JOULUA ODOTELLESSA ESPANJASSA

12/12/2019

Joulukuussa julkaisen blogissa lukijoiden vieraskynäpostauksia, eli teidän tarinoitanne.
Teksti ja kuvat Taina Köykkä / Sirocco-blogi

Istun terassilla katsellen Mijas Costan vuorten taakse hiipivää aurinkoa. Edessäni levittäytyy laakso, jossa valkoiset hevoset laiduntavat. Niiden hirnahtelu tuo minulle epätodellisen olon, sadunhohtoisen, levollisen.

Ajattelen, kuinka paljon lähes sokea tyttäreni saisikaan täällä aistinautintoja! Korvia hivelee joen solina, linnut livertävät eri soinnuin kuin Suomessa. Kukot kiekuvat, vaikkei edes ole aamu. Koirat haukkuvat. Johtajalampaan kaulassa kilahtelee kello, lammaslauma suuntaa juuri takaisin kotiin maatilalle, jossa minäkin nyt asun. Jääpalat sangrialasissa risahtelevat, lasi tuntuu ihanan kylmältä kädessäni. Auringon viime säteet lämmittävät yhä kasvojani. Oliivipuut suhisevat, tuuli tuo tullessaan niistä miellyttävän tuoksun.

Mutta tyttäreni, jo aikuinen kolmekymppinen nainen, on Suomessa omissa töissään ja touhuissaan. Samoin kuin kolme muuta lastani; kaksospoikani ja nuorin tyttäreni. On tullut minun aikani ottaa irtiotto lapsistani ja koko Suomesta. Pysähtyä elämässä pitkällisen suurperheen äidin roolin jälkeen. Pysähtyä miettimään, mikä ja kuka minä oikein olen, millainen olen ollut, millainen haluan olla. Käymään läpi elämääni, johon on jo mahtunut aivan kuin monta erilaista elämää erilaisten ihmisten kanssa.

Lehden toimittajan tehdessä aikoinaan juttua erikoisesta perheestäni, näki minut jonkinlaisena sankariäitinä, koska perheessäni riitti monenlaisia haasteita, jotka kuitenkin selätettiin. Okei, ei se kaikki ollut ihan yksinkertaista, olihan siinä luovimista neljän lapsen, autismin ja näkövammaisuuden keskellä. Elimme kuitenkin meille ihan tavallista, hyvää ja onnellista elämää. Mutta vaikka äidin rooli on toki ollut minulle suuri ja merkittävä, en ole pelkästään ”suostunut” tähän yhteen muottiin. Olen ollut myös aina nainen, joka on halunnut pitää kiinni omasta hyvinvoinnistaan ja asioista, jotka ovat tehneet onnelliseksi. Nainen, jolla on muitakin suhteita kuin suhde lapsiinsa. Onnellinen äiti – onnellinen perhe. Olen myös uskaltanut kääntää elämässä suuntaa, jos onni on tuntunut kadonneen. Se on kannattanut!

Naurahdan mielihyvästä, kun katson kännykkääni ja luen uudelleen edellisyönä Facebookiin tulleen viestin. Se on elämäni ensimmäiseltä poikaystävältäni. Ehkä hänkin parhaillaan mittailee elämäänsä, ja katuu nyt, että jätti minut (15 vuotiaana, peräti kolmen kuukauden seurustelun jälkeen). ”Sä olit niin ihana”, luen. ”Et varmaan muista mua”. Helvetti, jätkä särki sydämeni ja päiväkirjani sivut täyttyivät vuoden ajan surusta ja murheesta, kaipauksesta!

Päätän naputella vastauksen: ”Särjit mun sydämeni, mulkku!” Lisään kuitenkin hymynaaman. Nuoresta hurmurista taisi kasvaa tyhmä aikuinen, jos voi ajatella, että joku unohtaisi ensirakkautensa. Koska koko juttu on oikeastaan niin huvittava, jatkan vielä: ”Hyvää joulun odotusta sinulle ja kaikkea hyvää jatkossa.” Joulupukkihymiö perään.

