ARKIKUVA 49/52

9/12/2019

Viime viikolla helsinkiläiset nelosluokkalaiset juhlistivat Itsenäisyyspäivää Pormestarin tanssiaissa Finlandia-talossa. Tanssiaskelia tanssiaisia varten oltiin hiottu kuukausi kaupalla ja myös me vanhemmat saimme nähdä lasten tanssivan myöhemmin vielä koulun liikuntasalissa.

Oli ihana ensin nähdä, miten tunnollisesti harjoiteltiin ja juhlia jännitettiin. Etsittiin asua ja aprikoitiin, että kukakohan tanssipari sieltä arvasta sitten tulisi.

Juhlissa oli kuulemma todella kivaa ja siltä se näyttikin myös täältä kotikatsomosta käsin. Vielä seuraavana päivänä tosiaan Kaapon luokka vetivät juhlatamineet päälle ja esittivät kaikki tanssit vielä ensin muille koulun oppilaille ja sitten vielä meille vanhemmille.

Itse pistin merkille sen, miten ihanan tunteella kaikki vetivät. Kukaan ei häpeillyt tai näyttänyt pelkäävään tanssipariin koskemista. Sitä oli ilo katsoa. Oli hauska myös huomata, miten näköjään nelosluokka on se, jossa tyttöjen ja poikien kehitys alkaa vähän eri aikaan. Suurin osa tytöistä kun oli venähtänyt jo päätä kaikkia poikia pidemmiksi. Niin liikuttavia ja ihania nämä isot pienet.


AJATUKSIA VÄHÄN KAIKESTA, MUTTA ENNEN KAIKKEA KIITOLLISUUDESTA

6/12/2019

Koska tänään olen käynyt kaatosateessa vain kastumassa matkalla apteekkiin ja takaisin kotiin flunssarohtoja keittelemään, jaan nämä julkaisemattomat, aurinkoiset pakkaskuvat viime vuoden Itsenäisyyspäivältä. Myy oli silloin vielä tuollainen ihan pikkuinen käärö, jonka saattoi vain napata yhdellä kädellä mukaan kainaloon.

Olenkin joskus aiemmin tällä blogissakin maininnut, että isovanhemmistani elossa ovat vain isoäitini. Näin on ollut lähes aina. Molemmat isosisäni menehtyivät jo kauan ennen syntymääni. Äitini isoisän ehdin tavata vauvana, vaikka itselläni siitä muistona on vain muutama valokuva ja edelleen tallessa oleva häneltä saamani pehmokissa. Samoin isäni isoäidin, Fammun luona muistan vierailleeni pienenä vanhainkodissa. Isäni muuttaessa ulkomaille perin Fammun vanhan lipaston. Nämä ovat ainoat muistoni heistä, mutta sitäkin arvokkaammat.

Molemmat isoäitini ovat suhteellisen nuoria, joten heillä ei ole sota-ajoista kovin paljon muistikuvia. Tai ainakaan he eivät ole niistä juurikaan puhuneet. Sen tiedän, että isänäitini lähettettiin jatkosodan aikaan ruotsiin turvaan sotalapseksi, jossa hän asui kai muutaman vuoden. Lappu kaulassa lapset pistettiin junaan, turvaan naapurimaahan toiseen perheeseen. Muutaman kerran muistan mummini puhuneen ruotsin äidistään, pitivät kai yhteyttä myöhemmin, mutta enempää en tiedä tai muista.

Mieheni isovanhemmat sen sijaan ovat vanhempaa sukupolvea omiini verrattuna ja tätä myötä olen saanut kuulla paljon sotajuttuja sitä kautta. Molemmat olivat jatkosodassa, sotimassa ja lottana. Toiseen näistä ennätin vielä pikaisesti tutustua, toisesta olen kuullut hirmuisen paljon juttuja ja vieraillut useasti haudalla. Tänään he saavat viettää jälleen yhdessä Itsenäisyyspäivää muutaman vuoden tauon jälkeen. Molempien hautaa koristavat kunniamerkit sodasta.

Säännöllisesti isovanhempien haudalla käynti on minulle aika uusi juttu, sillä muiden poismenneiden sukulaisteni haudat ovat kauempana, jopa ympäri maailman – kaikilla ei taida edes olla hautakiveä. Ensimmäistä kertaa mieheni tavattua olen saanut kokea ihan uudenlaisen tavan hautausmaalla käymiseen. Haudoilla käydään merkkipäivinä, jutellaan, viedään tuliaisia, ikävöidään ja muistellaan lämmöllä, tottakai iloitaan myös.

Se on ollut koskettavaa, kaunista ja ihailtavaa. Ja olen äärimmäisen kiitollinen päästessäni mukaan jakamaan sen. Viime itsenäisyyspäivänä kävin hautausmaalla ensimmäistä kertaa sankarihaudoilla. Sekin oli hyvin vaikuttavaa. Nähdä se kynttilöiden meri, kun sodassa kaatuneiden haudoille sytytettiin kynttilät. Ilman noita ihmisiä emme varmaankaan olisi nyt tässä.

