LOPETTAKAA JO SE KIUSAAMINEN

19/01/2018

Olen taas viime päivinä saanut kuulla ja lukea itsestäni kuinka olen niin helvetin ärsyttävä, kuinka ääneni on pahempi kun vanha nariseva ovi ja kuinka ulosantini ja ylipäätään vain koko olemukseni on yksinkertaisesti niin raivostuttavan hirveä ja rasittava. Tämä tosiaankin siksi että joku (joka silti päivästä toiseen seuraa juttujani) ei pidä äänestäni tai kuinka toisen mielestä minulla ei ole oikeita ongelma (voi kuule, tietäistpä vaan).

Näitä juttuja lukiessa tulee tosi paha mieli. Mutta ei siksi että ne loukkaisivat minua verisesti, vaan siksi, että ne oikeuttavat ja yllyttävät kiusaamisen. Yllämainittuja juttuja lukiessani, vain muutama hassu ihminen yritti sanoa väliin, että onkohan nyt ihan ok sanoa noin, kun kymmenen muuta vain heittivät lisää vettä myllyyn ja lähtivät mukaan haukkumiseen.

Kun omat lapseni aloittivat päiväkodin ja koulun pahin pelkoni olisi se, että heitä kiusattaisiin. Jossain vaiheessa tajusin että vaikka kuinka olen opettanut heitä aina olemaan toiselle reiluja, asettumaan toisen asemaan ja olematta kiusaamatta, saattaisi heistäkin tulla esimerkin kautta kiusaajia. En tiedä kumpi pelottaa minua nykyään enemmän, mutta sen tiedän että vihaan kiusaamista.

Lapsien kouluaika on mennyt hienosti tähän saakka ja kohta he ovat niin isoja, että voivat mennä itse nettiin lukemaan näitä juttuja. Joko juttuja missä heidän äitiään hakutaan ja jolle naureskellaan tai sitten jotain toista ihmistä. Pointti on kuitenkin se, että he lukevat näitä meidän vanhempien kirjoittamia juttuja ja ottavat niistä mallia. Kuten lapset tekevät. He alkavat luulla että tuon kaltainen haukkuminen ja kiusaaminen on ihan ok. Me siis opetamme lapsemme kiusaamaan. Miksi helvetissä?!

Koulukiusaaminen ei ole mikään ihan pikkujuttu. Se jättää usein ikuiset arvet. Sydän syrjälläni olen lukenut näiden kiusattujen tai heidän vanhempien kertomuksia siitä, miten lapsi on joutunut vaihtamaan koulua, masentunut, syrjäytynyt tai pahimmassa tapauksessa tehnyt itsemurhan kiusaamisen takia. Ja täällä netissä me vaan jatkamme kiusaamista, haukumme ja teoillamme kannustamme kaikkia muitakin tekemään samoin.

Minulla on hyvä itsetunto. Tykkään omasta äänestäni ja mikä ihaninta, miehenikin rakastaa sitä. Joten minulle on tosiaan yksi hailee kuulostanko kymmenen anonyymin mielestä narisevalta ovelta vai en. Mutta jollekkin toiselle tuollaisen kuuleminen voi romuttaa hänen koko maailmansa. En yhtään ihmettelisi jos lopettaisin itse vaikka kokonaan puhumasta ellen olisi näin paksunahkainen.

Julkkisisia ja bloggaajia haukututaan usein sillä verukkeella että he ovat valinneet itse olla näkyvillä ja julkisessa työssä. EI! Se ei silti oikeuta paskamaiseen käytökseen, haukkumiseen, herjaamiseen, perättömien jourujen levittelyyn tai mihinkään muuhunkaan kiusaamiseen. Kritiikiin ja kiusaamisen välissä on hyvin selkeä raja. Se kuka väittää muuta valehtelee vain itselleen.