Mietin, kunpa voisinkin lähettää tästä hetkestä viestin sille teiniminälle, että tällainen ihana elämä keskellä Espanjan vuoristoa on vielä luvassa, älä sure tyttö! Samoin tukea ja kannustusta niihin raastaviin hetkiin ja käänteisiin elämässä: Huolesta parkuvalle nuorelle äidille, valvottujen öiden uuvuttamalle työhön raahustavalle naiselle, avioeroa hautovalle ”täydelliselle” vaimolle, baariin bilettämään lähtevälle yh-äidille, joka rojahtaa pettyneenä yksin sänkyyn aina uudelleen ja uudelleen (tai joskus vielä pettyneempänä jos teki sen kaksin jonkun tuntemattoman kanssa).

Mutta – ehkä voinkin lähettää viestejä, näitä jo 55 vuotisen elämäni varrelta kertyneitä kokemuksia – blogin kautta! Viestit eivät tavoita enää minua, mutta kenties jonkun toisen onnettoman tytön ensirakkauden särkyessä, tai väsyneen äidin huolien ja talousvaikeuksien keskellä, kenties jonkun avioeron kourissa kamppailevan naisen tai miehen. Tukea tai lohtua kaipaavan ihmisen. Tiivistettynä: Vahvistusta siihen, että juuri sinäkin selviät!

Mieheni tulee istumaan viereeni ihailemaan auringonlaskua. Hän hymyilee minulle hymykuoppahymyään, ja ymmärrän, että onnistuin kääntymään varmasti aina oikeaan suuntaan niillä kaikilla poluilla mutkineen, ylä- ja alamäkineen, sillä löysin lopulta sielunkumppanini luokse.

Voi kiitos Taina! <3


HUNAJAISEN JOULUTERVEHDYS

8/12/2019

Joulukuussa julkaisen blogissa lukijoiden vieraskynäpostauksia, eli teidän tarinoitanne.
Teksti ja kuvat Riikka Timonen / Hunajaista

Moikka!

Omista blogiajoista on jo tovi…mutta sain ihanan mahdollisuuden vierailla täällä Mintun blogissa näin joulun kunniaksi. Eli vieraskynän takana Riikka, entinen bloggaaja Hunajaista-blogin takaa. Osalle Mintun lukijoista tuttukin saatan olla, ja vaikkei enää niin paljoa olla tekemissä Mintun kanssa, niin Minttu on edelleen tärkeä ystävä <3

Saimme jakaa Mintun ja Essin kanssa yhdessä suuret muutosten hetket meidän elämissä ja nyt jokainen meistä kolmesta on löytänyt uuden paikkansa. Mintun ihanan Myy-tyttären ja poikien elämää saamme seurata Instagramista päivittäin. Lapset kasvavat ja elämä kantaa eteenpäin. Arki on parasta.

On ollut kuulumisten lisäksi mahtavaa seurata miten blogimaailma on muuttunut viimeisen parin vuoden ajan, ihmisten arvomaailma muuttuu valtavaa vauhtia ja siitä voi olla vain onnellinen. Toisinaan kaipaan bloggaamista, mutta myös olen onnellinen siitä, että saan jakaa kaiken mahdollisen vapaa-aikani Siirin kanssa.

Näin joulun alla itse aina pysähdyn miettimään ja kiittämään siitä hyvästä, mitä elämä antaa. Ihmiset jotka ovat ympärillä ovat kaikki kaikessa.

Tänä vuonna merkittävä asia oli mummuni poisnukkuminen ja elämä ollut tuulista myös rakkausrintamalla. Jouluna kuuluu ottaa kainaloon rakkaat ja sanoa heille mitä he sinulle merkitsevät. Ei sillä etteikö kaikkina vuodenaikoina se olisi tärkeää, mutta joulu itselleni on rakkaudenkin juhla. Valon juhla.

