Kerroin muutama päivä sitten että kävimme siskopuoleni kanssa heppataleilla, jossa hänenkin hevosensa asuu. Hevosten, ponien ja varsojen lisäksi talleilla on koiria, kissoja, possuja, kanoja ja kukkoja. Ennen tallin lattialla viipotti myös marsuja ja viereisellä tilalla on iso vuohitarha ja toisella naapurilla taas härkiä. Näinpäs sellaisen vauvan käsivarren kokoisen heinäsirkakin… Pojat muistivat hyvin vuoden takaiselta käynniltään Amanda-ponin, jolla pääsivät ratsastamaan. Yhdestä tallista löytyi myös maailman suloisin, hiljattain syntynyt uusi vasa.

Jos jostain omassa kasvatuksessani olen erityisen ylpeä, niin siiä että olen opettanut lapset kunnioittamaan niin erilaisia ihmisiä kuin eläimiäkin. En kiellä etteivätkä he vaikka tuttuja koiria välillä käsittelisi vähän kovakouraisesti, mutta silloinkin näkee että että siinä on kovasti rakkautta ja välittämistä mukana. On ihana huomata että pojat tykkäävät tosi paljon kaikista eläimistä ja ovat kovasti kiinnostuneita niistä. Aivan mahtavaa kädsä heidän kanssaan vaikkapa juuri tuolla talleilla, mutta ihan kadulla kulkiessammekin he kyllä huomaavat jokaikisen koiran ja linnun ja kehuvat niitä söpöiksi.

Kuten olen aiemminkin kertonut, poden kovaa koirakuumetta ja oman koiran ottaminen on ollut vakavasti mielessä ainakin vuoden verran. Kuitenkin haluan tarjota parhaan mahdollisen elämän tulevalle lemmikillemme, enkä ole varma voiko vielä tässä elämäntilanteessa sellaista tarjota. Talleilla ollessamme löysimme niityltä hevosten joukosta nuoren koiranpennun. Naskalihampainen villikko vähän jännitti poikia, mutta itse olisin voinut napata sen vaikka heti mukaan (samoin kun mietin miten saisin huomaamattomasti salakuljetettua sikopuoleni koiran mukaan kotiin). Koiranpentu löysi lopulta kotiin, mutta koirakuumetta se ei totisesti helpottanut. Joku päivä vielä.

Vaikka tällaisia kaupunkilaishöpsöjä ollaankin, haluan ehdottomasti sälilyttää oman ja lasten yhteyden eläimiin ja luontoon aina. Elvis onkin ilmoittanut jo ryhtyvänsä isona eläinlääkäriksi.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Saan tasaisin väliajoin blogiin kysymyksiä lasten isästä ja huoltajuusasioistamme. Olen niistä aina välillä kertonut, mutta koska aihe koskettaa muitankin henkilöitä kun vain minua, en ihan hirveästi näistä huutele. Vaikka eihän tässä mitään salailtavaakaan ole. Yksi syy minkä takia kuitenkin haluan olla tästä asiasta avoin, on se että olen saanut paljon kiitosta, kun olen näistä kertonut. Niin moni kun teistä lukijoista on samassa tilanteessa tai saa meidän ratkaisuistamme ehkä suuntaa tai vertaistukea niihin omiin kuvioihinsa.

Ainakin vähän pidempiaikaiset lukijat tietävät lastenhuoltajuushommasta sen verran, että erosimme tosiaan lasten isän kanssa reilu pari vuotta sitten, lapset asuvat pääasiallisesti luonani, mutta toinen koti heillä on myös isänsä luona. Jonka kanssa meillä on yhteishuoltajuus. Emme ole ikinä käyneet missään lastenvalvoljalla tai minkään muun viranomaistahon luona asiaa sopimassa, vaan hyvässä hengessä saimme heti aikaan ratkaisun joka oli meille molemmille hyvä. Tätä toki edesauttoi se, että erosimme hyvinä ystävinä, eroon ei liittynyt draamaa, muita osapuolia tai riitoja. Ja että olemme edelleenkin ystäviä ja lähes päivittäin tekemisissä.