Lapset eivät kiusaa toisiaan erilaisuuden takia tai pönkittääkseen omaa itsetuntoaan. Lapset alkavat kiusaamaan kun he saavat siihen mallin kotoa tai muualta ympäristöstään. Lapset imevät meiltä enemmän vaikutteita kun voimme kuvitellakaan. Lopetetaan se. Lopetetaan kiusaaminen. Nyt.


SOME-AJAN LAPSET

22/03/2017

Lasten laittaminen someen on keskustelu jota ollaan käyty pitkään ja tullaan varmasti vielä käymään. Jyrkkiä mielipiteitä aiheesta on puolin ja vastaan sekä kaikkea niiden väliltä. Blogin perusteella voitte ehkä päätellä mitä mieltä minä olen, olen aiheesta joskus myös kirjoittanut ja puhunut radiossa.

Meillä vanhemmilla on velvollisuus huolehtia lapsiemme oikeuksista, myös siitä oikeudesta yksityisyyteen. Ja jokainen vanhempi saa myös itse määritellä sen, missä se yksityisyyden raja menee. Elämme sellaisessa ajassa, että nämä asiat ovat enemmän henkilökohtaisia mielipiteitä. Ei voi oikein määritellä, että mikä tapa on täysin oikein tai väärin. Harkintaa kannattaa kuitenkin käyttää, se nyt on selvää.

Omassa lapsuudessani (ja vielä nuoruudessanikin) kuvat olettiin filmikameralla, ne kehitettiin ja pistettiin albumin väliin. Kuvia näyettiin kyläiljöille, lähettiin postitse sukulaisille, niitä vaihdeltiin, albumeita selailtiin useasti itse ja monesti koulussakin oli päiviä jolloin sinne vietiin kuvia tai kotivideoita katseltavaksi. Kuulumisia kerrottiin kasvokkain, puhelimitse ja kirjeitse, lehdistä luettiin juttuja erilaisista ihmisitä. Nykyään lähes se kaikki, kuten moni muukin asia, on siirtynyt nettiin. Eli periaatteessa homma on pysynyt samana, paitsi että netin kautta tämän kaiken voi halutessaan jakaa myös tuntemattomille.

Meitä ihmisiä on moneen junaan. On niitä jotka eivät halua jakaa kuvaa uudesta vauvasta edes rajatuille sukulaisille ja sitten on meitä joita ei haittaa laittaa kivoja kuvia kaikkien nähtäville. Netin suljetuissa keskusteluryhmissä saatetaan keskustella kiusallisen yksityiskohtaisesti vaikkapa lapsen vatsan toiminnasta, omasta mielestäni taas sitä pienempi paha on kertoa peruskuulumisia täysin julkisesti.

Olen itse tehnyt valinnan julkaista lapsista kuvia ja kertoa elämästä. Rajatusti, mutta kuitenkin. Aluksi toki ilman heidän lupaansa, nykyisin heidän luvallaan. Tänä vuonna 6 -ja 8-vuotta täyttävät lapset ymmärtävät jo suhteellisen hyvin mikä on internet, sosiaalinen media ja mitä tarkoittaa kuvan jakaminen koko maailmailmalle. Heille on siis opetettu pienestä saakka myös mitä on ok jakaa muille ja miten siellä netissä käyttäydytään.

Kaikista useiten kuulemani argumentti tapaani toimia vastaan on se, että lasta saatetaan myöhemmin kiusata. Kiusata siis siksi että hänestä on jotain tietoa tai kuvia netissä. Jos näin tapahtuu niin sehän tottakai aivan väärin, mutta oletus siitä että näin tulisi tapahtumaan on mielestäni myös aika hullunkurinen. Meillä aikuisilla on suuri vastuu kasvattaa lapsemme niin ettei ketään kiusata. Paras tapa siihen on usein esimerkki.

Yrittäessäni etsiä vanhaa postaustani tästä samasta aiheesta, törmäsin aika moneen keskusteluun, jossa meitä lapsiemme henkilöllisyyden paljastavia bloggaajia arvosteltiin ja haukuttiin aika rankalla kädellä. Suurin osa tekstistä oli täysin asiattomia. Ja samaan hengenvetoon kuitenkin kauhisteltiin sitä, miten meidän lapsiamme tullaan sitten joskus kiusaamaan. Niin kai, jos vanhempien esimerkki on tuo.

