Niin moni teistä on kysellyt laajempaa postausta uudesta kylppäristä, joten tässä se nyt tulee. Minun oli tarkoitus vielä vaihtaa suihku, hankkia uusi pyykkikori ja vähän muutenkin hienosäätää vielä, mutta en halua pidellä teitä enempää jännityksessä.

Meillä on siis tosi pieni ja melko vaatimaaton kylppäri, mutta aika pienillä jutuilla olen saanut siitä ihan kivan. Vaikka tilaa voisi tosiaan olla lisää, niin korkeutta meillä on taas senkin edessä. Kylppäri on nimittäin neljä metriä korkea, ja on siellä pikkuinen ikkunakin. Ne tuovat kivasti lisää avaruutta tilaan.

Alunperin kylppäri on ollut lattiasta kattoon sellaista karmeaa muovimattoa. En tiedä onko sellainen enää käytössä, mutta vielä joskus 90-luvun puolessavälissä sellaisia kylpyhuoneita näki paljon. Jossain vaiheessa muovi on kuitenkin maalattu sekä laatoitettu osittain. Tämä osittain tekeminen ihmetyttää, olisitte tehneet sitten kerralla kunnolla!

No, jokatapauksessa, olen tässä kahden vuoden mittaan siistinyt tilaa pikkuhiljaa. Aluksi vaihdettiin vanha lavuaari je peili uusiin. Ja ne sitten vielä uudestaan uusiin. Allaskaappi laatikostolla on paljon näppärämpi, kun sitä aiempi ovellinen. Samalla vaihdoin pikkuisen peilikaapin tilalle koko seinän kokoisen kaapin. Kamalat vanhat ja ruostuneet sinään kiinnitetyt pyykikuivastelineet ja shampoopullon pidikkeet heivasin suoraa päätä roskikseen. Hiljattain myös toiselle seinälle sain kunnon kokoisen kaapin, johon sain vihdoin piiloon miljoonat purnukkani. Perus ikean kaappi kiiltovalkoisine ovineen tuntui itseasiassa tuovan lisää tilantuntua.

Oma pyykinpesukone on ehdoton ja vaihdoin itseasiassa hiljattain tilaan liian ison koneen samanlaiseen mutta pienempään. Samalla hankin sen päälle rautakaupasta vanerilevyn jonka käsittelin kosteuden kestäväksi. Apua, tässä vaiheessa alkaa hirvittää ajatus siitä, kuinka kamala kylppäri aiemmin olikaan.

Noh, sitten tämä viimeisin tempaukseni. Löysin sattumalta kaapista muutaman purkin tuollaista betonin näköistä struktuuripinnoitetta. Ajattelin että maalaisin sillä vain tuon pöytätason ja valkoisen kaapin välisen tilan… Mutta se näyttikin niin kivalta että päätin maalata koko seinän. Myös suihkun puolelta (vesi ei osu sinne saakka). Edelleen se näytti tosi kivalta ja halusin vetää koko vessan pinnoitteella. Ongelmana oli vain entisen altaan päälle, ikään kuin enemmän koristeeksi ladotut kaakelit. Koska allasta ja peilikaappia oltiin muutamaan otteeseen vaihdeltu ja niiden päälle jopa aiempi asukas poraillut, eivät ne enää toimittaneet oikeastaan mitään virkaa.

Koska pinnoite olis näyttänyt hölmöltä 12 keskellä seinää olevan kaakelin päällä, päätin ottaa ne pois. Taloyhtiän siunauksen jälkeen aloin tosiaan hommiin. En malttanut odottaa että saisin haltuuni kunnon työkalut, vaan voiveitsen ja vasaran voimin sain ne muutaman tunnin uurastuksen jälkeen pois.

