään mikrojärjestelmäkameraan, Olympuksen OM-D E-M10, eikä paluuta takaisin ole sen jälkeen ollut. Valokuvaaminen muuttui sen jälkeen entistä kivemmaksi – vapaammaksi, kun kompaktia kameraa on helppo kantaa mukana missä vaan.

Voi millaisia ihania hetkiä olisikaan jäänyt tallentamatta kuviksi, ellei mukana olisi ollut helposti kulkevaa kameraa. Ja koska valokuvaus on intohimoni ja työni, todella haluan kuvieni olevan myös laadukkaita. Vuosien varrella olen oppinut järjestelmäkameran salat, eli löytänyt omat tapani säätää asetuksia ja se on valokuvauksessa myös mielekästä – onnistuminen  (vaikka joskus se käykin edelleen vähän vanhingossa). Paras tapa oppia valokuvaamaan onkin juuri vain kuvien räpsiminen ja silloin kameran tulee olla usein mukana, jotta pääsee treenaamaan.

Vuosien aikana kameran muistikortille on tallentunut vaikka mitä merkittävää. Kuten lasten ensimmäiset esikoulu -ja koulupäivät, uimaan ja pyöräilemään oppiminen, parhaan ystävän häät, kummitytön ristiäiset, oman lapsen ensihetket rinnalla syntymän jälkeen, ensiaskeleet, koulujen kevät- ja joulujuhlat… Sekä paljon spontaaneja ja hauskoja hetkiä, kuten yllättävät tapaamiset festareilla, lomareissujen kommelluksia, kohtaaminen koiranpentujen kanssa, uimahyppykisa mökin laiturilla, kaksi viivaa raskaustestissä, vauvan ensihymy, luonnosta löytyneitä aarteita sekä metsäneläimiä ja usein vain hassuja ilmeitä ja reaktioita… Näistä kuvista on tullut tärkeitä ja niihin on ihana aina välillä palata muistelemaan, vaikka jotkut ovat niinkin arkisia juttuja kun lapset aamupuuron äärellä.

Etenkin oma äitini otti meistä sisaruksista myös paljon kuvia ollessamme lapsia ja edelleen minusta on ihana palata vanhojen albumien ja lapsuuden muistojen äärelle. Myös omat lapseni välillä pyytävät, vaikka että äiti näytä minusta se kuva, kun olin juuri syntynyt tai muistatko sen kun kaaduin pienenä mutaan ja se oli hauskaa (ei hän sitä oikeasti muista, mutta on nähnyt kuvan). Vanhempi poikani peri hiljattain vanhan Olympys PEN -kamerani ja oli ihana kuulla hänen oikein innoissaan kerran ulkona kamera kädessä huutavan, ”valokuvaus on niin kivaa!”. Kulkee siis näköjään myös suvussa tämä.

Näppärän kokonsa lisäksi Olympuksen OM-D E-M10 kameroissa on hyvää helppo ja selkeä käyttöjärjestelmä sekä tottakai laadukas kuvan jälki. Edelleen välillä yllätän itsenikin, että miten voikaan saada näin helposti näin upeita kuvia! Olen vuosien aikana saanut säännöllisesti kyselyjä käyttämästäni kalustosta ja en voi muuta, kuin lämpimästi suositella tätä kameraa. En vaihtaisi! Usein ulkona myös tuntemattomat ihmiset tulevat kysymään kamerastani, ja sen vähän retromainen ulkonäkö on myös yksi asioista, josta kaiken muun lisäksi Olympuksissa tykkään.

Minulle kameran pieni koko ja kevys on mahdollistanut sen, ettei se jää juuri koskaan kotiin. Kamera mahtuu tavalliseen käsilaukkuun ja jopa yhteen vyölaukkuistani. Itse kameraa kulkee laukussa usein ihan sellaisenaan tai suojassa entisessä meikkipussissa – eli sen vuoksi ei todellakaan tarvitse hankkia mitään erillisiä kuljetuslaukkuja. Kamera on kulkenut mukanani niin kaikilla lomareissuilla kun vaikkapa kolmipäiväisillä festareillakin, mutta usein ihan vaan leikkipuistossakin.