Nykyään kuitenkin yhä harvempi ei jaa itsestään tai lapsistaan someen mitään. On melko yleistä että siellä ollaan koko perhe. On myös yleistymään päin että koululla on oma blogi ja insta. Siis ihan julkinen. Joten kyllä se kiusaamisen syy on silloin jossain ihan muualla, kun siinä että lapsesta on jotain tietoa netissä.

Toinen argumentti, lapselle vanhemman tekemä some-identiteetti, onkin jo sitten mielestäni jo ihan ajattelemisen arvoinen aihe. Jos olette huomanneet, olen vuosien mittaan pitänyt lapsista kertovat henkilökohtaiset jutut melko yleisellä tasolla. Etenkin Kaapon kohdalla käydään nykyään yhdessä aina läpi että mitä voi kertoa ja että mitkä kuvat hänestä saa julkaista. Luulen että jatkossa hän myös jää yhä enemmän taka-alalle, ja saa sitten aikanaan rakentaa itselleen juuri sellaisen someidentiteetin mikä hänestä tuntuu hyvältä (vanhempien valvovien silmien alla toki). Silti ajattelen, että tulevaisuudessa on kuitenkin varmaan aika harvassa ne ihmiset, jotka tuntevat identiteettiän loukanneen vanhempien julkaisemat vauvakuvat.

Turvallisuudestakin ollaan puhuttu lasten kanssa aina. Tuntemattomien matkaan ei mennä, ei olla liian tuttavallisia vaikka joku tietäisi nimen tai osaisi kertoa missä asutaan. Muutenkin asumis, koulu -ja hoitopaikat olen pitänyt salassa, vaikkakaan ei tarvitse olla mikään Sherlok Holmes niitä selvittääkseen. Toistaiseksi ollaan saatu elää ihan tavallista elämää, kulkea kaduilla ilman kirkuvaa fanilaumaa, vaanivia stalkkereita ja perässä kulkevia paparazzeja.

Olen joskus vitsillä sanonut, että lapseni ovat se syy miksi blogini on niin suosittu. Mutta ei se oikeastaan ole vitsi ollenkaan. Olen blogillani saanut kuuden vuoden ajan ilostuttaa (joskus vihastuttaa) teitä, tarjota välähdyksiä arjestamme ja mikä parasta, tarjota vertaistukea ja herättää ajatuksia. Jos piiloutuisin anonymiyteetin taakse, en pystyisi antamaan yhtään niin paljon, ettekä te saamaan. Ja jos siitä omasta rakkaasta kullannupustaan saa näin ihania kuvia, kun vaikka yllä, tekee ne tottakai mieli jakaa ihan koko maailmalle (kuten lapsetkin joskus pyytävät).

takki Zara huivi H&M vaatteet Mainio* kengät DrMartens aurinkolasit Monki


”SOVITAANKO NIIN ETTÄ KETÄÄN EI KIUSATA”

10/05/2016

Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 preset

”Tiesittekö että pojilla kasvaa hiukset ihan samalla tavalla kuin tytöillä?

Moni ei selvästikkään tiedä. Monien mielestä siinä on jotain pahaa ja epähaluttuvaa, jopa vähän kiusallista jos ”poika (haluaa) näyttää tytöltä”.

Sain eilen kuulla että eräs ihminen toivoo että leikkaan poikani hiukset ennen kouluunmenoa jotta hän välttyisi kiusaamiselta.

Täytyy nyt ihan ronskisti todeta että arvot on kyllä aika PERSEELLÄÄN jos ihmisen mielestä mahdollisesti kiusatuksi tulevan tulisi muuttaa itseään.