Pinnoitteen levitin vivahteikkaan pinnan saamiseksi isolla pensselillä. Sen olisi voinut tehdä myös telalla tai lopuksi vielä tasoittaa, mutta halusin jättää sen noin. Pinnoite ei siis ole periaatteessa tarkoittu kosteisiin tiloihin, mutta koska se ei ole kosketuksissa veden kanssa, ajattelin testata. Toivottavasti pysyy! Tarvittaessa sitä löytyy vielä toinenkin purkki. Mikrosementillähän voi tietääkseni ihan märkätilojakin pinnoittaa, mutta sitä ei juuri sillä hetkellä silloin ollut saatavilla, ja hommahan piti saada alkuun heti kun inspiraatio iski!

Tällaisilla pikkujutuilla olen siis saanut kylppäristämme vähän siedettävämmän ja siirrettyä sitten sitä kunnon isoa remppaa vielä vähän eteenpäin. Mitäs tykkäätte?

Lasten laittaminen someen on keskustelu jota ollaan käyty pitkään ja tullaan varmasti vielä käymään. Jyrkkiä mielipiteitä aiheesta on puolin ja vastaan sekä kaikkea niiden väliltä. Blogin perusteella voitte ehkä päätellä mitä mieltä minä olen, olen aiheesta joskus myös kirjoittanut ja puhunut radiossa.

Meillä vanhemmilla on velvollisuus huolehtia lapsiemme oikeuksista, myös siitä oikeudesta yksityisyyteen. Ja jokainen vanhempi saa myös itse määritellä sen, missä se yksityisyyden raja menee. Elämme sellaisessa ajassa, että nämä asiat ovat enemmän henkilökohtaisia mielipiteitä. Ei voi oikein määritellä, että mikä tapa on täysin oikein tai väärin. Harkintaa kannattaa kuitenkin käyttää, se nyt on selvää.

Omassa lapsuudessani (ja vielä nuoruudessanikin) kuvat olettiin filmikameralla, ne kehitettiin ja pistettiin albumin väliin. Kuvia näyettiin kyläiljöille, lähettiin postitse sukulaisille, niitä vaihdeltiin, albumeita selailtiin useasti itse ja monesti koulussakin oli päiviä jolloin sinne vietiin kuvia tai kotivideoita katseltavaksi. Kuulumisia kerrottiin kasvokkain, puhelimitse ja kirjeitse, lehdistä luettiin juttuja erilaisista ihmisitä. Nykyään lähes se kaikki, kuten moni muukin asia, on siirtynyt nettiin. Eli periaatteessa homma on pysynyt samana, paitsi että netin kautta tämän kaiken voi halutessaan jakaa myös tuntemattomille.

Meitä ihmisiä on moneen junaan. On niitä jotka eivät halua jakaa kuvaa uudesta vauvasta edes rajatuille sukulaisille ja sitten on meitä joita ei haittaa laittaa kivoja kuvia kaikkien nähtäville. Netin suljetuissa keskusteluryhmissä saatetaan keskustella kiusallisen yksityiskohtaisesti vaikkapa lapsen vatsan toiminnasta, omasta mielestäni taas sitä pienempi paha on kertoa peruskuulumisia täysin julkisesti.

Olen itse tehnyt valinnan julkaista lapsista kuvia ja kertoa elämästä. Rajatusti, mutta kuitenkin. Aluksi toki ilman heidän lupaansa, nykyisin heidän luvallaan. Tänä vuonna 6 -ja 8-vuotta täyttävät lapset ymmärtävät jo suhteellisen hyvin mikä on internet, sosiaalinen media ja mitä tarkoittaa kuvan jakaminen koko maailmailmalle. Heille on siis opetettu pienestä saakka myös mitä on ok jakaa muille ja miten siellä netissä käyttäydytään.