Millaisella kalustolla siis kuvaan? Päivitin oman kamerani hiljattain Olympuksen uusimpaan malliin, OM-D E-M10 Mark III:seen, tätä ennen minulla on tosiaan ollut kamera täysin samaa mallia, mutta nyt vain sen uusin versio. Järkkärillä kuvatessa objektiivilläkin on tottakai myös väliä. Itseltäni löytyy niitäkin 4-5 erilaista, mutta pääosin kuvaan aina joko 25mm tai 45mm objektiivillä. Aiemmin nuo objektiivienkaan luvut eivät sanoneet minulle juuri mitään, mutta kokeilemalla vain opin mikä toimi – ja nuo kaksi toimivat eritysen hyvin omassa käytössäni.

Koska pieni kamera on itsessään niin näppärä, harvoin kuljetan mukanakaan eri objektiivejä – ainakaan silloi,n kun kamera kulkee vain varmuuden vuoksi laukussa mukana. Ennen vaihtelin aika paljon noiden kahden objektiivin välillä, mutta 45mm oli useimmiten kuitenkin ykkösvalintani. Sillä saakin kuvattua etenkin todella hyviä yksityiskohtia sekä potretteja, sillä se luo voimakkaan bokeh-efektin, niin että kuvattava kohde on tarkkana ja muu tausta sumeana. Mutta jossain vaiheessa huomasin, että niin saa tuolla 25 milliselläkin ja nykyään se on ehdottomasti se ykkösobjektiivini, jota pääasiassa käytän.

25mm objektiivissa on laajempi kuvakulma, jolloin linssi on myös monikäyttöisempi. Sen kanssa ei tarvitse peruuttaa kovin kauas saadakseen enemmän tapahtumaa kuvaan, mutta silti sillä saa halutessaan myös bokeh-kuvia. Kaikki tämän (ja monen muun viimeisimmän) postauksen kuvat on otettu sillä. Erityskiitos miehelleni taas jälleen kuvausavusta! Tilanne, maisema -ja potrettikuvien lisäksi käytän tätä objektiivia myös kotona sisustusjuttuja kuvaillessa.

Olympuksella onkin käynnissä juuri nyt tarjous näihin käyttämiini tuotteisiin: ostessasi OM-D E-M10 Mark III –kameran saat 25mm 1:1.8 –objektiivin kaupan päälle!  Jos siis olet miettimässä kameran ja objektiivin hankkimista, niin suosittelen ehdottomasti alkuun tätä komboa! Myöskään 25mm objektiivi ei ole kovin suuri, niin että se veisi liikaa tilaa tai toisi kovasti painoa kameraan – se on näistä kahdesta suoskistani juurikin se pienempi. Tästä Olympuksen kameratarjoukseen.

En tiedä olisinko eilen ottanut painavaa järkkäriä mukaan lähtiessäni taaperon kanssa Tuomaan markkinoille. Ainakaan en olisi kauaa jaksanut roikottaa sitä kaulassani, kuten tätä kameraa jaksaa. Moni tallentamisen arvoinen hetki olisi mennyt ohi – ainakin viimeistään silloin, kun olisin kaivellut isoa kameraa rattaiden alta kassista. Kuten ihka ensimmäinen ja hyvin pikainen, kohtaaminen Joulupukin kanssa! Ja pipokin sattui vielä sopimaan ihan täydellisesti markkinoiden koristeiden väriin.

Koenkin, että kompaktin kameran kanssa on helpompi itse myös elää siinä hetkessä ja kokea asiat myös itse eikä vain sen kameran linssin kautta. Pieni kamera tuo vapautta napsaista kuvan yhdellä kädellä ja ilman katsomista etsimen läpi. Usein ihmiset eivät edes huomaa minun kuvaavan ja ehkä juuri siksi kuvissa näkyy niin usein aitoja tunteita ja reaktioita.