Sovitaanko niin että ketään ei kiusata? Sovitaanko niin että niin lapset kuin aikuiset saavat näyttää siltä miltä itse haluavat? Sovitaanko niin että puhumme omille lapsillemme suvaitsevaisuudesta? Sovitaanko niin että kiusaaja on se jonka tulisi muuttua?

Ei mulla muuta tältä erää.”

Näin kirjoitti ystäväni Linda eilen facebook statuksessaan. Allekirjoitan joka sanan, olen samasta aiheesta joutunut ennenkin blogissa kiistelemään. Ei nimittäin ole vain kerta tai kaksi kun minulle on päivitelty samaa.

”Harmittaako sua ettet saanut tyttöjä ja nyt yrität tehdä pojistasi sellaisia?”
”Kannattaisi ehkä leikata poikien hiukset, vai haluatko että heitä kiusataan?”
”Miksi ihmeessä pidät lapsillasi tyttömäisiä nutturoita?”
”Tyttöjen hiukset”
”Lapsesi on muutenkin niin ”kauniskasvoinen” että menee kyllä ihan tytöstä pitkillä hiuksilla”
”Ihan kun tahalteen tekisit heistä koulukiusattuja”

Näin ovat kommentoineet siis ihan aikuiset ihmiset. Lasten suusta en ole ikinä kuullut vastaavaa. Joskus joku tuntematon lapsi on saattanut vahingossa kutsua tytöksi leikkipuistossa. Lapsi on siihen vain rauhallisesti tokaissut että ”mä oon poika” ja leikit ovat jatkuneet. Niin sen kuuluukin mennä. Ketään ei kuulu kiusata ”vääränlaisten” hiusten tai minkään muukaan asian takia. Eivätkä lapset kiusaakkaan, elleivät saa siihen mallia vanhemmilta.

Kiusaaminen ja sen malli tulee kotoa joten muistakaamme suvaitsevaisuus ja lähimmäisen rakkaus. Kohdellaan muita, niinkun haluaisimme itseämme tai omia lapsiamme kohdeltavan. Jotenkin niin itsestään selviä asioita, mutta ilmeisesti ei aina sitten kuitenkaan. Meillä aikuisilla on tosi iso vastuu ja samalla myös voima lopettaa esimeksiksi koulukiusaaminen. Käyttäkäämme sitä vastuuta hyvin.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

KUTSUMUA

2/09/2014

kutsumua minttu mamigogo

Lukiolaisten alulle panema #kutsumua, kiusaamista vastustava kampanja, on levinnyt todella laajasti ympäri nettiä ja mediaa sekä toki myös blogeihin. Kiusaaminen on ollut ajankohtainen aihe juuri minullekkin, joten myös minä halusin ottaa osaa haasteeseen. Koska yksinkertaisesti kiusaaminen on mielestäni täysin väärin.

Ala ja ylä-asteella pientä kiusaamista oli puolin ja toisin. Mielestäni luokallamme oli aina hyvä ryhmähenki, vaikka jakaannuimme tavallisesti kahteen leiriin. Oltiin meidän villi ja menevä porukka, jotka mielummin kikatteimme takapultetissa tunneilla, ja sitten oli rauhallisempi ja opiskelusta oikeasti kiinnostunut porukka. Mutta oli meillä yhdessäkin hauskaa. Vaikka en ikinä ajattellut kiusaavani ketään, tottakai olen jälkeenpäin ymmärtänyt että kiusoittelu ja nörtiksi kutsuminen ei varmastikkaan ole tuntunut ollenkaan hyvältä. Eilen näin facebookissa yhden vanhan luokkatoverini ottaneen myös osaa haasteeseen. Hänen lapussaan oli ylivaavattu sana hikke. Tunsin piston sydämmessäni. Sen verran haluan kuitenkin myös antaa itselleni anteeeksi, että tiedän etten ikinä oikeasti ole halunnut olla kenellekkään oikeasti ilkeä tai kiusannut kiusaaminen vuoksi – oikeastaan se on enemmän ollut sellaista ajattelemattomuutta. Siltikkään en edelleenkään hyväksy minkäänlaista kiusaamista, edes tahatonta.

