Tänään se jotenkin iski, matkajännitys. Siinä samalla meinasi tulla myös matkastressi. Tajusin että tässä on enää kaksi arkipäivää hoitaa asioita. Kaapon uusi passi on kai kadonnut postissa, liian kalliilla tilaamani lippikset jumissa tullissa ja siinä samassa hötäkässä näitä selvittäessäni jouduinkin lähtemään pankkiin hakemaan uusia verkkopankkitunnuksia kadonneiden tilalle. Jännätään vielä että ehtiikö vedenalainen kamera tulla ennen lähtöä, tai tilaamani joululahjat, jotka pitäisi saada eteenpäin vielä ennen matkaa. Ja vaikka mitä muuta. Ja pitikö sinne pakatakkin vielä jotain? Että ei tästä ihan täysin stressitön joulu sitten tullukkaan.
Nopeasti sain onneksi käännettyä postiitivisemman moodin päälle (tätä saattoi edesauttaa iso kulhollinen ranskalaisia sekä lasi viiniä ystävän kanssa). Meille tulee varmasti aivan ihana loma, oli lippiksiä tai ei, kulmat ja ripset värjäämättä tai just niitä tietyn pinkin värisiä bikineitä. Passi-asiakin varmasti selviää vielä jotenkin.
On ihana nähdä myös kuinka paljon pojat reissua odottavat. Maapallon toiselle puolelle matkaaminen nimittäin jännitti aluksi aikalailla. Ollaan lennetty ja matkustettu paljon, pääosin isäni luona Espanjassa. Siellä onkin kaikki jo tuttua ja turvallista, mutta kun tuli puhetta sademetsistä, erilaisista eläimistä sekä vedenalaisen maailman tutkimisesta, meni lapsilla pupu pöksyyn. Onko siellä haita? Mitä jos sellainen hyökkää? Ovatko muut kalat ilkeitä, voiko merimakkara purra, entäs jos merisiili pistää? Äiti, et voi sukeltaa sinä kuolet – he sanoivat.
Nyt puheet ovat jo ihan toiset. Kaapo suunnittelee valvovansa koko yön lentokoneessa pelaten ja sitten vain uida, Elviskin aikoo heti perille päästyään mennä veden alle. Itse toivon että 12 tuntisen lennon aikana kaikki nukkuisivat kuitenkin mahdollisimman paljon, mutta sen takaan kun perille vihdoin päästään ei merestä tai altaasta nousta kun korkeintaan syömään.
Pitkä lento ei hermostusta yhtään. Tiedän että minulla on parhaat reissuseuralaiset. Olen ihan tyytyväinen että meillä on ollut mahdollisuus matkustaa, vaikka kieltämättä silloin ne ensimmäiset lennot muutama vuosi sitten yksin kahden uhmiksen kanssa olivat aikamoisia… Nyt minulla on vielä äitini ja veljeni apukäsinä, joten ainut murhe on, että miten MINÄ jaksan odottaa perille pääsyä.
Ehdottomasti päivittelen sitten matkakuulumisia myös sieltä Khao Lakin paratiisirannoilta, jos nettiyhteys vaan pelaa. Ja postausideoita reissusta saa ihmeessä esittää, olisiko teillä jotain tiettyä aihe-aluetta josta olisi kiinnostavaa lukea?
Seuraa blogiani Blogilistalla, Bloglovinissa ja Facebookissa.
Löydät minut myös Instagramista, Twitteristä ja Pinterestistä.