Millaisia ihania hetkiä sinulta olisi jäänyt kuvaamatta, ellei mukana olisi ollut näppärää kameraa?

Viime viikolla helsinkiläiset nelosluokkalaiset juhlistivat Itsenäisyyspäivää Pormestarin tanssiaissa Finlandia-talossa. Tanssiaskelia tanssiaisia varten oltiin hiottu kuukausi kaupalla ja myös me vanhemmat saimme nähdä lasten tanssivan myöhemmin vielä koulun liikuntasalissa.

Oli ihana ensin nähdä, miten tunnollisesti harjoiteltiin ja juhlia jännitettiin. Etsittiin asua ja aprikoitiin, että kukakohan tanssipari sieltä arvasta sitten tulisi.

Juhlissa oli kuulemma todella kivaa ja siltä se näyttikin myös täältä kotikatsomosta käsin. Vielä seuraavana päivänä tosiaan Kaapon luokka vetivät juhlatamineet päälle ja esittivät kaikki tanssit vielä ensin muille koulun oppilaille ja sitten vielä meille vanhemmille.

Itse pistin merkille sen, miten ihanan tunteella kaikki vetivät. Kukaan ei häpeillyt tai näyttänyt pelkäävään tanssipariin koskemista. Sitä oli ilo katsoa. Oli hauska myös huomata, miten näköjään nelosluokka on se, jossa tyttöjen ja poikien kehitys alkaa vähän eri aikaan. Suurin osa tytöistä kun oli venähtänyt jo päätä kaikkia poikia pidemmiksi. Niin liikuttavia ja ihania nämä isot pienet.

Joulukuussa julkaisen blogissa lukijoiden vieraskynäpostauksia, eli teidän tarinoitanne.
Teksti ja kuvat Riikka Timonen / Hunajaista

Moikka!

Omista blogiajoista on jo tovi…mutta sain ihanan mahdollisuuden vierailla täällä Mintun blogissa näin joulun kunniaksi. Eli vieraskynän takana Riikka, entinen bloggaaja Hunajaista-blogin takaa. Osalle Mintun lukijoista tuttukin saatan olla, ja vaikkei enää niin paljoa olla tekemissä Mintun kanssa, niin Minttu on edelleen tärkeä ystävä <3

Saimme jakaa Mintun ja Essin kanssa yhdessä suuret muutosten hetket meidän elämissä ja nyt jokainen meistä kolmesta on löytänyt uuden paikkansa. Mintun ihanan Myy-tyttären ja poikien elämää saamme seurata Instagramista päivittäin. Lapset kasvavat ja elämä kantaa eteenpäin. Arki on parasta.

On ollut kuulumisten lisäksi mahtavaa seurata miten blogimaailma on muuttunut viimeisen parin vuoden ajan, ihmisten arvomaailma muuttuu valtavaa vauhtia ja siitä voi olla vain onnellinen. Toisinaan kaipaan bloggaamista, mutta myös olen onnellinen siitä, että saan jakaa kaiken mahdollisen vapaa-aikani Siirin kanssa.

Näin joulun alla itse aina pysähdyn miettimään ja kiittämään siitä hyvästä, mitä elämä antaa. Ihmiset jotka ovat ympärillä ovat kaikki kaikessa.

Tänä vuonna merkittävä asia oli mummuni poisnukkuminen ja elämä ollut tuulista myös rakkausrintamalla. Jouluna kuuluu ottaa kainaloon rakkaat ja sanoa heille mitä he sinulle merkitsevät. Ei sillä etteikö kaikkina vuodenaikoina se olisi tärkeää, mutta joulu itselleni on rakkaudenkin juhla. Valon juhla.

Siiri on ja tulee aina olemaan elämäni suurin onnen aihe. 11-vuotias mimmini on nyt viidennellä luokalla ja 152 senttiä pitkä…pieni hetki ja jään kakkoseksi pituudessa. Koulu sujuu hyvin ja Siiri on niin fiksu nuori esiteini. Vanhasielu. Eletään niitä viimeisiä hetkiä ennen kun tytöstä kasvaa nainen.