Kaikista useiten kuulemani argumentti tapaani toimia vastaan on se, että lasta saatetaan myöhemmin kiusata. Kiusata siis siksi että hänestä on jotain tietoa tai kuvia netissä. Jos näin tapahtuu niin sehän tottakai aivan väärin, mutta oletus siitä että näin tulisi tapahtumaan on mielestäni myös aika hullunkurinen. Meillä aikuisilla on suuri vastuu kasvattaa lapsemme niin ettei ketään kiusata. Paras tapa siihen on usein esimerkki.

Yrittäessäni etsiä vanhaa postaustani tästä samasta aiheesta, törmäsin aika moneen keskusteluun, jossa meitä lapsiemme henkilöllisyyden paljastavia bloggaajia arvosteltiin ja haukuttiin aika rankalla kädellä. Suurin osa tekstistä oli täysin asiattomia. Ja samaan hengenvetoon kuitenkin kauhisteltiin sitä, miten meidän lapsiamme tullaan sitten joskus kiusaamaan. Niin kai, jos vanhempien esimerkki on tuo.

Nykyään kuitenkin yhä harvempi ei jaa itsestään tai lapsistaan someen mitään. On melko yleistä että siellä ollaan koko perhe. On myös yleistymään päin että koululla on oma blogi ja insta. Siis ihan julkinen. Joten kyllä se kiusaamisen syy on silloin jossain ihan muualla, kun siinä että lapsesta on jotain tietoa netissä.

Toinen argumentti, lapselle vanhemman tekemä some-identiteetti, onkin jo sitten mielestäni jo ihan ajattelemisen arvoinen aihe. Jos olette huomanneet, olen vuosien mittaan pitänyt lapsista kertovat henkilökohtaiset jutut melko yleisellä tasolla. Etenkin Kaapon kohdalla käydään nykyään yhdessä aina läpi että mitä voi kertoa ja että mitkä kuvat hänestä saa julkaista. Luulen että jatkossa hän myös jää yhä enemmän taka-alalle, ja saa sitten aikanaan rakentaa itselleen juuri sellaisen someidentiteetin mikä hänestä tuntuu hyvältä (vanhempien valvovien silmien alla toki). Silti ajattelen, että tulevaisuudessa on kuitenkin varmaan aika harvassa ne ihmiset, jotka tuntevat identiteettiän loukanneen vanhempien julkaisemat vauvakuvat.

Turvallisuudestakin ollaan puhuttu lasten kanssa aina. Tuntemattomien matkaan ei mennä, ei olla liian tuttavallisia vaikka joku tietäisi nimen tai osaisi kertoa missä asutaan. Muutenkin asumis, koulu -ja hoitopaikat olen pitänyt salassa, vaikkakaan ei tarvitse olla mikään Sherlok Holmes niitä selvittääkseen. Toistaiseksi ollaan saatu elää ihan tavallista elämää, kulkea kaduilla ilman kirkuvaa fanilaumaa, vaanivia stalkkereita ja perässä kulkevia paparazzeja.

Olen joskus vitsillä sanonut, että lapseni ovat se syy miksi blogini on niin suosittu. Mutta ei se oikeastaan ole vitsi ollenkaan. Olen blogillani saanut kuuden vuoden ajan ilostuttaa (joskus vihastuttaa) teitä, tarjota välähdyksiä arjestamme ja mikä parasta, tarjota vertaistukea ja herättää ajatuksia. Jos piiloutuisin anonymiyteetin taakse, en pystyisi antamaan yhtään niin paljon, ettekä te saamaan. Ja jos siitä omasta rakkaasta kullannupustaan saa näin ihania kuvia, kun vaikka yllä, tekee ne tottakai mieli jakaa ihan koko maailmalle (kuten lapsetkin joskus pyytävät).

takki Zara huivi H&M vaatteet Mainio* kengät DrMartens aurinkolasit Monki

Yksi suosikkitavoistani on aloittaa päivä, tai etenkin viikko, ihan rauhassa itsekseni. Useasti maanantai-aamuisin saan rientää hiki otsalla ja kylmät kahvit rinnuksilla päiväkodin kautta ruotsin tunnille, mutta tänään oli pitkästä aikaa poikkeus.