Muutaman vuoden meillä siis meni homma niin, että pojat olivat jomman kumman luona menojemme mukaan. Tämä toimi, sillä molempien työ, harrastukset ja elämä ylipäätään oli melko epäsäännöllistä. Pojat olivat isänsä luona keskimäärin 2-4 yötä viikossa, välillä yö-pari kerrallaan tai kaikki yöt putkeen. Kuulostaa ehkä sekavalta, mutta homma toimi kaikkien puolesta hyvin.

Kuitenkin nyt poikien kasvaessa, päiväkodin sekä meidän opiskelujemme myötä alkoi tuntumaan, että myös tätä hoitojärjestelyä pitäisi muuttaa säännöllisemmäksi. Isä ehdotti viikko-viikko systeemiä, itse en kuitenkaan ollut vielä valmis ihan siihen, joten päädyimme kompromissiin 5 päivää / 5 päivää.

Yksi syy minkä takia en halunnut vielä lähteä viikko-viikkon on ikävä. Pelkään että minulle tulee kauhea ikävä, lapsille tulee ikävä, että ollessaan toisella vanhemmallaan he aina ikävöisivät sitä toista. Viikko on oikeasti pitkä aika. Pelkään myös sitä, että viikko yksin koko rumban pyörittämistä kävisi liian raskaaksi. Viimeisinä päivinä sitä olisi vain väsynyt ja kiukkuinen, samaan aikaan kun toinen vanhempi olisi yksinäinen ja kaipaisi jo lapsia luokseen.

Viisi päivääkin on pitkä aika. Ainakin minulle. Olin juuri viisi kokonaista vuorokautta ilman lapsia. Näin heistä unta, ikävöin, mietin heitä, hippailin iltaisin kuin he olisivat nukkumassa. Hulluinta oli nähdä vilaus tutusta piposta ikkunasta. Siitä kun näkee päiväkodin pihalle.

Tänään pojat palasivat kotiin. Tänne toiseen kotiin. Ihan muina miehinä, kuten aina. Kiitän joka päivä sitä, miten hyvin nuo kaksi ovat tämän kahden kodin välillä asumisen ottaneet. Se on heille normaalia. Äitinä sitä taas potee syyllisyyttä asiasta. Tuntuu että on huono-äiti, kun ei ole lastensa kanssa päivittäin. Vaikka oikeasti tiedän olevani hyvä-äiti, sillä en vaadi lapsia itselleni, vaan annan heidän yhtälailla elää isänsä kanssa, jota he yhtälailla tarvitsevat ja joka on yhtä tärkeä. Mutta tällaista syyllistymistähän tämä äitiys useasti on. Sen verran kuitenkin helpotin tuskaani, että ilmoitin päiväkotiin poikien olevan vapaalla huomenna ja vielä maanantaina.

Ikävöinnistä huolimatta tämä viisi ja viisi päivää tuntuu tosi hyvältä ratkaisulta. Viiden päivän oman ajan jälkeen sitä on niin täynnä taas energiaa, akut ovat latautuneet, pinnat löystyneet ja sitä vaan tuntee olevansa niin seesteisempi. Lasten kanssa jaksaa ja haluaa touhuta paremmin, olla oikeasti läsnä. Kaikki me vain tankkaamme toistemme läheisyyttä, istutaan sylikkäin, leikitään, luetaan, jutellaan, askarrellaan, tehdään ruokaa. Ollaan täysillä yhdessä se aika kun ollaan.

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Eipä voisiviikko alkaa leppoisammin kun hitaalla aamupalalla aikuisten kesken, meikkauksella, hiusten laitolla ja stailauksella. Sitten taas vähän lounasta kiireettömästi. Jälkkäriksi kahvia ja suklaata. Näin alkoi meidän eilinen Meandin me&moment hemmottelu ja kuvauspäivä. Kun meandilta ehdotettiin minulle, Emilialle ja Elisalle tällästä päivää lukijoidemme kanssa, ei kukaan meistä todellakaan miettinyt kahta kertaa.