Näin jälkikäteen blogini tuntuu periaatteessa päättyneen Villen ja minun erooni ja Hunaja-kotimme myyntiin. Olen silti onnekas, miten hyvä isä Ville Siirille on ja miten hyvin asiat ovat erosta huolimatta menneet välillämme. Samassa joulupöydässä istumme kaikki jouluaattona. Siitäkin saa olla kiitollinen. Pukkikin saapuu vielä tänä vuonna!

Joulupäivänä meille saapuu perheeni lisäksi mummoni, kummit ja serkut puolisoineen. Harvinaisia hetkiä kun kokoonnutaan isolla joukolla yhteen kuulumisia vaihtamaan tässä kiireisen arjen keskellä.

Toivon, että te Mintun lukijatkin otatte tästä joulunajasta kaiken irti, lähdette metsään ja kotona laitatte villasukat jalkaan ja kokoonnutte perheen kesken kynttilänvaloon ja hyvän ruoan äärelle. Töissäni saan valmistautua jouluun eskareideni kanssa ja se tuo valtavasti joulumieltä myös itselle.

Meillä tänä vuonna kaikki saavat lahjaksi itsetekemäni villasukat. Tämän taidon opin vasta surutyöni myötä ja kai se on oma rakkaudenosoitus mummulleni, joka minua aina nuorena yritti opettaa neulomaan. Nyt osaan. Opettelin, koska tuntui sille.

Joulu on myös hyväntahtoisuuden juhla, ja vaikka klisheelle kuulostaa, muistakaa myös luontoa hankinnoissanne ja viekää vaikka lyhde metsään linnuille.

Jokainen perhe juhlikoon silti omalla parhaalla tavallaan ja minusta joulusta ei saisi ottaa paineita, perinteitä voi luoda uudelleen ja tehdä juhlapyhistä ihan omannäköisiä. Himojuoksijat juoskoon, laiskottelijat syökööt suklaata yöpaidassa päivä toisensa perään. Ei saisi tuijottaa sitä, miten muut joulua odottavat juhlittavan. Kutsu vaikka pöytääsi ystävä joka on yksinäinen tai vietä joulu yksin, jos yksinoloa tarvitset. Mikä vain tuottaa iloa ja hyvää oloa. Kyllä sen joulusiivouksenkin voi jättää väliin ja karata pölypalloja vaikka matkoille.

Näin joulun alla meille tapahtui Siirin kanssa aivan ihana juttu, osallistuimme kilpailuun ja voitimme sen. Pääsimme suunnittelemaan tänne Hämeenlinnaan keskiaikaisen linnamme jouluvalaistuksen. Lisäksemme neljä muuta voittajaa saivat tehdä omansa.

Siiri sai siis suunnitella linnan valaistuksen ja siitä muodostuu valtava taideteos, lumilyhty. Ulkokuori on jäätä ja lunta, sisältä lämmintä. Toivon, että se tuo iloa rantareitin lenkkeilijöille ja junalla ohikulkeville. Siirille se tulee olemaan elämys, mitä tuskin koskaan unohtaa. Harvoin saa tehdä jotain niin suurta ja näkyvää taidetta. Samalla se oli äidin ja tyttären yhteinen kokemus, mikä itselleni on tietysti tärkeää, tuottaa iloa lapselleni.

Kutsunkin teidät katsomaan tuota linnan valaistusta Hämeenlinnaan, jos täällä päin kuljette. Käykää nappaamassa vaikka selfie linnan edustalla kulta kainalossanne! Valmiita tuotoksia voi myös kurkkia lähempänä joulua @visithameenlinnan-Instagramista.

Toivon ihanaa joulua teille kaikille Mintun blogin lukijoille. Ja erityisesti hyvää joulua ystävälleni Mintulle ja hänen perheelleen! <3

Kiitos ihana Riikka! <3 Riikan ja Siirin juttuja pääsee edelleen seurailemaan Hunajaisen ig-tilillä.