Sen jälkeen kun sain pojat kouluun ja päiväkotiin tulinkin takaisin kotiin aloittamaan aamuni alusta. Keitin pannullisen kahvia, pistin uuden Draken soimaan ja pystytin itselleni meikkauspöydän ikkunalaudalle. Kuulostaa melko kiliseiseltä, ja sitä se olikin, mutta mitäs siitä! Arjessa on ihan liian vähän aikaa itsensä hemmottelulle ja jos sitä tulee onnelliseksi näinkin pikkuisista jutuista, niin kannattaa vaan antaa palaa.

Silloin kun ei ole kiire, on minulla tapana meikata juurikin tuossa ikkunalla luonnonvalossa. Tai siis silloin kun on valoisaa, joten tässä talven mittaan on tuota tapaa tullut harrastettua aika vähäsen. Ikkunalla on hauska istua meikkaillen samalla kahvia hörppien ja naapureiden menoa vakoillen.

Tänään minulla oli myöhemmin päivällä muutama meno, joten meikkasin ihan pikkasen normaalia arkimeikkiä hartaammin ja enemmän. Aikalailla tässä kuitenkin on sellainen perusmeikki, jonka perään te olettekin moneen kertaan taas kyselleet. Joten kuvailin siinä samalla sitten myös tällaiset tutorial-tyyliset kuvat.

En ole tähän ikään mennessä löytänyt kun yhden hyvän meikkivoiteen, mutta pieni pullo sitä maksaa seitsemänkymmentä euroa, joten olen yrittänyt löytää sen tilalle jotain muuta tuotetta. Useimmat meikkivoiteet saavat naamani näyttämään, noh, liian meikatulta. Tykkäänkin sitten mielummin käyttää vaikkapa peitepuikkoa vain ongelmakohtiin. Sen päälle sudin vähän esimerkiksi aurinkopuuteria varjostukseksi, vähän puuteria ja senkin edestä sitten vähän liikaa poskipunaa.

Tavallinen arkimeikkini eroaa tästä vähän ”paremmasta” maanantaimeikistä oikeastaan vain luomivärin (ja meikkaamiseen käytetyn ajan) takia. Tänään käytin luomiväriä nimittäin jopa neljää eri sävyä! Valeaa taisin levittää koko luomelle, vaaleanruskeaa luomivakoon, hohtavaa kulmaluulle ja mustalla luomivärillä tein pienen pehmeän rajauksen ripsien tyveen.

Koska kulmat minulla on juuri värjätty, ei niille tarvinnut tehdä oikeastaan mitään. Harjasin ja levitin vähän kulmageeliä. Ripset taivutin ja laitoin aika reipaasti ripsaria niin ylä -kuin alaripsillekkin.

Huulipunan kanssa olin tänään maltillinen ja tuputtelin burgundipunaa vain kevyesti huulille. Olen tällä hetkellä mieltynyt ihan mattaisiin huuliin ja tykkään että huulet näyttävät suht luonnollisilta. Viikonloppuna voi sitten laittaa vähän enemmän.

Sellainen oli siis tämän päivän meikki. Onnistuu varmasti jokaiselta ja sopii hyvin myös niihin vähän kiireisempiin aamuihin. Listaan alle vielä tarkemmin käyttämäni tuotteet, suosittelen etenkin tuota ripsaria – ripset pysyvät kaarevina ihan koko päivän. Pari kertaa viikonloppuna on tullut vahingossa testattua, että pysyvät hyvinä jopa seuraavaan päivään saakka 😀

Pohja
NYX Mineral Stick Foundation – MSF04
BARE MINERALS Ready Colorete – The Whisper
CLINIQUE Stay-Matte Sheer – Stay Nautral 02
MANNAKADAR Blush – Paradise*