Siiri on ja tulee aina olemaan elämäni suurin onnen aihe. 11-vuotias mimmini on nyt viidennellä luokalla ja 152 senttiä pitkä…pieni hetki ja jään kakkoseksi pituudessa. Koulu sujuu hyvin ja Siiri on niin fiksu nuori esiteini. Vanhasielu. Eletään niitä viimeisiä hetkiä ennen kun tytöstä kasvaa nainen.

Näin jälkikäteen blogini tuntuu periaatteessa päättyneen Villen ja minun erooni ja Hunaja-kotimme myyntiin. Olen silti onnekas, miten hyvä isä Ville Siirille on ja miten hyvin asiat ovat erosta huolimatta menneet välillämme. Samassa joulupöydässä istumme kaikki jouluaattona. Siitäkin saa olla kiitollinen. Pukkikin saapuu vielä tänä vuonna!

Joulupäivänä meille saapuu perheeni lisäksi mummoni, kummit ja serkut puolisoineen. Harvinaisia hetkiä kun kokoonnutaan isolla joukolla yhteen kuulumisia vaihtamaan tässä kiireisen arjen keskellä.

Toivon, että te Mintun lukijatkin otatte tästä joulunajasta kaiken irti, lähdette metsään ja kotona laitatte villasukat jalkaan ja kokoonnutte perheen kesken kynttilänvaloon ja hyvän ruoan äärelle. Töissäni saan valmistautua jouluun eskareideni kanssa ja se tuo valtavasti joulumieltä myös itselle.

Meillä tänä vuonna kaikki saavat lahjaksi itsetekemäni villasukat. Tämän taidon opin vasta surutyöni myötä ja kai se on oma rakkaudenosoitus mummulleni, joka minua aina nuorena yritti opettaa neulomaan. Nyt osaan. Opettelin, koska tuntui sille.

Joulu on myös hyväntahtoisuuden juhla, ja vaikka klisheelle kuulostaa, muistakaa myös luontoa hankinnoissanne ja viekää vaikka lyhde metsään linnuille.

Jokainen perhe juhlikoon silti omalla parhaalla tavallaan ja minusta joulusta ei saisi ottaa paineita, perinteitä voi luoda uudelleen ja tehdä juhlapyhistä ihan omannäköisiä. Himojuoksijat juoskoon, laiskottelijat syökööt suklaata yöpaidassa päivä toisensa perään. Ei saisi tuijottaa sitä, miten muut joulua odottavat juhlittavan. Kutsu vaikka pöytääsi ystävä joka on yksinäinen tai vietä joulu yksin, jos yksinoloa tarvitset. Mikä vain tuottaa iloa ja hyvää oloa. Kyllä sen joulusiivouksenkin voi jättää väliin ja karata pölypalloja vaikka matkoille.

Näin joulun alla meille tapahtui Siirin kanssa aivan ihana juttu, osallistuimme kilpailuun ja voitimme sen. Pääsimme suunnittelemaan tänne Hämeenlinnaan keskiaikaisen linnamme jouluvalaistuksen. Lisäksemme neljä muuta voittajaa saivat tehdä omansa.

Siiri sai siis suunnitella linnan valaistuksen ja siitä muodostuu valtava taideteos, lumilyhty. Ulkokuori on jäätä ja lunta, sisältä lämmintä. Toivon, että se tuo iloa rantareitin lenkkeilijöille ja junalla ohikulkeville. Siirille se tulee olemaan elämys, mitä tuskin koskaan unohtaa. Harvoin saa tehdä jotain niin suurta ja näkyvää taidetta. Samalla se oli äidin ja tyttären yhteinen kokemus, mikä itselleni on tietysti tärkeää, tuottaa iloa lapselleni.

Kutsunkin teidät katsomaan tuota linnan valaistusta Hämeenlinnaan, jos täällä päin kuljette. Käykää nappaamassa vaikka selfie linnan edustalla kulta kainalossanne! Valmiita tuotoksia voi myös kurkkia lähempänä joulua @visithameenlinnan-Instagramista.