Sen lisäksi että tosiaan saimme viettää kiireetöntä päivää vain itseämme hemmotellen, kuvattiin yllämme myös meandin kevään naisten malliston vaatteet. Kunhan saan vain kuvat käsiini tulee tänne blogiinkin vielä aivan ihana arvonta niiden tiimoilta, joten pysykäähän kuulolla jos uusi vaatekerta kiinnostaa 😉

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Olen niin ansainnut ne kaksi Runerergin torttua jotka tänään vedin. Välillä on vaan näitä päiviä. Elvis on keskellä pahinta uhmaansa. Tekisi mieli vaan antaa periksi ja iskeä ipadi kouraan. Mutta tiedän että nyt jos koskaan pitää olla tosi tiukkana eikä antaa tuumaakaan periksi. Ei tämä kasvattaminen helppoa ole. Päälleni onkin tänään heitetty ruokaa, tavaroita, on purtu, potkittu, lyöty ja nipistetty. Lastenhuoneen lattialle potkittu uhmapäisään miljoonatuhat pikkulegoa. Muutenkin koti on kauheassa kaaoksessa, kun yritän muuton takia siivoilla kaappeja. Ja kun itsellä on vielä se aika kuusta kun hermot ei kestä tippaakaan. Naapuritkin todella tietää mitä täällä on tekeillä. Varmaan tuolla toisessa korttelissa saakka. Yritä tässä sitten elää hetkessä…

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.

Tänään se jotenkin iski, matkajännitys. Siinä samalla meinasi tulla myös matkastressi. Tajusin että tässä on enää kaksi arkipäivää hoitaa asioita. Kaapon uusi passi on kai kadonnut postissa, liian kalliilla tilaamani lippikset jumissa tullissa ja siinä samassa hötäkässä näitä selvittäessäni jouduinkin lähtemään pankkiin hakemaan uusia verkkopankkitunnuksia kadonneiden tilalle. Jännätään vielä että ehtiikö vedenalainen kamera tulla ennen lähtöä, tai tilaamani joululahjat, jotka pitäisi saada eteenpäin vielä ennen matkaa. Ja vaikka mitä muuta. Ja pitikö sinne pakatakkin vielä jotain? Että ei tästä ihan täysin stressitön joulu sitten tullukkaan.

Nopeasti sain onneksi käännettyä postiitivisemman moodin päälle (tätä saattoi edesauttaa iso kulhollinen ranskalaisia sekä lasi viiniä ystävän kanssa). Meille tulee varmasti aivan ihana loma, oli lippiksiä tai ei, kulmat ja ripset värjäämättä tai just niitä tietyn pinkin värisiä bikineitä. Passi-asiakin varmasti selviää vielä jotenkin.

On ihana nähdä myös kuinka paljon pojat reissua odottavat. Maapallon toiselle puolelle matkaaminen nimittäin jännitti aluksi aikalailla. Ollaan lennetty ja matkustettu paljon, pääosin isäni luona Espanjassa. Siellä onkin kaikki jo tuttua ja turvallista, mutta kun tuli puhetta sademetsistä, erilaisista eläimistä sekä vedenalaisen maailman tutkimisesta, meni lapsilla pupu pöksyyn. Onko siellä haita? Mitä jos sellainen hyökkää? Ovatko muut kalat ilkeitä, voiko merimakkara purra, entäs jos merisiili pistää? Äiti, et voi sukeltaa sinä kuolet – he sanoivat.

Nyt puheet ovat jo ihan toiset. Kaapo suunnittelee valvovansa koko yön lentokoneessa pelaten ja sitten vain uida, Elviskin aikoo heti perille päästyään mennä veden alle. Itse toivon että 12 tuntisen lennon aikana kaikki nukkuisivat kuitenkin mahdollisimman paljon, mutta sen takaan kun perille vihdoin päästään ei merestä tai altaasta nousta kun korkeintaan syömään.

Pitkä lento ei hermostusta yhtään. Tiedän että minulla on parhaat reissuseuralaiset. Olen ihan tyytyväinen että meillä on ollut mahdollisuus matkustaa, vaikka kieltämättä silloin ne ensimmäiset lennot muutama vuosi sitten yksin kahden uhmiksen kanssa olivat aikamoisia… Nyt minulla on vielä äitini ja veljeni apukäsinä, joten ainut murhe on, että miten MINÄ jaksan odottaa perille pääsyä.

Ehdottomasti päivittelen sitten matkakuulumisia myös sieltä Khao Lakin paratiisirannoilta, jos nettiyhteys vaan pelaa. Ja postausideoita reissusta saa ihmeessä esittää, olisiko teillä jotain tiettyä aihe-aluetta josta olisi kiinnostavaa lukea?

Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.