Hautausmaalla käydessäni olen pistänyt merkille myös sen, miten paljon ihmisiä haudoilla käy. Etenkin juhlapyhinä, mutta muutenkin. Todella monella haudalla on tuoreita kukkia ja kynttilä palamassa. Kerran tapasimme vierushaudalla käyvän naisen, hänen isänsä haudassa on myös samanlainen kunniamerkki sodasta ja juttelimme pitkään. Hän kertoi isästään ja mieheni omasta isoisästään ja heidän kokemuksistaan sodassa.

Sitä oli todella mielenkiintoista kuunnella, mutta samaan aikaan minut valtasi hirveä tarve saada tietää kaikki isovanhemmistani ja heidän vanhemmistaan. Tarpeeseen saada tietää yhdistyy myös pelko ja syyllisyys – miksi heräsin tähän uteliaisuuteen vasta nyt ja entäs jos en ehdikään saada tietooni kaikkea?

Samaan aikaan, toki tiedän esimerkiksi isoäideistäni paljon, he ovat aina kuulneet elämääni – varsinkin lapsena vietimme paljon aikaa yhdessä ja pidämme tottakai edelleenkin yhteyttä. Mutta se on ollut aina enemmän sellaista arkista olemista. Tottakai tiedän heistä paljon ja heidän sekä omien vanhempieni kertominaan muista sukulaisistani myös, mutta haluan tietää lisää – haluan tietää kaiken!

Nykyään, kun oma arki on niin hektistä, tulee isovanhempien kanssa enemmän vain vaihdettua ne sen hetkiset kuulumiset. Olisipa ihanaa vain istua alas – vaikkapa viikonlopuksi – tai viikoksi – ja käydä läpi kaikki. Heidän lapsuus ja nuoruus sekä se, mitä he muistavat omista vanhemmistaan, isovanhemmistaan, sisaruksista… Kirjoittaa ylös.

Muistan nähneeni joskus jossain sellaisen isovanhempien kirjan – samantyylisen mitä vauvoista täytetään. Sellainen voisi olla ihana täyttää yhdessä ja myöhemmin kirjan voisi antaa sitten aina eteenpäin lapsille ja lapsenlapsille. Nämä ihmiset kun ovat niitä oman elämäni sankareita ja varsinkaan ilman heitä en nyt olisi tässä. Uskon ihmisille olevan myös luonteenomainen piirre se, että haluaa tietää mistä tulee ja sitä kautta myös määrittää kuka itse on, mutta myös siksi, että tuntuu vain tärkeältä tietää – se on myös ikäänkuin kunnioitus heitä kohtaan. He ovat meille tärkeitä ja tulevat aina olemaan.

Haudoilla mukana käydessäni olen saanut kuulla siis paljon tarinoita mieheni eri sukulaisista ja ehkä tässä on myös syy miksi meidän perheessä ei ole ihan hirveästi yhdessä menneitä muisteltu – koska meillä ei ole ollut samanlaista luonnollista hetkeä muistella, kun kaikkien poismenosta on jo niin kauan, eikä meillä ole muutenkaan juurikaan hautoja missä käydä. Lisäksi meissä itsessämme ja nykyhetkessäkin on jo niin paljon puhuttavaa – eikä sekään toki väärin ole!

Näin Itsenäisyyspäivänä sitä väistämättä tuntee vähän ekstraa kiitollisuutta. Kaikesta. Joten, kiitos kaikesta! Kiitollisuusryöpyn jälkeen sitä näkee myös aina paremmin sen, miten hyvin meillä on asiat ja miten meidän pitäisi muistaa auttaa niitä joilla ei ole. Hyvää Itsenäisyyspäivän iltaa!


ITSENÄISYYSPÄIVÄN PIIRAKKA

6/12/2014

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ruokaa tykkään laittaa, mutta ikinä en ole mikään leipoja ollut, eikä sellaista minusta varmasti ikinä tulekkaan. Jotain hyvää halusin kuitenkin tehdä näin itsenäisyyspäivän kunniaksi. Kuitenkin eilen nälkäisenä, kahden ylivilkkaana käyvän lapsen kanssa ja miljoonan muun lähikauppaan viikonlopun ruokaostoksilla olevan ihmisen kanssa pää raksutti vain tyhjää. En ollut ehtinyt miettiä etukäteen yhtään että mitään tänään syötäisiin ja siinä hätäpäissäni päätin sitten tehdä maailman helpoimman mustikka-vadelma piirakan.

Kaapo odotti kunnon juhlia ja koko päivän jouduin hänelle selittelemään ettei nämä ole sellaiset juhlat. Ei ole tulossa kavereita tai lahjoja, ainakaan tänä vuonna. Se mikä itsenäisyyspäivä on tai mikä siihen on johtanut ja mitä sitä ennen on ollut, ei ihan vielä mennyt perille. Pääasia että piirakka maistui kaikille.

Ihanaa iltaa!

Maailman helpoin mustikka-vadelma piirakka: Kaura-murotaikinataikina pakkasesta, pussi jääkaappisulia kotimaisia mustikoita ja vadelmia, ripaisu vaniljasokeria, purkki sitruunamaitorahkaa. Paista uunin keskitasolla 200´c n 25 min. Ripottele päälle silputtua basilikaa, anna jäähtyä, nauti vaniljakastikkeen tai jäätelön kanssa.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.