Silmät
MAX FACTOR Masterpiece Nude palette – 01 Golden Nude*
MAYBELLINE The Nudes – 07 Hassel Brown, 01 Nude Gold, 12 Black*
MAYBELLINE The Falsies Push Up Drama Mascara – Waterproof Black*

Kulmat ja huulet
HM Superline Browliner – Espresso Brown
TWEEZERMAN BrownMousse*
AND OTHER STORIES Lipstick – Galloon Burgundy*

*saatu

Tiedättekö, vihaan leikkimistä. Tykkään lasteni kanssa hengailusta, matkustamisesta, ravintolassa käymisestä, ulkoilusta, juttelusta, lukemisesta, uimisesta, piirtämisestä, leffojen katselusta… Mutta lastenhuoneen lattialla lelujen liikuttelu saa minut tuskastumaan hetkessä. En ole ikinä ollut leikkijä, eivätkä lapsetkaan ole oikeastaan ikinä pyytäneet minua leikkimään.

Eilen tuli kuitenkin tällainen tilanne eteen. Elvis oli vähän hiilenä, sillä hän olisi halunnut pelata pädillä ja minä yritin epätoivoissani keksiä hänelle jotain muuta tekemistä ennen kun räjähtää. Peliaika on nimittäin aiheena sellainen, joka saa meillä tunteet helposti kuumenemaan. Ennen kun huomasinkaan, olin itse ehdottanut junaradan rakentamista. Taisin olla tosi epätoivoinen.

Siinä sitä sitten oltiin. Aluksi sain vähän huijattua, räpsin kuvia kun pojat rakentelivat, välillä yritin vähän osallistua antamalla ”ohjeita”.  Välissä räpläsin vähän kännykkää.

”Äiti, sä lupasit leikkiä”. Pistos rinnassa, istun alas lattialle. Räplään kännykkää. ”Ai okei, sä vaan huijasit että leikit”. Isompi pistos. Alan kasaamaan junaa. Keskittyminen herpaantuu puolen minutin jälkeen. Meinaan taas avata puhelimen, mutta saan ryhdistäydyttyä. Lähinnä katselen kun pojat leikkivät, mutta yritän olla hengessä mukana. Heti kun laitan junani raiteille se jyrätään. Turhauttaa, yritän silti hymyillä ja esittää että just kiva leikki. Olen varma, että Facebookissa on hetkessä tapahtunut jotain todella suurta ja mullistavaa. Katson vaan ihan vähän puhelinta. Tunnen lasten tuomitsevat ja pettyneet katseet, enää he eivät edes viitsi sanoa mitään. Laitan puhelimen TAAAS pois. Olenpas huono tässä, ajattelen. Nyt aijon leikkiä tosissani. Lähden mukaan riehumiseen ja rikkomiseen ja murjaisen jopa pieru-vitsin. Lapset nauravat sydämiensä kyllyydestä. Okei, tämä toimii. Jatkan sekoilua ja hassuttelua (vesinokkaeläin oli käynyt kakkimassa radalle ja juna suistui suoraan mutaan) vielä hetken. Eiköhän tämä ollut tässä.

Jään vielä hetkeksi lattialle istumaan. Katson kännykkää. Elvis kiipeää syliini. ”Äiti toi oli tosi kivaa”. Siis mikä? ”Kun leikit meidän kanssa”. Tässä vaiheessa sisälläni myllertää ja pahasti. Apua, olenpas ollut huono äiti, jos noinkin pieni leikkiminen sai lapset noin onnellisiksi.

Inhoan edelleen leikkimistä, mutta mietin, että pitäisikö silti yrittää sitä vähän useammin. Toisaalta, olen kyllä läsnä sitten paljon paremmin muissa tilanteissa. En halua kuitenkaan antaa lapsille sellaista kuvaa, etten tykkäisi heidän kanssaan leikkimisestä. Ja kun olen selvästi aika huono esittämään, niin ehkä parempi sitten olla tekemättä sitä? Jos väkinäisen kymmenen minutin leikkimisen sijasta luen mielummin vaikka tunnin, niin onko se silloin muka huono? Ei mielestäni.