Ylä-asteella sain sitten enemmän tuntea itse miltä tuntuu olla jonkun silmätikkuna. Lähinnä vuotta vanhempian tyttöjen. Vaikka olen todella kiltti ja herkkä, olen onneksi myös osannut aina pitää puoleni ja olla ainakin osittain välittämättä kiusaajien puheista. Ylä-asteella olen kuullut olevani muunmuassa huora, ihan sen takia että minulla oli tissit ja pojat olivat kiinnostuneita minusta. Tissien takia olin myös läski. Olin myös kuulemma liian outo, eli erotuin Espoolaiskoulun beigestä massasta. Listaa nyt voisi jatkaa loputtomiin. Hakkumista, fyysistä vakivaltaa ja muunmuassa omaisuuden tärvelemistä vielä kestin leuka pystyssä, mutta se että jossain vaiheessa minut jätettiin ulos porukasta sattui eniten. Onneksi en silloinkaan jäänyt yksin, vaan minulla oli silti kavereita. Oli se kuitenkin kova paikka. Sitäkään ei onneksi kestänyt kauaa, vaan siinä vaiheessa kiusaajatkin olivat sen verran fiksuja että osasivat pyytää anteeksi.

Ylä-asteen jälkeen kiusaaminen loppui. Kunnes se myöhemmin alkoi taas, työpaikalla. Itse en sinäsä ollut kiusaamisessa osallisena, mutta oli järkyttävä huomata miten huonosti aikuiset ihmiset työkavereitaan kohtelevat. Se oli ihan samanlaista kiusaamista mitä koulussa ja satutti ihan yhtä paljon. Lisäksi se myrkytti koko työyhteisömme ilmapiirin. Kiusaamiseen onneksi puututtiin ylemmältä taholta melko nopeasti, mutta sitä samaa yhteishenkeä ei enää saatu entiselleen.

Kuten myös vähän aikaa sitten vähän paljastin, koin kiusaamista myös viimeisemmässä ”työpaikassani”. Se alkoi yhtäkkiä viime keväänä. Toki aiemmin olin kuullut juoruja että minusta puhuttiin pahaa selkäni takana, mutten jaksanut välittää sellaisista huhupuheista. Kestin kaltoinkohtelua varmaankin niin kauan kun kestin, koska sen takana oli ihminen jota olin aiemmin pitänyt hyvänä ystävänäni. Myös pomoni salli tämän käytöksen ja teki loppuvaiheessa itsekkin tahallista kiusaa ja mielipahaa minulle. Pienestä pitäen minulle on opetettu, kuten minäkin lapsilleni, että pitää pyytää anteeksi. Luulisi aikuisten osaavan tehdä niin, mutta tässä tapauksessa ei. Se on hirmu surullista.

Minulla on ollut onnea että en ole saanut traumoja kiusaamisesta, olen pystynyt jatkamaan elämääni ja tavallista arkeani siitä huolimatta, ja ennenkaikkea että puolellani ja tukenani on aina ollut edes joku. Todellakaan kaikki eivät ole näin onnekkaita ja joillekkin kiusaaminen jättää pahat jäljet koko loppuelämäksi. On järkyttävää miten jotkut joutuvat sietämään kiusaamista, henkistä ja fyysistä, vuosia.

Toivon että kiusaamiseen puututtaisiin päiväkodeissa ja kouluissa heti varhaisessa vaiheessa ja tiukasti. Kenelläkään ei ole oikeutta kiusata ketään tai joutua kiusatuksi. Yksi mielestäni tärkein asia on opettaa omille lapsille on toisen arvostus. Kohtele muita kun tahtoisit itseäsi kohdeltavan. Älä ole hiljainen sivustaseuraaja. Kutsu oikealla nimellä.

Oletteko osallistuneet haasteeseen? Linkittäkää postaus / instagram jos olette, kävisin mielelläni lukemassa niitä.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.