Toivon ihanaa joulua teille kaikille Mintun blogin lukijoille. Ja erityisesti hyvää joulua ystävälleni Mintulle ja hänen perheelleen! <3

Kiitos ihana Riikka! <3 Riikan ja Siirin juttuja pääsee edelleen seurailemaan Hunajaisen ig-tilillä


OPETTAJAN JOULUKALENTERITARINA

4/12/2019

Joulukuussa julkaisen blogissa lukijoiden vieraskynäpostauksia, eli teidän tarinoitanne.
Teksti ja kuva Ansku K

Suutarin lapsilla ei ole kenkiä ja opettajan lapsella on läksyt tekemättä ja monisteet hukassa. Olipa kerran äiti, jolla oli kolme lasta ja monen vuoden työkokemus luokanopettajana. Kun ensimmäinen lapsi aloitti koulunsa, oli äiti ihan hukassa. Esikoisen ekaluokan aikana äiti mietti monta kertaa, että miten kukaan muuta työtä tekevä voi mitenkään pysyä mukana lapsen koulujutuissa, kun ei päivittäin koulussa ja koulun käytänteissä mukana oleva äitikään pysynyt. Ja oikeastaan äiti ihmetteli samaa vielä toisen ja kolmannenkin lapsen mennessä kouluun.

Jos joskus mietit, että mitäköhän se opettaja ajattelee, kun taas jäi Aapinen kotiin, retkieväät unohtui ja Wilma-viestiin muistit vastata yöllä, älä huoli. Lapsesi opettaja saattaa olla myös jonkun äiti, isä, äitipuoli tai isäpuoli. Voi olla, että opettajan ruuhkavuosista on jo vuosia, mutta kyllä hänkin varmaan muistaa etsineensä allekirjoitettavaa lupapaperia lapsen repusta keskellä yötä, kun paperin palautuspäivä oli jo toissa päivänä. Ainakin lapsesi opettaja on itse ollut lapsi, joka on joskus unohtanut jotain. Ja varmuudella hän on nähnyt uransa aikana monta lasta ja niistä jokaisella vähintään yhden vanhemman.

Opettaja myös tietää, että pienet koululaiset saattavat keksiä juttuja ja puhua mitä sattuu. Kun lapsi kertoo koulussa, että isä soittaa kotona ilmakitaraa kalsarit jalassa ja laulaa niin että naapuri tuli huomauttamaan, tai että äidin lempijuoma on punaviini, opettaja todennäköisesti ajattelee, että lapsen jutut eivät aina välttämättä pidä paikkaansa. Tai vaihtoehtoisesti opettaja miettii, että kuulostaapa hauskalta ja huh, tuo perhe ei varmaan paheksuisi minunkaan yksityiselämääni. Toivottavasti kaikki vanhemmat muistaa myös, että kaikki lapsen kertomat jutut koulusta eivät aina välttämättä myöskään ole ihan juuri niin kuin lapsi kertoo.

Tarinan opettaja kertoi monta vuotta hymyssä suin uusien ekaluokkalaisten vanhemmille vanhempainillassa, että on ihan normaalia, että pientä koululaista syksyn alussa väsyttää ja kiukuttaa iltaisin kotona. Se kuuluu asiaan ja menee ohi. Kun työpäivän jälkeen opettaja-äiti tuli kotiin kuuntelemaan illasta toiseen oman ekaluokkalaisensa “kiukkua” (eli järkyttäviä, tunnin kestäviä raivokohtauksia), hän mietti, että hitto ne vanhemmat on purreet huulta hienosti siellä vanhempainilloissa, kun silloin vasta tietämätön taaperon äiti kertoi ekaluokkalaisten vanhemmille “pienestä väsymyskiukusta”.

Onnellista loppua, jossa äiti tietää tarkalleen milloin on vanhempainilta, milloin sanakoe ja mikä lappu pitikään palauttaa kouluun ja missä se on, ei vielä tähän tarinaan saatu. Onneksi on aikaa opetella.

Kiitos Ansku! <3