Jos jotain kohta kahdeksan vuoden äitiyden aikana olen oppinut, niin sen, että me vanhemmat olemme aika hyviä syyllistymään. Me kyllä me aina keksimme jonkin asian, josta syyllistää itseämme. Oli kyse sitten lapsen harrastuksista, ajankäytöstä, ruoasta, säännöistä – mistä vaan, niin aina sieltä löytyy joku juttu mistä läksyttää itseään ja potea huonoa omaatuntoa.

Myönnän siis, että vihaan leikkimistä ja olen siinä ihan huono. Sen sijaan olen mitä mahtavinta piknikseuraa, iloinen uimakaveri, viihdyttävä laatikkopyöräkuski, ihan paras satujen lukija, hyvä tekemään temppuratoja enkä ikinä kieltäydy katuliiduilla piirtämisestä. Aika kiva äiti siis. Missäs te olette hyviä?

Mainion vaatteet, Boblesit ja Brion lelut saatu

Tiedättekös, siitä on aikalailla tasan neljä vuotta, kun kerroin blogissa eronneeni. Ero oli päätetty jo muutamaa kuukautta aiemmin, mutta neljä vuotta sitten kannoin viimeiset tavarat uuteen kotiini. Nukuin yöni yksin lasten patjalla, koska minulla ei ollut sänkyä, söin nuudelini käyttäen tuolia pöytänä ja aloitin aivan uudenlaisen arjen ja elämän. Ihan itsekseni.

Aluksi se oli todella pelottavaa. Olo oli turvaton enkä tiennyt yhtään miten elämä tulee siitä eteenpäin jatkumaan. Hävetti myös. Nykyään asiat ovat päinvastoin ja nämä yksin vietetyt vuodet ovat olleet elämäni parhaimpia, opettaessaan niin paljon itsestäni ja muista.

Tänään tosiaan havahduin siihen, että tammikuussa kuusi vuotta täyttänyt blogini on ollut seurannut viimeiset neljä vuotta tätä (ei enää niin) uutta elämääni. Ja sitä ennen kaksi vuotta sitä toista. Blogin aikana olen sairastanut raskausajan masennusta, saanut toisen lapseni pienellä ikäerolla, eronnut, muuttanut kahdesti, kärsinyt sydänsuruista, kokenut yksinäisyyttä, pelännyt, mokannut, hävennyt, hankkinut koiran ja joutunut luopumaan siitä, laihtunut, lihonnut, laihtunut, lihonnut, kertonut vääristyneestä kehonkuvastani, joutunut rikoksen uhriksi, puhunut ahdistuksesta, kateudesta ja epävarmuudesta, surusta ja vihasta, epäonnistunut ihmissuhteissa, sairastanut ja pelännyt sairastavien lähisten puolesta, joutunut lukemaan solvauksia ja perättömiä juttuja itsestäni, meinannut lopettaa bloggaamisen, ollut välillä aika pohjalla.

Tänään myös törmäsin facebookissa tekstiin, jossa pääpirteittäin haukuttiin kaikki bloggaajat alimpaan kastiin. Nimittäin nykymaailmassa, jossa some on isossa osassa, me tykkäämme jakaa niitä kivoimpia hetkiä. Kuvia lomalta, herkullisista ruoka-annoksista ja ylipäätään onnellisista hetkistä. Blogit ovat kuulemma tämän ilmiön alhaisin muoto. Sillä eihän kenenkään elämä ole pelkkää iloa ja onnea, joten tämän mielestä on silloin harhaanjohtavaa jakaa vain nämä parhaat palat. Kyseisessä tekstissä pahoitetaan mieli, sillä siinä epäillään että sosiaaliseen mediaan valitut parhaat palat on valittu rakentaen jotain epätodellista minää. Suosiota, hyväksyntää ja huomiota hakien. Kuullemma myös bloggaajien teennäisyys korostuu kun esitellään ja mainostetaan vain jotain turhaa, kuten ravintoloita, joogavaatteita tai hampaidenvalkaisuliuskoja.

Meidän kaikkien elämiin kuuluu hyviä ja huonoja asioita, tiedämme sen. Meillä on kaikilla ongelmamme ja kaikki me koemme vastoinkäymisiä. Rehellisesti sanottuna, minusta on tyhmyyttä ja naiviutta kuvitella, että kaveri joka lataa someen vain iloisia ja kauniita kuvia, ei kokisi elämässään lähes milloinkaan mitään negatiivista. Saatika sitten, että hän julkaisi tietynlaisia kuvia vain rakentaakseen itselleen positiivista imagoa.

Täytyy sanoa, että minä ainakin katselen somessa mielummin vaikkapa niitä värikkäitä ruokakuvia ja kuulen ravintolasuosituksia, kun ainaista valitusta siitä kuinka se ärsyttävä naapuri taas aloitti päivän poraamalla tai kuinka rahat just ja just riittävät tässä kuussa vuokraan ja sääkin on aivan paska. Hymy tarttuu ja niin tarttuu myös hyvä fiilis somessa. Ja minä ainakin jaan mielummin sitä positiivisuutta kun valitan. Pysyy oma mielikin iloisempana.

Tämä bloggaajien ainainen haukkuminen tehopyhiksi ja pinnallisiksi sai minut myös vähän suuttumaan. Voin kertoa, että vaatii aikamoista rohkeutta kertoa vaikeimmista tai vähän syvällisemmistä asioista, kun blogia lukee useita kymmeniä tuhansia ihmisiä. On ehkä vaikea tajuta kuinka paljon paineita on yrittää pitää blogi mahdollisimman aitona, mutta samalla suojella itseään ja perhettään. Jos ihan normaalista elämisestä saa tuntemattomilta uhkailuja lastensuojeluilmoituksesta, niin on aikamoinen kynnys kertoa julkisesti vaikkapa siitä, että sain hiljattain paniikkikohtauksen jonka jälkeen koin suurta ahdistusta ja erilaisia pelkotiloja pitkään. Minulla on oikeus valita mitä ja mistä kirjoitan, mutta vaikka postaisin pelkästään niistä hiton hampaidenvalkaisutahnoista, ei se tee minusta pinnallista tai kerro minusta vielä oikeastaan mitään muutakaan.

Meillä kaikilla on vastuu olla kriittisiä näkemäämme ja kuulemaamme kohtaan, niin somessa kun ihan realielämässäkin. On ihan turha vierittää sitä vastuuta muille tai pahoittaa mieltään siitä, jos joku haluaa välittää positiivisuutta ja kauniita kuvia. En minäkään näytä aamuisin samalta kun profiilikuvassani, mutta luotan siihen että ette koe kuvaa silti täysin valheelliseksi tai pahoita siitä mieltänne.

Nämä kotikuvat otin muuten viime sunnuntaina. Edellisiltana oli sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Olin tainnut ymmärtää väärin erään pojan kiinnostuksen ja nyt harmitti, jopa hävetti. Yksi toinen poika oli TAAS pahoittanut mieleni, vaikka tiesin niin käyvän. Kolmannen olin taas itse dumpannut yhtä tyylittömästi. Joten fiilis ei ollut seuraavana aamuna mitä parhain. Oikeastaan se oli tosi huono. Aurinko kuitenkin paistoi ja kotona oli kaunista. Otin kameran ja räpsin kuvia. Unohdin kaiken muun ja pikkuhiljaa kuvaamisen lomassa olo muuttui hyväksi. Ikinä ei siis voi tietää mitä siellä kauniidenkaan kuvien takana on tai miksi ne on otettu.